perjantai 9. lokakuuta 2009

Blade Runner (1982)

Heti alkuun minun on todettava että inhoan tuota Final Cut-version kansikuvaa. Harrison Ford näyttää hyvin flunssaiselta.

Blade Runner on niitä elokuvia joita katson säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta välillä tuntuu että liiankin usein. En muista tilannetta jolloin näin tämän elokuvan ensimmäisen kerran, mutta se tapahtui joskus lapsuuteni alkupuolella ja on Alienin ohella ensimmäisiä elokuvia joita muistan koskaan nähneenikään. Alienia en tosin uskaltanut ensikatselulla katsoa loppuun asti, mutta siihen palaamme tuonnempana.
Blade Runner jäi kuitenkin samantien tajuntaani kummittelemaan yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana sci-fi-elokuvana ja kuultuani elokuvan olleen floppi julkaisuaikanaan, olin ymmälläni. Miten näin hyvä elokuva ei räjäyttänyt tajuntoja sellaisella voimalla ja laajuudella, että kaikki muu pimenee ympärillä? Myöhemmin sitä ymmärsi että Blade Runnerin ajankohta oli vain väärä. Saman ongelman kanssahan paini myös samoihin aikoihin tullut John Carpenterin The Thing. Tuolloin tieteiselokuvien piti olla joko Tähtien Sota kopiota, ei olla ollenkaan. Ainakaan jos sillä elokuvalla halusi tehdä rahaa.
Onneksi kuitenkin Blade Runner tehtiin juuri silloin kun se tehtiin, sillä uskallan väittää ettei samankaltaisia elokuvia tehdä juuri laisinkaan enää ja uusi Blade Runnerkaan ei olisi samalla lailla ajaton kuin se nyt on. Ei vaikka tekijäkaarti olisi täsmälleen sama.


Miksi siis Blade Runner on hyvä?
No, ei ainakaan sen kertojaäänen vuoksi, jollainen oli alunperin näkemässäni versiossa. Mutta malttakaa, ehkä se selviää.


Rick Deckard (Harrison Ford) on ammatiltaan Blade Runner, joka tarkoittaa eräänlaista poliisia jonka tehtävänä on sekä paljastaa, että kiinniottaa keinotekoisia ihmisiä jotka tunnetaan Replikantteina.
Replikantit ovat täysin ihmisenkaltaisia, tunteineen ja eleineen. Täydellisimmät replikantit eivät edes tiedä olevansa keinotekoisia luomuksia. He siis ovat eräänlaisia ihmisten tofuversioita, joiden tehtävänä on toimia samanlaisissa yhteiskuntaa hyödyttävissä toimissa kuin kenen tahansa muunkin velvollisuus on. Puhumme siis sotilaista, strippareista, leluista ja duunareista.
Keinoihmiset ovat kuitenkin luotu kestämään vain lyhyen aikaa ja nyt muutama replikantti, johtajanaan Roy Batty (Rutger Hauer) on ruvennut kapinoimaan annettua osaansa vastaan ja vaatii itselleen elämää joka ei lopu kesken, vaan vasta silloin kun kenties keskimääräinen elinikä pysäyttäisi. Siispä Roy lähtee etsimään luojaansa, Tyrell-yhtymän johtajaa Eldon Tyrellia (Joe Turkel) ja vaatimaan lisää jatkoa itselleen ja muille kaltaisilleen. Tämä taas johtaa siihen, että asemastaan irtaantuneet replikantit ovat lain silmissä rikollisia (asiaa ei auta, että Roy matkallaan saa aikaiseksi muutaman ruumiin.) Siispä perään lähetetään Deckard, joka etsintänsä aikana ihastuu osittain vasten tahtoaan replikanttiudestaan tietämättömään Rachaeliin (Sean Young.)


Enempää en kerro.


”It's too bad she won't live. But then again, who does?”


Blade Runnerissa on niin monia seikkoja joista pidän, etten oikein tiedä mistä edes aloittaa. Arvannette jo tässä vaiheessa viimeistään, että pisteytykseni tulee olemaan suotuisa.

Tarina on tietenkin mielestäni erinomainen. Olen aina pitänyt Blade Runnerin teemoista joissa kysytään mikä erottaa ihmisen sen täydellisestä kopiosta, jos kopio ei itsekään tiedä olevansa keinotekoinen.
Kuinka paljon keinotekoisen ihmisen tulee tietää itsestään ja alkuperästään.
Onko ihmisellä oikeus luoda jotain niin aidon oloista kuin replikantti, jos se on luotu kestämään vain hetken, mutta replikantti itse uskoo olevansa todellinen ihminen jolla on tulevaisuus edessään.
Eli Blade Runnerissa käsitellään ihmisen vastuuta ja kuolevaisuuden hyväksymistä. Oli kyseessä sitten keinotekoinen ihminen tai tavallinen ihminen, niin molemmat pelkäävät kuolemaa ja koettavat neuvotella kohtalon kanssa elämänsä jatkumisesta. Entä kun ymmärrät että tämä kohtalo ei pysty muuttamaan realiteetteja. Jos elämäsi on tarkoitettu kestämään vuoden, kaksi, tai 80, niin miten sitä tulisi muuttaa jotta se olisi sinulle sopiva. Replikanttien elämä on eräänlaista kuolemansellissä odottamista, sillä he tiedostavat elämänsä loppuvan, mutta loppuuko se ennen aikojaan? Sillä heitä ei lopeteta, vaan he kuolevat eräälaisen luonnollisen kuoleman.
Mutta entäpä sitten kun replikantista tehdään niin täydellinen ettei hänellä itsellään ole mitään aavistustakaan itsensä keinotekoisuudesta. Tuleeko siitä kertoa hänelle? Jos luoja, Eldon Tyrell ei kerro sitä, onko sivullisella, Rick Deckardilla oikeus kertoa siitä?
Ja jos luodaan niin täydellinen kopio ihmisestä, ettei sitä pysty erottamaan muista, niin onko kyseessä enää kopio.

Eli ihan sitä arkipäiväistä ihminen on Jumala joka luo ihmisen joka haastaa Jumalan.

Mutta ei hätää. Jos Blade Runnerin filosofinen tematiikka ei maita, niin aina voi ihastua sen visuaalisuuteen. Ja voi pojat että Blade Runner näyttää hyvältä.

Elokuvaan on luotu samalla erittäin uskottavan näköinen maailma, että myös täysin uskomaton. Blade Runneria katsellessa ajattelee ”ettei tälläistä voi olla missään”, mutta samalla tuumii myös että ”tuopa näyttää tutulta.” Blade Runnerin todellisuus ei näytä realistiselta, se näyttää hyperrealistiselta, liiankin aidolta. Ja jos olette katsoneet esimerkiksi Lost In Translationin, niin näette kuinka todellinen Blade Runner on ulkoasultaan.
Hassua on se, että Blade Runner on ihan täyteen tungettu visuaalisesti, mutta se ei näytä laisinkaan yhtä kömpelöltä kuin lähes mikä tahansa nykyajan tietokonevisualisoitu elokuva. Kenties syynä on se yksinkertainen ajatus, että Blade Runneriin ei laitettu rojua kuvantäydeltä koska siihen on mahdollisuus, vaan koska elokuva vaatii sitä. Ajatukset merkitsevät enemmän kuin teot.
Blade Runnerin visuaalisuuden kannalta lavasteet ja puvustus eivät ole ainoat merkittävät seikat, vaan valaistus on myös hyvin dominoiva. Elokuvan vahvat valojen ja varjojen leikit tuovatkin mieleen Tohtori Caligarin Kabinetin ja muut ekspressionistiset elokuvat, kuten myös elokuvan tunnelman vuoksi vanhat film noir-dekkarit.

Entäpä sitten Vangeliksen elokuvaan loihtima musiikki?
Blade Runnerissa on siitä harvinainen score, että ensinnäkin se toimii pelkältä levyltä kuunneltuna yhtä hyvin kuin elokuvassa osana kuvaa. Toisekseen elokuvan musiikki on eritelty kohtausten mukaan erinomaisesti. Silloin kun musiikki on manipuloi tunteita dialogia enemmän on sen annettu olla pinnalla ja kuvan mykkänä. Ja silloin kuin musiikin on tarkotus olla pelkästään taustalla, se on.
Kaikki ovat kuulleet Blade Runnerin lopputunnusmusiikin, vaikka eivät ehkä tiedäkään mistä musiikista on kyse. Kyseinen sävellys on vain jäänyt elämään omana itsenään samaan tapaan kuin joku Psychon kviikkviikit, tai Morriconen kojoottiulinat. Mutta parhaimmillaan Blade Runnerin musiikki on silloin kun se hyödyntää sitä hypnoottista aaltoiluaan, kuten Rachaelin ja Deckardin ensimmäisen kohtaamisen aikana.
Onhan se kuitenkin myönnettävä, että Blade Runnerin loppumusiikki patarumpuineen on syystäkin siinä asemassa kuin missä se on.

Harrison Ford on hieman apaattinen roolissaan, jonka uskon johtuvan osittain siitä että hän oli halunnut vältellä kaikkia yhtymäkohtia tuolloin pinnalla olleisiin Han Solo- ja Indiana Jones-rooleihinsa. Tästä syystä Deckardilla ei esimerkiksi ole hattua, vaikka muuten onkin hyvin vanhanaikaisen dekkarin oloinen.
Osittain Fordin näennäiseen apaattisuuteen vaikuttanee seikka, että Deckard itse saattaa olla replikantti ja on alkanut olla epävarma itsestään, joka johtaa hahmon sosiaaliseen epävarmuuteen.
Itse kallistun ensimmäiseen syyhyn, koska rehellisesti mielestäni ajatus siitä että Deckard on itsekin replikantti on ääliömäinen. Ajatus ihmisen rakastumisesta ihmisenkaltaiseen koneeseen on kiehtovampi pohdinnan aihe, kuin oman lajinsa edustajan löytäminen. Tosin Deckardin mahdollinen replikanttius selittää sen, miksi etenkin ollessaan Rachelin kanssa kahdestaan, tuntuu hän olevan epävarmempi itsestään kuin muulloin.
Kirjaa ja sen esittämiä vastauksia emme käsittele tässä laisinkaan.

Vaikka elokuvassa on monia hyviä näyttelijöitä, niin yksi on ehdottomasti ylitse muiden.
Rutger Hauer on täydellinen valinta Roy Battyn rooliin. Hän esittää Battynsa eräänlaisena murrosikäisessä kapinavaiheessa olevana, joka kiukuttelee tuulimyllyjä vastaan mutta oppii itse lopulta hyväksymään itsensä. Joten paljon äkkivääriä eleitä ja tunteenvaihtelua on tarjolla, mutta kuitenkin siten, että tässä on kyseessä ”ihminen” joka on vasta oppimassa.

Jos etsit elokuvaa joka tarjoaa toimintaa, niin en pysty suosittelemaan Blade Runneria. Elokuvassa on kyllä jonkin verran toimintaa tarjolla, mutta se on mukana vain juonenkuljetuksen vuoksi, ei koska se olisi määräävä tekijä. Blade Runner on lähempänä elokuvia kuten Sunshine ja THX 1138, kuin The Matrixia, joten se kannattaa pitää mielessä riippuen siitä mitä elokuvaltaan kaipaa.

Ai niin, syy miksi en pidä siitä kertojaääniversiosta on se, että Blade Runner käyttää apunaan paljon mielikuvia ja kertojaääni teki elokuvasta jotenkin liian selittelevän.

Upean näköinen ja kuuloinen, sekä ajatuksia herättävä elokuva.


Tähdet: *****
Blade Runner

...NOIR

3 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

Ymn. Tulipa taas sellainen olo, että pitää katsoa tämä (taas, mutta pitkästä aikaa). Blade Runner on monille (myös minulle) elokuva, johon haluaa palata säännöllisin väliajoin uudestaan.

Itse olen kaiketi nähnyt sen kertojaäänellisen version joskus esiteininä, jolloin katsoin leffan ensimmäistä kertaa isäni kanssa. Tuosta kerrasta jääneet mielikuvat ovat kuitenkin aika hatarat - tuskin vielä osasin englantiakaan tarpeeksi seuratakseni spiikkiä.

Sittemmin olen nähnyt leffasta monta kertaa sen kertojaäänettömän version KUNNES törmäsin kertojaäänelliseen versioon uudestaan elokuvakoulussa. Yksi ylemmän vuosikurssin poika piti leikkausanalyysikurssilla esitelmän, jossa hän esitti elokuvan lopun peräkkäin kertojaäänettä ja kertojaäänellä - ja olihan se vaikutelma hyvin erilainen. Kertojaäänellinen versio tuntui suorastaan jotenkin tahattoman koomiselta verrattuna siihen kertojaäänettömään versioon.

En itse ole kertojaääntä yleisesti vastustava puristi. Kertojaääni voi olla toimivakin ratkaisu, kuten esimerkiksi monet ranskalaiset leffat todistavat. Blade Runnerissa kertojaääni tuntuu kuitenkin sellaiselta päälle liimatulta "selitetään tämä nyt vielä siltä varulta, jos joku ei tajua" -jutulta. Sellainen on tympeää.

En muuten ole edelleenkään lukenut Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjää. Pitäisi. Jo pelkästään englanninkielinen nimi on niin hieno. "Do Androids Dream of Electric Sheep?" Tuo lause nousee monesti päähäni juuri, kun olen nukahtamaisillani. ;)

Unknown kirjoitti...

"Filmin suurimpia hyveitä on visuaalisesti kaunis ja huolellisen yksityiskohtaisesti toteutettu tummasävyinen lavastus – sekoitus sadetta, pursuavaa savua ja loputtomasti muuttuvia keinovaloja, jotka yhdessä synnyttävät mielikuvan dystooppisesta yhteiskunnasta ja kurjasta, loppuunkulutetusta Maa-planeetasta.

Ohjaaja Ridley Scott halusi kuvan näyttävän pimeältä, mutta sisältävän silti useita valokerroksia. Kuvaaja Jordan Cronenweth käytti työssään monimutkaisia väripaletteja. Hän valitsi usein raskaita valonlähteitä, jotka oli sijoitettu juuri ja juuri pois näkyvistä. Näin hän valaisi elokuvan ainutlaatuisella tavalla. Kuvaajan mantra elokuvaa tehdessä oli: “Kyse ei ole siitä, mitä valaistaan, vaan siitä, mitä ei valaista.

Blade Runner sai alun perin ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Se menestyi huonosti Yhdysvalloissa, vaikkakin paremmin muualla maailmassa. Elokuvan onni kääntyi, kun sitä levitettiin videolla ja kaapelikanavilla.[3] Videolla elokuva saavutti innokkaan kannattajajoukon ja kulttisuosion. Se menestyi lopulta niin hyvin, että se valittiin yhdeksi ensimmäisistä elokuvista, jotka saivat DVD-julkaisun.

Nykyään monet pitävät Blade Runneria modernina klassikkona sekä 2000-luvun tärkeiden teemojen ja huolenaiheiden ennustajana.lähde? Yksityiskohtaisen ja omaperäisen tulevaisuudenkuvansa ansiosta sitä myös pidetään yhtenä kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmista elokuvista. Sen visuaalista tyyliä on jäljitelty runsaasti, ja sitä pidetään kyberpunk-genren määritelleenä elokuvana. Se on myös monien tieteentekijöiden suosikkielokuva."

- Wikipedia

Aika ylistävää tekstiä Wiksussakin. Kukahan tämän on kirjoittanut. Et kai vain sinä? ;)

...noir kirjoitti...

Hahaha!
Ei ole tuo Wikipediakirjoitus minun käsialaani, mutta enpä voi ruveta sitä vastaan kiukuttelemaankaan.
Itseasiassa Wikipedian teksti kuulostaa lähes synopsikselta mistä tahansa Blade Runner-aiheista dokumentista ja esimerkiksi The Final Cut-DVD:n ekstrana oleva Dangerous Days-dokkari toistaa tuota samaista sisältöä kuin mantraa. Dokumentti olikin pääsyy miksi vaihdoin vanhan director's cutini siihen.

En ehkä maininnut sitä, mutta en minäkään automaattisesti vastusta kertojaääntä ja esimerkiksi hyvin moni vanha dekkari (miksei uudempikin elokuva) toimii mainiosti kertojaäänen siivittämänä. Blade Runnerista ehkä liian helposti kuuli sen, että Ford ei ollut innostunut ajatuksesta ja kuten mainittua, se loi liian kirjllisesti selittelevän mielikuvan elokuvasta joka käytti vahvasti visuaalisia mielikuvia.

Jos Blade Runner olisi "toiminnnallisempi" niin kenties,,, kenties,,,