Vaikka katselenkin kaikenlaista moskaa, niin Salatut elämät on jo niin sielutonta sensaationhakuista sontaa, etten edes minä ole sortunut sen katselijaksi. Kuitenkin kun tieto Salatut elämät-elokuvasta ja vieläpä kauhusellaisesta tuli esille, niin ajattelin sen täytyvän olla jo niin uskomatonta kuraa, että se rupesi jo hieman kiinnostamaan. Tässä täytyy olla jotakin. Siis tietenkin jotakin niin huonoa, että saisin kenties nautintoa sen uskomattomasta huonoudesta ja elokuvan saamat kritiikit niin media kuin kanssaihmistenkin kautta ovat vain tukeneet tätä käsitystä. Missään nimessä en kuitenkaan ollut valmis maksamaan pennostakaan nähdäkseni Salatut elämät-elokuvan, sillä tämän sarjan tekijät eivät ansaitse tukeani millään muotoa. Joten minulla ei kuitenkaan ollut mitään polttavaa intoa saada tätä elokuvaa nähtäväkseni ja vasta kun kollegani meni erehdyksessä elokuvan ostamaan, niin sitä kautta se sitten tuli myös itselleni katsottavaksi.
Peppi (tyttö joka näyttää toistuvasti muistelevan repliikkejään) on mennyt naimisiin ja puoliso Sergei (tyyppi jolla on luomia kasvoissaan) on voittanut risteilyn kilpailusta johon ei ole osallistunut (tottakai), jonne sitten mukaan tulevat myös ilmeisesti lähimmät ystävät. Mukana on myös kasvoton murhaaja, joka rupeaa harventamaan tätä ystäväporukkaa ja Peppi "tuntee" unien ja vatsasuoliensa avustuksella pahan kuuluvan jollakin tavalla lähelle. Niinhän se aina on ja tälläkin kertaa murhaaja on joku menneisyyden haamu. Ei siis kuitenkaan kirjaimellisesti mikään yliluonnollinen henkiolento.
Miksi etenkin miesnäyttelijöillä on tässä elokuvasssa hassut vaatteet ja hiukset?
Koska en tosiaan seuraa Salattuja elämiä kuin vahingossa ja silloinkin saan yliannostuksen jo lehtilööppien vuoksi, niin minulle nämä elokuvan hahmot eivät ole tuttuja, enkä täten omaa sellaista vertailukohtaa kuin tv-sarjan ystävät, joista aika varmasti suuri määrä elokuvaversionkin katsojista koostuu. Näin ollen ennen elokuvan katselua puntaroin hetken, osaanko nähdä oikein Nightmaren mahdollisen kehnouden tietämättä miten elokuvan hahmot eroavat tv-versioistaan, koska oletettavasti ne mahdolliset eroavaisuudet ovat yksi syy mikä on saanut jotkut ihmiset kiukustumaan. Toisaalta olen kuitenkin saattanut itseni ymmärtämään, että valtaosa negatiisesta kritiikistä ei ole kohdistunut tv- ja elokuvaversioiden eroihin, sillä ilmeisesti tämä elokuva on eräänlainen sivuaskel, vaihtoehtotodellisuuden näkemys, eikä täten kuulu samaan jatkumoon tv-sarjan kanssa, eikä hahmojen eroilla ole mitään merkitystä. Joten jos Nightmare on huono, niin se olisi huono ilman Salatut elämät-yhteyttäkin.
Ja voi pojat, että Nightmare onkin huono.
Näytteleminen on kauhistuttavaa ja koostuu joko ilmeettömyydestä jossa repliikit tunnutaan luettavan lunttilapuista, taikka sitten harrastetaan niin ylivedettyä naamanvääntelyä hassuilla äänillä, että aloin jo olemaan varma, että kyseessä onkin parodia. Vaikutusta kun korostavat kaikkien slasherkliseiden hyödyntäminen, kuten kohtaukset joissa uhri huutaa äänettömästi ikkunan takana ja ympäristölle sokeat ihmiset ovat aivan edessä, mutta pelastus ei. Tai sitten hahmogalleria joka kansikuvaa myöten huutaa tietävänsä mitä joku teki viime kesänä. Mutta kun se toteutus on mitä on, niin kyseessä täytyy olla jännityksen sijaan halu tehdä Scary Movieta suomeksi. Tästä kielii myös se, että Nightmare on Scary Movien tapaan hauska kuin vauvan tappaminen kirveellä ja ainoa nightmare melkein tuntuukin olevan tämän elokuvan katselu alusta loppuun. Armeliaasti elokuva onkin vain noin 70 minuuttinen, mutta valitettavasti painajaiset siirtyvät uniin.
On tavallaan kivaa, että kotimaassamme edes koetetaan tehdä ns. slasherelokuvaa ja vieläpä massayleisölle suunnattuna, mutta kuten Dark Floorsin Lordiroskan kohdalla, jos kerran aiotaan tarkoituksella mennä alimman aidan ylitse, niin tekisivät sen sitten niin tiedostaen ja ylikorostaen, ettei edes hetkeäkään erehtyisi luulemaan tekijöiden olleen tosissaan. Nightmaren mahdollinen parodiahenkisyyskin kun vaikuttaa enemmän vahingolta, kuin tarkoitukselliselta ja luultavaa onkin, että vaikka puujalkavitsejä veistelläänkin tylsällä puukolla, niin tekijät ovat oikeasti uskoneet saaneensa aikaiseksi jotain jännittävää. Mutta jos onttouttaan kumiseva kulunut tarina ja rehellisesti sanottuna itkuun saattava näyttelijätyö eivät sitä tee, niin viimeistään "ollaanks kaverita?" "ollaan vaan" -dialogi pitää huolen siitä, että masentuneeksihan tässä tulee ja aika varmasti joulun ohella Nightmare - painajainen merellä on se eniten itsemurhia aiheuttava seikka tässä maailmassa ja sen ulkopuolella.
Lopulta kenties eniten kiukkua aiheuttava seikka tässä elokuvassa on se, että slasher-ideastaan huolimatta tässä ei uskalleta lopulta tehdä mitään. Mikä on sääli jo siksikin, että jos kyseessä on kerran repäisy irti normaalista Salatut elämät-maailmasta, niin tekijöillä olisi ollut mahdollisuuksia tehdä hahmoilleen ihan mitä vain, välittämättä siitä miten se vaikuttaisi tv-sarjaan, koska se ei vaikuttaisi. Ja sitten kuitenkin kaikki teot ja sanomiset tavallaan perutaan, ettei se nyt tapahtunutkaan.
Joten Tiedän Mitä Teit-elokuvien ystäville tämä on aivan sopivaa kamaa ja jos pitää kaikenlaiset odotukset, niin hyvät kuin pahatkin nollassa, voi Nightmaresta saada irti jotain kenties toivottavaakin B-fiilistä, mutta silloinkin vain ehkä.
Miksi muuten elokuvalle piti keksiä englanninkielinen nimi, kun pelkkä Painajainen merellä olisi ollut jo riittämiin?
"Kehen voi luottaa, kun ei voi luottaa kehenkään?"
No minä en ainakaan luota toimittajiin joiden mielestä sana jäätävä on näköjään ainoa keino kuvata jotain, mitä tahansa.
Tähdet: ~
Nightmare - painajainen merellä
Hieman aran toimistotyöntekijän Steven (Johnny Knoxville) tulee todistaa kykynsä haastavampiin tehtäviin antamalla kenkää paikan siivoojalle, mutta kilttinä miehenä Steve ei pysty siihen, vaan sen sijaan palkkaa itse tuon siivoojan kotiinsa talonmieheksi, antaen näin siis pomonsa ymmärtää tehneensä työtä käskettyä. Tottakai samainen siivooja leikkaa samantien ruohonleikkurilla sormensa irti ja suurensuuri sairaalalasku lankeaa Steven hoidettavaksi, mutta rahaa ei ole. Onneksi pikkuhuijari ja pahasti velkaantunut Steven setä Gary (Brian Cox) keksii keinon jolla molempien rahahongelmat ovat pian historiaa. Steve kun oli kouluaikoina aika lupaava juoksija, niin pistetään mies jälleen kilpailemaan. Mutta miten kauan sitten aika lupaava juoksija voisi pärjätä sitä aktiivisesti harrastaville? No, pistetään Steve teeskentelemään kehitysvammaista ja osallistumaan eritysolympialaisiin, sillä tokihan todellisuudessa ns. normaali mies sellaiset kisat voittaisi vaikka unissaan. Hieman vastentahtoisesti, mutta tahtoessaan auttaa tuota loukkaantunutta siivoojaa Steve suostuu suunnitelmaan ja näin ollen opiskellaan kehitysvammaiseksi elokuvien kuten Forrest Gump ja The Best of Chevy Chase avulla.
Ei kestä kuitenkaan kauaa kun Steven kilpakumppanit huomaavat miehen teeskentelevän, mutta kuultuaan syyt tekoihin, päättävät he koulia Stevestä kunnon erityisurheilijan. Samaan aikaan Steve ihastuu kilpailun valvojana toimivaan Lynniin (Katherine Heigl), jolla tietenkin on petollinen mulkeropoikaystävä, jota Steve ei voi paljastaa paljastumatta samalla itsekin. Ymmärrettävästi lopussa katumus tuo pelastuksen.
On tunnettua, että Farrellyn veljekset palkkaavat elokuviinsa sukulaistensa ja ystäviensä ohella kehitysvammaisia (jotka voivat toki olla myös edellisiä), ja aina silloin tällöin näkee heidän saavan sen vuoksi kiitoksia osakseen. Ilmeisesti se, että kehitysvammaisia on palkattu vain jonnekin sivuosiin ei ole aiheuttanut tuotantoyhtiöiden silmissä ongelmia, mutta kun Farrellyt tuottivat The Ringerin jonka näyttelijäkaarti koostuu valtaosaltaan kehitysvammaisista, niin sitähän pidettiin piilossa hyllyllä koska pelättiin sen aiheuttamaa reaktiota. No, se reaktio näytti olevan kaupallinen haaleus ja aika nopea unohdettavuus, joten ehkeivät tuottajat niinkään pelänneet elokuvan arkalauonteiseksi luulemaansa sisältöä, kuin sen mahdollista epäkaupallisuutta. Etenkin kun kehitysvammaisliitoilta oli pyydetty siunausta ja saatu. Ettei The Ringer nyt niin kovin silmille hyökkäävältä tunnukaan. Eikä se sitä olekaan, vaikka varmasti monia saattoi arvelluttaa edelleen parhaiten Jackassista tunnetun Johnny Knoxvillen oleminen pääosassa.
Tässä elokuvassa kehitysvammaiset ovat sellaisia kuten kaikki ovat. Jos joku on töykeä, on hän töykeä. Jos joku on mukava, on hän mukava. Eikä sellainen johdu motoristen liikeiden sulavuudesta, aivotoiminnan monimuotoisesta kasvusta, tms. Joten elokuvassa ei mitenkään korosteta ihmisten erilaisuutta. Eli vitsejä ei tehdä siitä että joku olisi muka poikkeava.
Ja Johnny Knoxvillen Jackassismikin tulee mukaan vain positiivisena seikkana, sillä sen leikkisyys on antanut Knoxville hyvän pohjan teeskennellä kehitysvammaista. Aluksi elokuvan idea saattaakin kuulosta venytetyltä Jackasss-vitsiltä, mutta kyseessä onkin lopulta vain hyväsydäminen kaikki me ollaan yhtä hyviä ja kavereita-kertomus, joka ironista kyllä on aika samanlainen kuin ne vitsin kohteeksi otetut Forrest Gumpit ja I Am Samit. Ehkäpä siis olisi kannattanut ottaa riski ja siirtyä mustemmalle alueelle, tehden The Ringeristä juuri sellainen minkä vuoksi sen hyllytys olisi ollut perusteltua. Koska silloin se olisi ollut ehkä muutakin kuin vain ihan kiva. Joka ei nyt ole pahastakaan, mutta selittää miksi lopputulos ei järin jää mieleen.
Niin helppo vitsi kuin se onkin, niin elokuvan hauskin on silti Steven salanimi kilpailuissa: Jeffy Dahmor.
Tähdet: **
The Ringer
