sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Homefront (2013)

Huumekyttä Phil (Jason Statham) toteaa että hitot tästä ja eläköityy kauaksi suurkaupungin sykkeestä rakentelemaan portaita sekä kasvattamaan tytärtään Maddya (Izabela Vidovic). Tottakai he uudisasukkaina pistävät hillbillykaupungin asukkaiden silmään ja kun niin sekä tytär että myös isäkin itsepuolustukseksi nolaavat agressiiviset kiusaajawhitetrashit suuttuu narkkari-Cassie (Kate Bosworth) pyytämään apua kamakauppiasveljeltään Gatorilta (James Franco) kostaakseen Philille. Pienten ongelmien jälkeen Phil saa tarpeettomasti nöyrtyessään sovittua välinsä Cassien kanssa, mutta Gatorin selvittäessä Philin menneisyys huumekyttänä piilossa historiaansa hän haluaa laajentaa huumebisneksiään juoruamalla asiasta suurkaupungin prätkäjengipahiksille, jotka kuten arvata saattaa kantavat tappohaluista kaunaa Philille. Tiedättehän mitä tämä tarkoittaa: pikkukaupunkiin saapuu sota ja vaikka pientä apua onkin tarjolla niin käytännössä Phil ainoana sen lopettaa.

Niin old school-perustoimintakamaa, että tuntuu kuin olisi palattu takaisin 80-luvulle taikka ehkä pikemminkin 90-luvun alkupuolelle jolloin tämänkin tuottaneet Boaz Davidson ja Avi Lerner olivat kunnolla tulleet tutuiksi nimiksi videovuokraamoiden hyllyt täyttävissä B-toiminnoissa ja Homefront onkin kuin suoraan jostain vuodelta 1992. Se on tarinaltaan suoraviivaisesti asiaan menevä, hahmoiltaan ilmeettömän perinteinen jossa pahikset ovat simppelisti tuhmia ja sankarina on jäyhä tosimies joka pitää huolen perheestään eikä anna minkään estää häntä, joten asiaan kuuluvasti myös toiminta on äijämäisesti pullistelevaa. Sylvester Stallonen käsikirjoitus ei tee Homefrontista parempaa taikka huonompaa kuin mitä se varmasti ilman häntäkin olisi, joten uskonkin hänen nimensä olleen merkittävin houkuttelemassa aikamoisen nimekkään sekä pätevänkin näyttelijäkaartin (mm. Winona Ryder, Clancy Brown) elokuvaan joka yleensä täytettäisiin korkeintaan jollain Stephen Baldwinilla ja korttipelikavereillaan. Esiintyjät viimeistään pitävätkin elokuvan tason hyvänä ja vaikka tällaisissa tapauksissa ei yleensä nähdä metodinäyttelimisvaivaa kuin kenties korkeintaan pumppaamalla lihaksia niin jo muutoinkin kovin kapoinen Kate Bosworth on kyllä riuduttanut itsensä (liioitellusti sanoen) melkeinpä Christian Baleksi Machinistissa, ja sellainen on jo jonkinlaisen huomion arvoista vaikka fyysinen muutos ei nyt hänen näyttelemistään mestariluokkaan nostakaan.
Tosin vaikka sanoinkin roolihahmojen olevan monotonista peruskauraa niin plussaa siitä miten James Francon iso kala pienessä lammikossa huomaa tavoittelevansa jotain johon rahkeet eivät riitä ja sen annetaan myös näkyä olemuksessa jolloin hänellä on jotain ymmärrystä oikeasta sekä väärästä, että siinä on ainakin jotain yritystä hieman laaja-alaisempaan hahmokäsitykseen kuin mitä aluksi annetaan ymmärtää.

Homefront on kenties yllätyksetön elokuva, mutta se on sujuvasti tehtyä vanhan koulukunnan toimintaa ja se toimii kuten pitääkin. Okei, toimintakohtausten leikkaustyyli on tietenkin nykyajan mukaisesti liian läheltä ja liian strobovalomaisesti, että siinä olisi kaivannut hieman kameran etääntymistä.

Tähdet: ***

torstai 15. helmikuuta 2018

Snitch (2013)

Johnin (Dwayne Johnson) poika Jason (Rafi Gavron) menee ja suostuu vastaanottamaan kaverinsa lähettämän paketin joka nyt tietenkin sattui olemaan huumelasti jota kytät seuraavat ja näin suureksi kamadiileriksi uskottu Jason koetetaan pakottaa lavertelemaan muista osallisista joista hänellä ei tietenkään ole hajuakaan. Toisin kuin Jasonin äiti Sylvie (Melina Kanakaredes) John haluaa pojan saavan jonkinlaisen opettavan rangaistuksen, mutta jenkkipolitiikan vuoksi se pieninkin läpsäisy tarkoittaisi vanhuuseläkettä kaltereiden takana ja aivan niin kauaa ei isä haluaisi olla erossa jälkikasvustaan vaikka avioeron myötä välit ehtivätkin jo tulehtumaan. John houkuttelee syyttäjä Joannen (Susan Sarandon) epäviralliseen diiliin, että mitä jos hän poikaansa auttaakseen junailisi kamakaupan ja siten saattaisi jonkun isomman rikollisen poliisien haltuun, saisiko siten Jasonin tarpeettomana paperityönä vapaaksi. John ajautuukin kahden huumeliigan myyntiartikkeleiden välittäjäksi ja pyrkii siten avustamaan sekä viranomaisia että poikaansa, mutta välittääkö syyttäjä siitä kuka vankilaan päätyy ja kamakauppiaat ovat hekin aika ikäviä.

Kannessa julistetaan "Dwayne Johnson's best movie yet" ja se on hieman surullista. Ei siten ettäkö Snitch olisi surkea elokuva koska kyllä se varmaan on myönnettävä, että näkemistäni The Rockin elokuvista tämä on parhain siltä osin mitä tulee sellaiseen ns. arvostettavaan draamapainotteisuuteen ja siihen kuinka hän itse esittää muitakin puolia itsestään kuin jäntevät hauikset sekä poikamaisen virneen. Mutta Snitch on vuodelta 2013 ja Dwayne Johnson oli jo siihen mennessä tehnyt aika liudan elokuvia jolloin tuo maininta sai tämän elokuvan kehumisen sijaan huomaamaan kuinka mitäänsanomaton hänen elokuvauransa on ollut. Siellä ei ole pahemmin arvostuksen aiheita. Paljon melua, kirkkaita valoja ja värejä, isoja nimiä ja rahaa, mutta ei juurikaan mitään oikeasti tai ainakaan pysyvästi hyvää ja siten siinä sarjassa "...best movie yet" ei paljoa vaatinut eikä Snitch oikeastaan paljoa antanutkaan. Ihan hyvän ajantapon jossa Johnson sentään osoittaa olevansa ihan kelvollinen pienempiääniseenkin elokuvaankin vaikka kompuroikin taviksena olemisessa ja siten liian helposti luisuukin hyvin öljyttyyn actionmoodiin (vrt. Schwarzenegger jollaisena uutena The Rockia alunperin markkinoitiinkin ja samaan tapaan ne ensimmäiset askeleet dramatiikan puolella on heikoilla jäillä olemista) kun pitäisi pysytellä korkeintaan vahingossa onnistuvana Matti Meikäläisenä. Paljon tässä auttaa pätevä näyttelijäkaarti johon lukeutuvat aiemmin mainittujen ohella muun muassa Harold Perrineau (joka tosin on roolissa "räpäytä silmiäsi ja puf! olen kadonnut"), Benjamin Bratt, Jon Bernthal, Barry Pepper, Michael Kenneth Williams ja muutama muu joilla on jonkinlaista meriittiä vastaavista tekeleistä. Visuaalisesti elokuva on sopivan kolea, räiskintä pidetään pääosaesittäjän vuoksi tulleiden ennakko-odotusten vastaisesti vähäisenä ja Antonio Pinton hauras musiikki on omiaan tekemään tunnelmasta maanläheisempää (musiikki on ehdottomasti Snitchin paras osa). Lisäksi tämä tuntuu olleen Johnsonille tärkeä elokuva, yritys murtautua irti imagonsa kahleista ja se on varsin arvostettavaa niinkin tunnetun mielikuvan luoneelta showmieheltä kuin The Rock on, mutta tosiaan, aivan kuin varotoimenoiteenä Dwayne Johnsonin ei ole uskallettua antaa pysyä ainoastaan Dwayne Johnsonina vaan The Rock on pitänut saada mukaan ja siten elokuva joka melkein tuntuu haluavan olla tunnelmaltaan Spike Leen 25th Hour onkin varsinkin lopussa jotain muuta. Luojan kiitos ei kuitenkaan silloinkaan puhtaasti The Rockin elokuva vaan edelleen vähemmän virnistävä, mutta osittain sen vuoksi Snitch on aika tarpeettoman turvallinen ja tavallinen kun se voisi olla varsinkin esiintyjiensä suhteen väkevämpikin, mutta siihen ehkä syynä se jotta muut eivät saattaisi Johnsonia varjoonsa ja pysyttäytyvät siksi jonkinlaisen harmittomuuden puolella. Siltikin aika hyvin kuljetaan pätevän draamajännityksen puolella tehden vain viimeisen 20 minuutin aikana liian suuri hyppy stunttittäyteiseen räiskintään jossa ajetaan rekalla kaiken läpi, autot lentävät mukkelis makkelis ja paukutellaan niin ahkerasti että siinä meni vuoden hernerokat.
Siten "...best movie yet" on kyllä totta koska Snitch on Johnsonin paras elokuva, mutta tosiaan se on myös niin keskinkertaisen hyvä ettei se oikeasti ole suurikaan kehu kuin tietyssä suhteessa. Askel oikeaan kuitenkin.

Todella rasittava huojukamera. Nonstopliike ei tee elokuvasta elävää, ainoastaan merisairaan.

Tähdet: ***