perjantai 20. helmikuuta 2009

Ruohonleikkaaja (The Lawnmower Man, 1992)

Silloin muinoin 90-luvun alkupuolella eräs naispuolinen tyttölapsi suositteli minulle tätä elokuvaa ja tietenkin menin sen silloin ostamaan. En kyllä olisi tarvinnut suositteluja, sillä tuohon aikoihin elin pahinta Stephen King-kauttani ja pelkkä hänen nimensä tähän elokuvaan yhdistettynä oli suositusta tarpeeksi. Hitto, tuolloin jos Stephen King olisi pieraissut, niin olisin pyytänyt nimmarin siihen. Mutta 90-luvulla King ei päästellyt suolistokaasuja.

Ruohonleikkaaja-elokuva perustuu hyvin huonosti Kingin samannimiseen novelliin. Kuinka huonosti? No, Kubrickin Hohtokin on lähempänä Ruohonleikkaaja-novellia kuin mitä tämä elokuva on. Lähes ainoa yhdistävä tekijä tämän elokuvan ja sen novellin välillä on se, että molemmissa esiintyy ruohoa leikkaava mieshenkilö. Muuten elokuva kulkee ihan omia latujaan. Tämä ei kylläkään ole negatiivinen asia elokuvan kannalta, sillä siinä novellissa ei olisikaan tarinaa elokuvaa varten (lyhytelokuva siitä on tehty), mutta elokuvaan itseensä on kehitelty ihan kelpo tarina, jossa on kyllä häivähdys Stephen Kingia hänen poissaolostaan huolimatta. Tyyliltään Ruohonleikkaaja-elokuva on hieman samankaltainen kuin Kingin Tulessa Syntynyt, joten siinä mielessä on ihan tarpeeksi Kingia tarjolla. Kannattaa kuitenkin unohtaa suosiolla nimi King Ruohonleikkaajasta, jotta ei pääse kiukuttelemaan ettei tämä ole yhtään samanlainen kuin mitä se novelli on.
Tämä on Ruohonleikkaaja, ei Stephen Kingin Ruohonleikkaaja.


Pierce Brosnan on kiltin prätkäjätkän näköinen (korvarengas, nahkatakki, pitkä tukka ja sänki) tohtori Lawrence Angelo. Tämä tohtori ei kulke skalpelli kädessä leikkelemässä munuaisia, vaan kehittelee opetuskäyttöön suunniteltuja virtuaalitodellisuushärveleitä. Tietenkin Angelo työskentelee salamyhkäisen huonosti valaistussa hi tech-labrassa, jota johtavat asehullut valtion puunaamat. Joten Angelon rauhanomaisista virtuaalihappotripeistä halutaan tehdä tappovälineitä. Kun Robocopiksi puettu apina karkaa laboratoriosta, ajautuu tämä asetta kanniskeleva apina paikallisen Forrest Gumpin, ruohonleikkaajana toimivan lapsen tasolle jääneen Jobe Smithin (Jeff Fahey) luokse. Jobe luulee apinaa sarjakuvasankariksi ja haluaa auttaa tätä, mutta tottakai huonosti tähtäävät salamyhkäiset haalarityypit sieltä aselabrasta tulevat ja massamurhaavat apinan. Angelo hukuttaa apinatuskaansa viskiin ja rupeaa kiinnostumaan Jobesta mahdollisena koekaniinina.
Angelo lupaa Jobelle tekevänsä tästä fiksumman, jotta muut eivät enää kiusaisi häntä ja käyttäisi hänen hyväuskoisuuttaan hyväksi. Tosiasiassa Angeloa kiinnostaa enemmän mahdollisuus todistaa omat kykynsä Joben avulla. Niinpä Angelo kytkee Joben virtuaalilaitteisiinsa ja antaa Joben pelata jotain fuckin' lentosimulaatiopelejä ja näyttää jotain kabbalistisia symboleja.
Jobe reagoi peleihin toivotulla tavalla ja alkaakin osoittamaan aiempaa suurempaa älykkyyttä. Mikä tietenkin tarkoittaa ettei hän enää lue sarjakuvia, koska kaikkihan me tunnemme sarjakuvien aivoja rappeuttavan vaikutuksen. Lisäksi Jobe rupeaa huolehtimaan ulkonäöstään, oppii puolustamaan itseään ja hänen libidonsa räjähtää käsiin.
Jobea kiusaava aurinkolasiheppu ja Jobea hyväksikäyttävä (ei seksuaalisesti, sinä degeneroitunut pervertikko) pappi alkavatkin ensimmäisinä huomaamaan muutokset Jobessa, kun entinen paukapää ei enää otakaan solvauksia suosiolla vastaan.
Angelo syöksee Joben mieleen koko ajan enemmän ja enemmän tietoa, ja huomaa pian että Joben informaationälkä alkaa olla turhankin agressiivista. Kohta Jobe alkaa näkemään ympäristöään pikselimössönä ja hän oppii lukemaan ajatuksia
Angelon pomo ja tämän pomo haluavat tietenkin katsoa miten Joben kehityksestä voisi hyötyä aseteollisuudessa ja he muuttavat Angelon ohjelmaa kertomatta siitä Angelolle.
Joben saadessa telekineettisiä kykyjä saa hän samalla Jumaluuskompleksin ja Angelo haluaisi pistää stopin koko projektille, mutta Joben käsitys itsestään Jumalana on jo riistäytynyt käsistä. Vaikka lieneekö se mikään ihme, kun heppuhan pelasi vain pari päivää jotain konsolipeliä ja oli sen jälkeen telekineettinen telepaattinen homo superior.
Angelo suuttuu kun isommat pomot haluavat käyttää hänen tutkimuksiaan pahoihin puuhiin ja Angelo lähtee kävelemään. Firman pomot tietenkin haluavat päästä Angelosta eroon ja kaapata hänen työnsä tulokset, eli Joben kokonaan itselleen.
Tällä välin Jobe tunkee itseensä kaikki kaapista löytyvät stimulantit ja lähtee kostamaan hänelle tuhmuuksia tehneille ihmisille (esimerkiksi se pappi). Seuraa äärimmäisen huonosti animoitu papinpolttokohtaus, jonka pikselimössö saa uskomaan Joben työskentelevän Digitassa, tai muussa digitelevisioon liittyvässä yrityksessä, sillä yhtä huono kuva on kyseessä.
Jobe käy siis lahtaamassa porukkaa muuttamalla heidät digitelevision kuvanlaaduksi ja tekemällä lopuista ihmisistä tahdottomia robotteja. Hän kertoo Angelolle aikovansa palata labraan ja muuttaa itsensä puhtaaksi energiaksi joka siirtyisi täysin virtuaalimaailmaan. Angelo puolestaan päättää räjäyttää laboratorion ja lopettaa kaiken sillä tavoin.
Jobe imeytyy tietoverkkoon. Angelo räjäyttää koko roskan. Jobe on virtuaalijumala joka ei voi enää kuolla niin kaun kuin teknologiaa on olemassa. Elokuvan loputus on hyvin samankaltainen kuin mitä Matrixissa oli vuosia myöhemmin. Mutta sen sijaan että Jobe olisi Neo, onkin Jobe se varsinainen Matrix.


Ruohonleikkaaja on ihan mainio Frankenstein-tarina. Eli tohtori luo hirviön jonka koettaa pysäyttää.
90-luvun alussa virtuaalitodellisuus oli tietenkin niin pirun trendikästä, että tottakai joku halusi tehdä siitä elokuvan ja olisi sen voinut tehdä huonomminkin. Itseasiassa Ruohonleikkaajan ohjaaja Brett Leonard todisti itse kuinka huonosti vr-elokuvan voi tehdä, ohjaamalla kolmea vuotta myöhemmin kammotuksen nimeltä Virtuosity. Ajatus vr-teknologian hyödyntämisestä ihmismielen muuttamisesta/parantamisesta on ihan yhtä uskottava ajatus kuin mitä esimerkiksi hypnoosikin on. Ja kun kyse on elokuvasta joka ei varsinaisesti koetakaan olla realistinen, niin tämä tapa aivolohkojen vapauttamisesta yli-inhimilliseen toimintaan on ihan onnistunut keksintö. Tietenkin kun kyseessä on tälläinen vr-elokuva, niin tottakai niitä virtuaalitodellisuusefektejä pitää aina välillä tunkea ruutuun. Yllättäen efektit ovat edelleen suurelta osin ihan mainion näköisiä. Osa efekteistä oli jo tuolloin vuonna '92 aivan julmetun nolon näköisiä, mutta tämänkaltaiseen elokuvaan suurin osa on ihan onnistuneita. Oikeastaan suurin häiritsevä tekijä efektien suhteen on niiden tyyli, sillä ne ovat vuoden '92 muodin mukaisia virtuaalitodellisuusefektejä ja kuten muodissa ylipäätään, aika muuttaa sitä. Joten ne todellakin näyttävät 90-luvun muodilta.


Näyttelijät tekevät ihan siedettävää työtä. Ongelmahan tässä on se, että vain Joben hahmolle on kirjoitettu sisältöä, kun muut ovat joko ilkeästi katselevia valtion agentteja, ilkeästi käyttäytyvä paukapäitä, tai Pierce Brosnanin tapauksessa, masentuneen oloisia. Vaikka Brosnanin hahmo on tarinan kannalta tärkeä hänen ollessaan kuitenkin tapahtumien alkuunpistäjä, että niiden lopullinen pysäyttämistä yrittävä. Niin Brosnan vetää roolinsa hyvin apaattisesti. Hieman kuin hänen motiivinsa olisi vain ”tästä maksetaan, joten olen paikalla.”
Jeff Fahey Jobena on hän jolla on eniten tehtävää ja hänen hahmossaan esiintyy eniten rakenteellista muutosta. Arasta lapsen tasolle jääneestä aikuisesta miehestä kasvaa normaali aikuinen mies ja lopulta yli-ihminen joka ei tarvitse fyysistä olomuotoa. Hieman häiritsevää Joben hahmoon liittyen on se, että ollakseen lähes kaksi ja puolituntinen elokuva, Joben hahmon kehitys tapahtuu liian hätäisesti. Tämä ei ole Jeff Faheyn syytä vaan leikkausvaiheessa tapahtunut ratkaisu. Aluksi osoitetaan Joben olevan kuin Forrest Gump, mutta pelattuaan pari päivää jotain Quakea onkin hän yht'äkkiä kuin Neo. Tämä muutos tapahtuu tarinan kannalta oikeassa järjestyksessä, mutta liian nopeasti. Tietenkin tässä tapauksessa ohjaaja on varmasti ajatellut, että katsojat haluavat nähdä mielummin pahan yliluonnollisen Joben, kuin katsella hiljaista yksinkertaista Jobea. Mutta mielestäni olisi ollut parempi, jos Joben muutos olisi kuvattu rauhallisemmin ja täten luonnollisemman oloisesti.


Ruohonleikkaajassa on ihan mainio tarina ja ihan siedettävät näyttelijät, mutta yksi asia siinä saa repimään hiuksia päästä. Jostain syystä nämä Angelon pomot ja työpaikka on kuvattu mahdollisimman kliseisellä ”ilkeän valtion”-moodilla. Mikä tarkoittaa että kaikki agentit, etc. Katselevat koko ajan kulmiensa alta, puhuvat uhkaavasti ja ovat valaistu siten kuin he olisivat kertomassa kummitusjuttuja taskulampun valossa.
Sama henki pätee siihen laboratorioon/tutkimuslaitokseen jossa Angelo työkentelee. Sieltä ei puutu kuin Jaakobin tikapuut ja thereminin ääni, niin oltaisiin mahdollisimman sisällä hullun professorin tiloissa. Eli kaikki on huonosti valaistua, mahdollisimman tummia pintoja, hyvin kylmää tunnelmaa ja paikka muistuttaa enemmän jotain bauhausruumishuonetta kuin paikkaa jossa kukaan rauhanomainen tohtori voisi työskennellä tulematta hulluksi.


Ei mikään maailman onnistunein keinotodellisuutta kuvaava elokuva, mutta vioistaan huolimatta varsin viihdyttävä teos.


Ja vaikka tämä seikka ei tähän elokuvaan liitykään, niin ajatelkaapa että tämän elokuvan umpisurkean jatko-osan Lawnmower Man: Beyond Cyberspacen suomennos on Ruohonleikkaajamiehen Paluu.
Miksi ei Ruohonleikkaajan Paluu?
Miksi RuohonleikkaajaMIEHEN Paluu?
Wow! Tajuntani laajeni.


Tähdet: ***
Ruohonleikkaaja

...NOIR

Ei kommentteja: