maanantai 11. joulukuuta 2017

Jack the Giant Killer (2013)

Brittiläisellä maaseudulla uusioperheensä luona asuva Jack (Jamie Atkins) saa täysi-ikäisyyden saavuttaessa pussin joka sisältää kaksi isoa papua ja niiden pitäisi paljastaa totuus hänen hulluna pidetystä isästään joka katosi jo vuosia sitten jonnekin korkeuksiin. Jack heittää pavut pois ja katso! pian siitä versoaakin pavunvarsi joka yltää yli korkeuksien. Luonnollisesti Jack päätyy pilvien yläpuolelle, löytää sieltä toisen maailman ja 18 vuotta sitten kadonneen isänsä joka ei ole vanhentunut päivääkään koska täällä aika on pysähtynyt. Siellä asustaa myös kuningatar Serena (Jane March) joka kantaa kaunaa maalaisille ja aikoo pistää kaiken hyrskyn myrskyn cthulhumaisilla pedoillaan, mutta onneksi Jack on rakentanut mechan jolla taistella vastaan.

Jack the Giant Killer on Asylumin tuottama samana vuonna 2013 ilmestyneen Jack the Giant Slayerin mockbuster, mutta se herättää kysymyksen että mikä hitto oli Jack the Giant Slayer? Eikö Jack Black tehnyt jonkin Jaakko ja pavunvarsi-elokuvan, onko se siis tuo Jack the Giant Slayer? Ei, vaan se elokuva jonka suosiolla ratsastava mockbuster tämä nyt vuorossa oleva on toinen niinkin isoilla nimillä kuin Bryan Singer, Ewan McGregor ja Warwick Davis tuotettu teos ja mitä ilmeisemmin sen suosio oli kyseenalaista ottaen huomioon, että 195 miljoonan dollarin budjetti keräsi vaivoin maailmanlaajuisesti kustannuksensa takaisin.
Ottaen huomioon Asylumin tuotantojen suuruus olen aika varma ettei heidän versionsa kohdalla käynyt ainakaan näin:
Niin ja se Jack Blackin elokuva oli Gulliverin matkat.

Mutta palataanpa Jack the Giant Slayeriin, joka siis on Jaakko ja pavunvarsi-filmatisointi, mutta ei yhtä hyvä kuin Mikki Hiiren vastaava. Jo kahdesti lyhyen ajan sisällä tässä blogissa esiin päässyt ohjaaja Mark Atkins jonka käsialaa ovat siis myös Dragonquest ja Dragon Crusaders on nyt edelleen jättihirviöiden parissa, mutta vaikka nytkään ei olle varsinaisen komiikan seurassa niin jonkin verran edeltäviä iloisemmissa merkeissä kuitenkin, mistä on pitkälti kiittäminen esiintyjiä (tai pikemminkin vain yhtä) kuten isän roolissa olevaa Harry Dyeria jotka tuovat mukanaan sellaista rentoutta jota kaipaa seikkailulliselta satuelokuvalta (Dyerista tulee mieleen vanhempien aikojen Doctor Who). Lisäksi lentävä kellopelilinna, Jackin mechaluomus ja muut vastaavat jutut ovat viemässä elokuvaa enemmän kevyeen mielikuvituksellisuuteen kuin yritykseen koettaa tehdä fantasiasta arkista. Muutoin kyllä kyseessä on edelleen tyypillistä B-roskaa joka äkkisilmäykseltä on vain sitä eikä mitään muuta, jolloin näyttelijät ovat enimmäkseen puisevan monotonisia, tehosteet halpatuotantoa ja muuta tuttua, mutta silti jokainen kerta kun kuvaan pääsee lentävä linna taikka jokin muu jonkinlaista oikeaa mielikuvitusta käyttävä hetki tulee mieleen ajatus, että 20 tai jotain vuotta sitten olisi tämä voinut nousta elokuvaksi joka otettaisiin myöhemmin esille Päättymättömän tarinan vertaisena lämpimiä muistoja herättävänä nostalgiasatuna.
Näkemättä Bryan Singerin elokuvaa on vaikea sanoa millainen se on, mutta tämän perusteella uskallan silti väittää ettei se ainakaan viihdyttäjänä voi olla parempi vaihtoehto.
Ja oli efektien tasosta mitä mieltä tahansa niin onhan se aika hubaa, että perinteisen jätti-ihmisen sijaan jätit ovat kuin H.P. Lovecraftin luomuksia.
Musiikissa on selvästi haettu vaikutteita Danny Elfmanilta ja samanlaista lastenlorumaista triangelihelinää onkin mukana joka kieltämättä kuulostaa mukavalta satuelokuvan puitteissa.

Tähdet: ***

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Age of the Dragons (2011)

Lohikäärmeiden aika vaikutti olevan jo ohitse ja ne elivät enää vain kansantaruissa, kunnes eräänä kauniina päivänä suuri varjo lankesi yli maan ja katso! tulensyöksijä teki paluun. Tuolloin nuorena miehenalkuna Ahab (Danny Glover) näki kuinka lohikäärme lopetti hänen siskonsa hengen ja tuliaallon seurauksena oma iho paloi karrelle ja joo, tämä on Moby Dick lohikäärmeellä. Sittemmin Ahab on siis omistanut elämänsä tuon suuren pedon metsästykselle ja pakkomielle on se mikä hänet lopulta tuhoaa.

Pidän kovasti Melvillen alkuperäistarinasta ja (esimerkiksi Frankensteinin tavoin) se on varsin helppo siirtää moneen eri yhteyteen koska pohjimmiltaan se on tarina pakkomielteestä, riippuvuudesta ja halusta saada jotain josta pitäisi päästää irti, eikä siten filmatisointi siitä vaadi osakseen niin merta kuin valastakaan koska riittää maanisuuteen sortuva henkilö ja tavoite. Tämä Age of Dragons osoittaa juuri sen kuinka tarina voidaan pitää käytännössä alkuperäisenä ja silti äkkikatselemalta täysin erilaisena, ja niin kovin monen Moby Dick-filmatisointien jälkeen se on samalla huomautus siitä kuinka jotain voidaan uudelleenfilmatisoida ilman pelkkää yksinkertaista kopiointia, ollen tavallaan kuitenkin myös nimenomaan sitä. Tämä oikeastaan pistääkin miettimään, että miksi esimerkiksi Moby Dickia ei ole useammin elokuvattu samalla tavalla että pidetään nimet ja tilanteet samoina, mutta vaihdetaan tapahtumapaikka, aika, kohde tai vastaavat, vaan aina tehdään se sama merimies näin käy merta päin-elokuva Outland tavallaan osoitti miten Sheriffi pystyttiin siirtämään sellaisenaan avaruuteen ja Mr. Stitch teki vastaavan tempun Frankensteinille, molempien ollen selvästi tarinoidensa uudelleenfilmatisointi, mutta silti oma erilainen näkokulmansa. Moby Dickin kohdalla ne vastaavat ns poikkeavat toteutukset ovat usein sellaisia (esim. The Pledge) joissa joutuu jo hieman vakuuttelemaan, että joo, on se, tai sitten ne ovat käytännössä aina samanlaisia niitä mainitsemiani meriseikkailuja. Siksi Age of Dragons onkin aika piristävä ilmestys koska se on selvästi sama vanha tuttu tarina ja hahmot ovat nimiä sekä luonteitaan myöten ennallaan, mutta sitten ollaankin maalla kulkemassa jollain steampunkpanssariajoneuvolla ja metsästetään lohikäärmettä eikä tehdä sitä edes vitsaillen vaan alkuperäisen kertomuksen vakavuudella ja samoilla pohdinnoilla ihmisluonteesta. Surku vain ettei positiivisesta kulmakarvojen kohotuksesta huolimatta Age of the Dragons ole kovinkaan hyvä elokuva ja vaikka esimerkiksi itse lohikäärmetehosteet ovat hyvää keskitasoa niin elokuvasta paistaa valitettava halpahintaisuus muilta osin jonka vuoksi jo esimerkiksi pelkästään puvustuksesta tulee liiaksi mieleen kotikutoiset naamiaisbileet. Hahmojen habituksissa on muutenkin sellaista hällä väliä-henkeä, että se tekee kokonaisuudesta ikävän huolimattoman oloisen, aivan kuin sillä ei olisi väliä mitä kameran edessä on kunhan vain muistatte kirjan tekstin oikein. Ikävin hällä väliä-ajatus tulee Danny Gloverista ja se potuttaa aika pahasti koska hän esittää Ahabinsa sen vaadittavalla karismaattisella pöpiydellä, mutta koska hän on ollut kuvauksissa vain vessatauon ajan niin turhan iso osa roolista on tehty naamaansa piilottavan sijaisnäyttelijän avustuksella ja se on yhtä uskottavaa kuin Bela Lugosin kiropraktikko Plan 9:ssa. Huoh!
Sen mitä Glover on kuvassa ja on sitä kyllä ihan mukavan verran, että ehtivät kuitenkin aika paljon kuvata lyhyessä ajassa hän dominoi kuvaa ja häntä seuraisi läpi myrskyjen kunnes viime hetkellä tajuaa että tämä tyyppihän on ihan nuts.

Ilman jatkuvia hidastusten käyttöä Age of the Dragons taitaisi pudota ep:ksi pitkäsoiton sijaan. Ne ja kirjan tekstiä sellaisena lainaaminen tekevät elokuvasta aika hitaan ja jopa pitkästyttävän, mikä tuntuu aika oudolta ajatellen millä metsästäjän matkaavat ja mitä saalistavat, asioita jotka molemmat huutavat elinvoimaisuuden puolesta. Age of the Dragons onkin siis enimmäkseen hyvä ja mielenkiintoinen yritys kuin oikeasti hyvä taikka mielenkiintoinen. Sitä varten on Kunniasanalla.

Tähdet: **