torstai 27. huhtikuuta 2017

The Baytown Outlaws (2012)

Celeste (Eva Longoria) palkkaa innokkaat, mutta valitettavan epäonnekkaat ja typerät wannabe-ammattitappajat Oodien veljekset (Clayne Crawford, Travis Fimmel ja Daniel Cudmore) hakemaan pyörätuolliin sidotun kehitysvammaisen kummipoikansa turvaan ex-mieheltään, psykopaattiselta pikkurikollispomo Carlosilta (Billy Bob Thornton) joka pitää poikaa luonaan vain jotta saa napattua tämän täysi-ikäistyessa haltuunsa saaman rahaston. Samaan aikaan paikallinen sheriffi Millard (Andre Braugher) tekee parhaimpansa olla välittämättä siitä mitä alueella tapahtuu, sillä kun syvällä etelän punaniska-alueella ollaan, syrjässä suuren maailman melskeistä on vain hyvä jos roskasakki tappaa roskasakkia, helpottaahan sellainen kalastusharrastukseen keskittymistä. Sitten tietenkin sieltä suurkaupungista saapuu nuori ja idealistinen erikoisagentti Reese (Paul Wesley) joka ottaa asiakseen saattaa kaikki pahikset oikeuden eteen ja sellainenhan on vain häiriöksi rentoutumiselle. 
Oodie-trion suorittama pelastuoperaatio ei tietenkään suju ongelmitta ja kohta perässä ovat muun mussa prostituoitutappajat, nykyajan merirosvot sekä intiaanit.

The Baytown Outlaws on aikoinaan lukeutunut sille toteutumattomien elokuvien listalle joista jokainen kuten tämä oli silti ollut kaikkien suosikkikamaa ja vaikka se tuntuukin hassulta, että jos kerran kaikki diggasivat The Baytown Outlawsin käsikirjoituksesta ja halusivat tehdä sen, niin miksi näin ei tapahtunut heti 2009 kun teksti oli kiertänyt studioita? No, ehkei se ole oikeastaan kovin vaikea ymmärtää miettien tyypillistä studiologiikkaa kaupallisesta elokuvasta, koska vaikka tämä vahvasti kieli poskessa tehty toimintaelokuva on kyllä kirjoitettu tarantinomaisella tavalla täyteen paljon sujuvaa puhetta joka sarjatulimaisella tavalla viljelee kaikkea veikeää popkulttuuriviittauksista yleiseen sarkastiseen piikittelyyn on se sarjakumaisten hahmojen ja absurdeihin mittoihin vietyjen väkivaltaisten tilanteiden vuoksi varmasti studiopomojenkin silmissä hiton hauskaa luettavaa, mutta pelkona oli todennäköisesti elokuvan olevan enemmän Määränpäänä Graceland kuin mikään uusi Pulp Fiction. Näin onkin, sillä The Baytown Outlaws on elokuva joka on viihdyttävän hauskaa katseltavaa, mutta ei missään nimessä mikään kulttirajat rikkova Oscar-voittaja joka siis nimenomaan tavoittaisi nekin ihmiset jotka yleensä sivuuttavat elokuvat kuten Viimeinen partiopoika, Harley Davidson ja Marlboro mies, 48 tuntia, Shoot 'em Up ja jo mainittu Määränpäänä Graceland. Elokuvia joissa hahmot pottuilevat paljon, huumori vaikuttaa ilkeämieliseltä koska hahmotkin ovat suurelta osin sellaisia ja väkivalta ei ole piiloteltua. Elokuvia jotka saattavat tuntuvat jopa hieman loukkaavilta niitä katsoessa. Elokuvia jotka siten ovat vaarassa ohittaa suuret yleisöt vain koska eivät ole turvallisen ja varman tuntuisia tapauksia, vaan jotka saavat massat puolelleen vain jos voittavat jonkin palkinnon tai niissä on mukana jokin suuri nimi (ts. näyttelijä) joka tavoitti nirsoimmatkin katsojat toisenlaisen elokuvan kautta. Tämä tietenkin on yleistystä, mutta hei, elokuva jossa hölmöt punaniskatappajat tekevät roskapuheviittauksia Van Dammeen ja Game of Thronesiin kaappaavat sekopäisen rikollispomon luota pyörätuolipotilaan ja kohtaavat pakomatkalla muun muassa moderneja merirosvoja jotka luulevat elävänsä Mad Maxissa sekä ilotyttötappajia voi olla vaikka kuinka täyteen kirjoitettu nasevaa dialogia, on se silti elokuva joka varmasti on rahoittajien lukiessa hiton hauskaa shittiä, mutta liian riskialtis rahankerääjä ja vaikuttaa tyypillisen Fast and Furious-fanin silmissä pelkästä halpahintaiselta roskalta joka ei eroa mistään Sharknadosta, puhumattakaan jostain elokuvansa Oscar-palkintomäärän vuoksi valitselevalta lappusilmältä. Sääli, kun vaikka The Baytown Outlaws ei olekaan mikään tekstin, kuvan ja esiintymisen kirkkain riemuvoitto on se kuitenkin aika pirun viihdyttävä elokuva jossa dialogi, hahmot ja tilanteet ovat peukuttamisen arvoisesti onnistunutta kamaa, jolloin sitä vain voi ihmetellä miksi nimenomaan juuri jokin salamana mielestä valuva pikaruomainen Fast and the Furious osa 122 voi olla paremmin yleisön ja heidän rahansa tavoittava kuin elokuva joka kyllä asettuu samaan lajityyppiin, mutta on ehdottomasti suuremmalla innolla sekä ajatuksella tehty.

Lyhyesti: kuin Smokin' Acesin Tremor-veljesten oma elokuva Shane Blackin kirjoittamana.

Tähdet: ***

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Gamer (2009)

Lähitulevaisuuden kuuminta shittiä konsolipelaamisen osa-alueella ovat The Simsin ja Halon/Call of Dutyn/1000 muun ampumispelin todellisuusversiot Society sekä Slayers jossa pelaajat pääset simulaatiohahmojen sijaan ohjastamaan ihan oikeita ihmisiä. Siispä jos Societyssa haluat vain asunnon sisustamisen sijaan vaikkapa raiskata ovat uhreina oikeat ihmiset ja tässä nimenomaisessa tapauksessa niin sekä tekijä että uhri ovat molemmat jälkimmäisiä, sillä pelattavalta ihmiseltähän ei lupia kysellä vaan hän tekee täsmälleen sen minkä pelaaja haluaa, kiitos aivoihin istutetun minälienanohärvelin. Koska ihmiset janoavat koneella istuen vapautta tehdä mitä lystäävät ilman tunnontuskia - ovathan pelihahmot heidän silmissään edelleen vain kuvitteellisia hahmoja vaikka paremmin tietävätkin - oli vain luonnollista jotta tappaminen nousee esportsiksi ja siihen saumaan iski Slayers, jossa täten first person shooterina ohjastetaan oikeita ihmisiä putkijuoksussa tappamassa muita ns. lihallisia virtuaalihahmoja. Tottakai Slayerin Master Chief, eli Kable (Gerard Butler) on valheellisin syin vangittu ja haluaa vain vapauteen Societyyn pakotetun vaimonsa Angien (Amber Valletta) luokse, mutta koska on kuuluisin pelihahmo ei sellaista mahdollisuutta suoda, varsinkaan kun hän pystyisi vapauteen päätyessään osoittamaan pelin luoneen ylimielisen Castlen (Michael C. Hall) pahat teot ja kramppaamaan siten menestyvää bisnestä. Kablea pelaava Simon (Logan Lerman) on tietenkin alansa menestynein, mutta parempien pisteiden toivossa kokeilee uusimman dlc:n avustuksella hahmonsa vapauttamista ja niin on matopurkki avattu.

Gamer on ollut päätyä jo muutaman kerran katseltavaksi, mutta aina se oli lykkääntynyt eteenpäin koska ihan oikeasti, se vaikutti uskomattoman huonolta elokuvalta ja siten tälläkin kertaa se meinasi jäädä sivuun samaisesta syystä. Totesin kuitenkin, että joko katson sen nyt tai en varmaan koskaan ja oikeastaan hyvä että se tuli katseltua edes nyt, koska hei, tässähän on aika paljonkin hyvää. Oletin trailerin, juonikuvauksen ja parin lukemani arvion perusteella kyseessä olevan vain jokin Juokse tai kuole sovitettuna nykyään vielä trendikkäiden fps-pelien muottiin ja jep, kyllähän tämä aika suurelta osin sitä samaa on ja siten ei oikeastaan kovinkaan sykähdyttävä taikka laisinkaan uutta tarjoava. On lähitulevaisuus jossa köyhien ja rikkaiden kuilu on entisestään laajentunut ja nautintoa haetaan entistä rajummista ilmiöistä, jonka vuoksi tällainen oikeita ihmisiä kuolemaan saattava peli on arkista kansaviihdettä. Ja koska jonkinlaista oikeututusta haetaan niin tottakai pelattavat tykinruuat ovat vankeja joille muka annetaan mahdollisuus vapauteen jos selviävät pelin loppuun, mutta se tietenkin on silkkaa kakkapuhetta koska pelihahmot ovat kaupallisesti liian tärkeitä. Sitten tulee se pakollinen juttu, että kaikki vangit eivät olekaan oikeasti rikollisia vaan tiedättehän, lavastus, ihmisoikeus, aktivistit koettavat saada totuutta kansan tietoisuuteen, ymmärrys väärinteosta ja rosvoparonit saavat rangaistuksensa. Peruskamaa joka on aiemmin toteutettu täydellisen viihteellisesti jo mainitussa Juokse tai kuolessa ja tolkullisia ajatuksia herättävästi esimerkiksi Battle Royalessa. Siispä Slayers ei ole mitään uutta vaikka koettaakin olla satiirinen kuvaus sekä elektronista kilpapelaamisesta että ylipäätään pelaaajakulttuurista, kunhan on vain vauhdikasta räiskintätoimintaa tutulla kaavalla. Itse asiassa sen vauhdikkuuden osalta minua hieman vaivaa se miten strobovalomaisesti toiminta on leikattu, koska vaikka sillä luodaankin tarkoitettua hektisyyttä tuntuu se vääränlaiselta kuvatakseen niitä pelaamissatiirin kohteita,  kun kyseessä ei kuitenkaan ole mikään bullet hell-genre vaan nimenomaan Battlefieldit, Homefrontit, Doomit ja muut joissa idea on nähdä peli pelaajan silmin, eikä näissä peleissä koetusta vauhdista huolimatta kuva ole ylikorostetun epileptista sekoilua. Vaikuttaakin kuin Crank-elokuvista tuttu ohjaajaduo Neveldine/Taylor olisivat koettaneet maineensa vuoksi luoda hieman väkisinkin energiaa siten kuin uskoivat heiltä haluttavat ja siten koko elokuva onkin lähes yhtäjaksoista värisotkutärinää, joka tuntuu sitten hieman väkinäisen teennäiseltä eikä siten oikeastaan sovi kantavaksi tekijäksi. Crankin tasapainoittavaa huumoria ei niinkään Slayersista löydy, jota onneksi sentään on Societyssa, mutta sehän ei olekaan toimintaelokuvaa. Tässä tapauksessa olisi saattanutkin olla parempi tehdä se Doomin ja House of the Deadin epäonnistunut yritys vaihtaa välillä näkökulmaa kolmannesta persoonasta ensimmäiseen riippuen ketä kuvataan ja pysytellä vaihtojen välillä vähäisemmässä kuvasekoilussa. Koetan tässä sanoa, että idea pelaajakulttuurisatiirina on aika mainio, mutta se olisi pitänyt pitää talkshowmaisen viihteellisenä, mutta edelleen ihmismäisenä kun taas itse peliosuus ärhäkkäänä fantasiana eikä koettaa tehdä molemmista puolista joka suuntaan poukkoilevaa adhd-hysteriaa. Todisteena tästä ne Society-peliä kuvaavat osuudet joissa nähdään paljon paremmin se miten pelifantasia eroaa oikeasta maailmasta ja on oikeastaan aika hauskakin kun tietää miten valheellisesti niiden takana toimitaan ja miten masentavaa se siksi on. Toki siellä siis on se klisee, että läskin hikisen miehen avatar on seksikäs beibi, mutta tässä tapauksessa sekin klisee on ihan kelvollinen luodakseen Societylle sitä pinnallisuutta. Olisinkin oikeastaan mielummin katsonut Gamerin elokuvana joka parodioi peli- ja pelaajakulttuuria The Simsia hyödyntävän tekoelämän kautta koska Society näyttää siltä miten moni The Simsia pelaa ja miten sitä kautta haetaan vaihtoehtoa omalle todellisuudelle, mutta ei selkeän rajan fantasian kautta mitä Slayers-kuvaus edustaa. The Sims kun on tarkoitettu oikeaksi elämäksi kuvitelmassa, mutta taas jokin Call of Duty yhtälailla minkä tahansa Darks Soulsin kera pelkäksi kuvitelmaksi. Societyssa/The Simsissa voi elää kun Slayersissa/Quakessa mennään paikkaan jota ei itse koskaan kokisi. Society on todellisuutta, Slayers ei ja siksi edellisen kuvaus on satiirin osalta onnistuneempaa kuin jälkimmäisen ammuskelu. Joskin varmasti oletuksena juuri se räiskintä on aina kaupallisesti kannattavampi idea elokuvalle kuin jokin Truman Shown Lady Gaga-versio. Kuitenkin se miten pelaajat pukevat hahmonsa Societyessa ja mitä he siellä tekevät on kiinnostavampi osuus elokuvasta olleen juuri Truman Shown kaltainen pseudoelämä somepäivityksenä.
Niin ja vielä siitä mikä kuulostaa kaupallisesti vakaammalta vaihtoehdolta, eipä sitä Gamer toimintapainotteisena näköjään ollutkaan.

Pidin tosi paljon ja en pahemmin.

Tähdet:
Society ****/Slayers **