Ongelmallisinta ei taida kuitenkaan olla se että Charley tietää Jerryn salaisuuden, vaan se että Jerry tietää Charleyn tietävän. Etenkin kun heistä kahdesta Jerry on hän joka vaikuttaa kaikkien silmissä uskottavammalta. Jerry ei oikein tee asialle mitään, kunhan vain pitää Charleyta pelon vallassa ja osoittaa muille ihmisille olevan huisin mukava herra.
Charley hakee siis apua kahdelta asiantuntijalta. Kauhufaniystävältään Ed Thompsonilta (Stephen Geoffreys) ja television halpiskauhuelokuvia tekevältä ”vampyyrintappajalta” Peter Vincentilta (Roddy McDowall.)
Edin tietous vampyyreista pohjautuu elokuviin ja sarjakuviin, joten hänen neuvonsa ovat sen mukaisia, mutta hän pitää Charleyta tärähtäneenä.
Peter Vincent ei myöskään usko Charleyta koska itse tekee juuri vampyyrielokuvia ja tietää ne fiktioksi, joten hän myöskin pitää Charleyta tärähtäneenä.
Asenteisiin tulee pieni muutos kun ensin Ed saa hampaat niskaansa ja sitten Peter Vincent pääsee vampyyrihyökkäyksen kohteeksi.
Siispä Charley ja Peter lähtevät kohtaamaan Jerry Dandrigea joka ei aio ihan vapaaehtoisesti ottaa seivästä rintaansa.
Kauhun Yö on sopivassa suhteessa hauska että pelottava.
Jos tämän katsoo pentuna niin kyllä se helposti yöunet vie ja kun elokuvan huumori on paljosta velkaa Evil Deadille, niin kyseessä ei ole mitään tyypillistä komediaa, vaan vinksahtanutta mustaa huumoria.
Parhaiten Evil Dead-henkisyys tulee esille elokuvan vampyyrimuodonmuutoksista jotka ovat välillä aika häiriintyneen oloisia ja kaukana tavanomaisesta vampyyrilookista... jopa verrattaen siihen Nosferatumalliin.
Nämä vampyyrit ovat lähempänä Gremlinseja kuin Gary Oldmania.
Elokuvassa on myös pari aivan erinomaista hahmoa joiden persoonallisuudet tuovat hyvää kontrastia elokuvan päähenkilö Charleyn jokapoikarooliin.
Roddy McDowallin esittämä halpaelokuvien tähti Peter Vincent tuo hyvällä tavalla mieleen kaikki Ed Woodiaanisten elokuvien näyttelijät joilla on suuri usko kykyihinsä, vaikka niitä kykyjä ei olisikaan.
Erinomaisesti onnistuu myös Chris Sarandon Jerry Dandrigena. Hän on samanaikaisesti hyvin miellyttävän charmantti, että myöskin ällöttävän lipevä ureapää.
Joitakin aikansa eläneitä vaateparsia ja kömpelöitä visuaalisia efektejä lukuunottamatta Kauhun Yössä ei ole kuin yksi oikeasti rasittava seikka, mutta se onkin sitten jo hyvin rasittava.
Stephen Geoffreys käy todella pahasti hermoille. Okei, Geoffreysin Edin tulee olla se Charleyn friikkiystävä, mutta Geoffreys vetää sen kaiken hirnumisen ja kikattelun niin pahasti yli, että Al Pacino ”she's got a GREAT ASS!”-virkkeineen on kuin neliraajahalvaantuneen alinäyttelemistä.
Muistattehan kuinka Gremlins-elokuvissa yksi niistä ilkikurisista riiviöistä on sellainen silmiään pyörittelevä hysteerikko jonka luulisi juontavan Staraokea? Niin sellainen Geoffreys on Kauhun Yössä... Koko ajan.
Kauhun Yön musiikki on aivan julmetun onnistunutta. Brad Fiedelin syntikoinnit luovat kyllä niin onnistuneen tunnelman, että siinä jää moni muu kolmanneksi. Muutoinkin elokuvaan valitut erinäiset kasarisyntetisoinnit ovat onnistuneesti valittuja.
Jos koostaisin listan suosikkikohtauksista elokuvissa, niin Kauhun Yö tuotti ainakin yhden niistä.
Kohtaus jossa Jerry Dandrige viettelee Amyn diskossa on aivan loistava. Kohtaus on kuvattu siten että Amyn ja Jerryn kiihkeän sensuelli tanssi (no, nylkytys) esiintyy siten kuin diskossa olisivat vain he, eikä kukaan muu. Jotenkin muut diskossa olevat eivät tunnu kiinnittävän mitään huomiota heihin ja he liikkuvatkin aivan eri tahtiin kuin Amy ja Jerry. Tämä tapa kuvata heidät irtaantuneena kuvassa olevasta todellisuudesta vetosi minuun suuresti.
Tähdet: ****
Kauhun Yö
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti