tiistai 30. kesäkuuta 2009

Extreme Movie (2008)

En ole nukkunut kuin noin neljä tuntia viime torstain jälkeen. Ja nyt on tiistai.
Minun pitäisi siis olla ideaalitilassa arvostamaan kaikenmaailman ääliökomedioita.

Yleensä huonotkin vitsit naurattavat silloin kun katsoja on väsynyt. Tai niin sitä ainakin toivoisi.

Vaikka Extreme Movie ei yllättäen olekaan samoilta tekijöiltä, jotka raiskaavat toistuvasti komedian nykykenttää, niin se ei ole hyväksikään sille.
Eli ei ole yhtäläisyyksiä Date Movien, Epic Movien, etc. kanssa. Mitä nyt nimi muistuttaa niistä. Tämän elokuvan taustalta löytyy tekijöitä jotka ovat aiemmin tehneet varsin siedettäviä komedioita, kuten Not Another Teen Movie, mutta Extreme Movie itse on rikos ihmiskuntaa kohtaan.

Se EI ole sekuntiakaan hauska.


Kukaan EI näyttele sekuntiakaan edes siedettävästi.


Tämä masentaa enemmän kuin valtionvelka.


Extreme Movie on 72 minuuttia spermavitsejä jotka eivät olleet hauskoja edes ala-asteella jolloin ne noin 20 vuotta sitten olivat vain hiukan vanhoja.
Ja siinä oli koko elokuvan sisältö.


Extreme Movien paras puoli on siinä, että sen voi summata yhdellä sanalla:

Paska.

Minä en halua tuntea niitä ihmisiä joiden mielestä tämä on muka edes lievästi hyvä elokuva. Jos pidät Extreme Moviesta, niin olen pahoillani, mutta tällöin sinussa on jotain pahasti vialla. Ja tämä pätee myös Matthew Lillardiin, jota en voi katsoa enää silmiin, sillä ne eivät enää ole viattomat. Matthew, mikä sinua vaivaa?


Tähdet: ~
Extreme Movie

...NOIR

lauantai 27. kesäkuuta 2009

JCVD (2008)

Muistattehan.
Spagaatti ja hidastettu hyppypotku jonka aikana kuultu AAA-huuto tuntui kestävän 27 minuuttia.


Kyllä, näillä keinoin Jean-Claude Van Damme silloin muinoin hakkasi itsensä niin monen lapsen sydämeen.
Siellä ne Kickboxer ja Bloodsport kummittelevat edelleenkin, kun Van Damagen nimi mainitaan. Niiden ansiosta uudetkin pökäleet ajautuvat televisioruudulle kummittelemaan, vaikka siirrytäänkin lähes nuijasotiin saakka kun Van Damme on viimeksi saanut mitään hyvää aikaiseksi.
Kun balettipotkuistaan tuttu toimintatähti siirtyi ratkaisemaan ongelmat ampumalla pahikset, alkoi näyttämään pahalta.

Brysselin lihaskaali oli mennyttä? Ainakin mitä kiinnostavuuteen tuli.

Voiko Van Damme korvata potkunsa näyttelijänlahjoillaan? Ei siltä ole ainakaan tähän asti näyttänyt.


Vaikka Van Damme on tehnyt useammankin miellyttävän toimintaelokuvan, niin ei hän ole jäänyt mieleen hyvänä näyttelijänä. Kokonaisuutena hänen elokuvistaan onnistunein lienee Täydellinen Sotilas, mutta draamantajun hän on kenties osoittanut parhaiten elokuvassa Ei Pakopaikkaa. On hän aina silloin tällöin, hyvin harvoin, osoittanut jonkinlaista yritystä, mutta pääosin hänen elokuvansa ovat olleet yksitoikkoista mäiskettä jossa ei tarvitse yrittää muuta kuin pysyä hereillä.
JCVD viimeistään kuitenkin osoittaa että Van Dammesta olisi muuhunkin kuin pelkäksi toimintatähdeksi, jos hän itse vain niin haluaa.


Jean-Claude Van Damme (Jean-Claude Van Damme) on b-toimintaelokuvien tähti, joka stressaa tehdessään elokuvia ilman sisältöä ja siviilissä tappelee oikeudessa lastensa huoltajuudesta. Van Damme palaa Belgiaan lepuuttamaan hermojaan ja joutuu postissa asioidessaan keskelle ryöstöyritystä. Keikan mennessä käsille niin Van Damme kuin muutkin postissa tuolloin asioineet joutuvat panttivangeiksi.

Van Dammen läsnäolo herättää tietenkin median ja yleisön kiinnostuksen alta aikayksikön. Seikka jota ryöstäjät aikovat hyödyntää suurempien lunnaiden toivossa.
Asia pelataankin niin, että ulkopuolisille näyttää siltä että Van Damme ei olekaan panttivanki, vaan ryöstäjien johtaja.
Seuraa keskustelua ja lisää keskustelua. Van Damme pohdiskelee elämäänsä, henkilöiden välit kiristyvät ja elokuva välttelee sortumista tavalliseen toimintamoodiin.
Lopulta asiat järjestyvät siihen tapaan, kuin ne voisivat oikeassakin elämässä tehdä.

Finaaliksi kuulemme vielä julmetun huonon coverversion David Bowien Modern Love-kappaleesta. KIROTTUA!

Tätä elokuvaa markkinoidaan ihan väärällä tavalla.

Mainoksissa on viitattu elokuvan olevan hyvinkin komediallinen, kansi viittaa siihen ”i'm too old for this shit”-sitaatillaan (joo, tiedän mitä ajattelette) ja elokuva on luokiteltukin toimintakomediaksi.

Toimintaa? Vähäisesti.


Komediaa? Ei oikeastaan lainkaan.

Ei elokuva huumorintajuton ole, mutta se ei ole varsinaista komediaa sisältävä. Piikki Steven Seaglin suuntaan, tai pari sellaista Van Damme-faniuteen ei ole tekemässä elokuvasta komediaa, vaan ne ovat normaalia kevyttä small talkia.

Tämä elokuva on enemmänkin toimintadraama ja siinäkin draaman voisi kirjoittaa isolla. JCVD ei niinkään satirisoi fiktiivisentodellista Van Damme-hahmoa samaan tapaan kuin mitä Nimeni On Bruce tekee Bruce Campbellin kanssa. Vaikka JCVD:n promootio saakin luulemaan kyseessä olevan jotain samanlaista Nimeni On Brucen kanssa. Tässä elokuvassa Van Damme voisi olla lähes kuka tahansa julkkis jolla on ollut ylä- ja alamäkiä urallaan. JCVD kertoo ihmisestä joka on tehnyt virheitä, katuu ja haluaisi parempaa itselleen ja perheelleen. JCVD:n Van Damme ei ole staraVanDamme, vaan ihmisVanDamme.

Elokuvan surumielinen henki, pitkälti improvisoidun oloinen dialogi ja ajoittainen dokumentaarinen tyyli vain korostavat Van Dammen todellisuutta.
Elokuva onkin mielestäni parhaimmillaan kuvatessaan Van Damme-hahmoa sen postiryöstön ulkopuolella. Etenkin kohta jossa Van Damme pyytää agentiltaan että tämä hankkisi hänelle vaikka ilman palkkiota roolin jostain isosta studioelokuvasta kuulostaa todellisuudelta. Van Damme saattaisikin nostaa elokuvauransa tasoa suostumalla johonkin pikkuosiin ns. isoissa elokuvissa. Vaikka Van Damme tarinoiden mukaan onkin juuri tälläisistä kieltäytynyt Rush Hour kolmosen ja Stallonen tulevan Expendablesin kohdalla.
Okei, Rush Hour 3 on mitä on, mutta juuri tämänkaltaisten suht' ison profiilin leffojen kautta Van Damme voisi nostaa itsensä pinnalle. Esimerkiksi juuri The Expendables saattaa tehdä juuri tämän Dolph Lundgrenille.

Poislukien JCVD:n ruma valaistus, on kyseessä muuten varsin onnistunut pseudodokumentaarinen toimintadraama, jossa uskokaa tai älkää Van Damme näyttelee varsin hyvin.
Jos haette perusdammeilua, niin sitä Te ette tästä saa. Ja jos luulette saavanne Nimeni On Bruce-henkistä itseironista irvailua, niin sitä Te ette tästä saa.
Ajatelkaa ennemmin kyseessä olevan ”oikean” Jean-Claude Van Dammen tähdittämä Hikinen Iltapäivä ja sitten olette hiukan enemmän oikeilla jäljillä.


Ei elokuva virheetön ole, mutta tunnen suurta ylpeyttä antaessani tälle elokuvalle hyvät pisteet.
Vaikka varaankin mahdollisuuden muuttaa tulevaisuudessa mieltäni.


Tähdet: ****
JCVD

...NOIR

keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

The Midnight Meat Train (2008)

Jos puhutaan vain elokuvien kautta, niin Clive Barkerin aivoituksista on syntynyt sellaisia loistokkuuksia kuten Hellraiser, Candyman ja Lord Of Illusions.
Sieltä syövereistä on pusertanut itsensä esiin myös sellainen varsin mainio jätös kuin Nightbreed. Ikävä kyllä sieltä harmaasta läjästä heräsivät myös sellaiset sontaläjät kuten Saint Sinner ja ne lukuisat erinomaisuuksien ei-niin-erinomaiset jatko-osat.
Lihajuna on myös Barkerin aivoituksia.

Unohdetaan se alkuperäinen novelli, sillä eipä se nyt kovin kummoinen ollut.
Entäpä elokuva?
Quelle surprise, se ei olekaan hullumpi. Ei se nyt Hellraiser ole, mutta aika Nightbreed ainakin.


Leon Kauffman (Bradley Cooper) on innokas valokuvauksen harrastaja joka haluaisi sitten isona poikana elättääkin itsensä näpsimällä kuvia. Hänen suurin intohimonsa on kuvata kaupunkia, koska kukaan muu ei ole vielä vanginnut sen sydäntä. Ikävä kyllä galleristi Susan Hoff (Brooke Shields) menee ja tokaisee, että eipä ole Leonkaan sitä sydäntä vanginnut. Leon saa kuitenkin mahdollisuuden vakuuttaa Susan erinomaisuudestaan ja hän lähteekin etsimään sitä jotain joka tekee hänestä uuden Mapplethorpen.
Eräänä yönä Leon iskee silmänsä kolmeen huligaaniin ja lähtee seuraamaan heitä metroasemalle. Siellä hän tulee auttaneeksi erästä huippumallia joka joutui näiden huligaanien kiusaamaksi. Seuraavana päivänä Leon huomaa lehdestä että tuo kyseinen huippumalli on kadonnut. Siispä Leon rientää poliisiasemalle kertomaan tarinansa, mutta kun poliisit laskevat yhteen kadonneen huippumallin ja valokuvaajaLeonin, niin laskutoimitus päättyy tulokseen: Paparazzi on rahan perässä.
No, on sitä tärkeämpiäkin asioita kuin kadonnut huippumalli. Leonin pitää ottaa lisää valokuvia.
Leon palaa kuvaamaan sinne samaiselle metroasemalle ja hän näkee ison vihaisen pukumiehen, Mahoganyn (Vinnie Jones.) Tietenkin Leon kuvaa hänet ja kehittää pakkomielteenomaisen kiinnostuksen tätä isoa vihaista pukumiestä kohtaan. Leon yhdistää Mahoganyn siihen aiempaan huippumallin katoamiseen ja päättää seurata isoa vihaista miestä metroon.
Mahogany muuten on ammatiltaan teurastaja.
Näköjään siellä metrossa kulkee yön hiljaisina tunteina salaperäinen juna jonka kyytiin Mahogany säännöllisesti nousee. Siellä Mahogany sitten hakkaa matkustajat lihanuijallaan veriseksi maksalaatikoksi. Silmät ja päät vain lentelevät.
Leon pääsee junan kyytiin, tulee kolkatuksi ja sitten jokin musta ötökkä tökkii Leonia masuun.
Leon päästetään pois ja hän kertoo huolensa tyttöystävälleen Mayalle (Leslie Bibb.) Leon suputtaa että kamera on kadonnut ja ettei hän voi mennä poliisin puheille kun ei ne kuitenkaan usko. Jotenka Maya lähtee itse etsimään Mahoganya ja Leonin kameraa. Maya menee jutustelemaan poliisien kanssa, mutta eiväthän he mitään usko. Eihän tästä nyt tulisikaan mitään, jos poliisi uskoisi kaikkia jotka kertovat heille tarinoita hullusta teurastajasta hakkaamassa hengiltä julkisen liikenteen matkustajia.

No, eihän nyt kytät mitään usko, kun he ovat samassa liitossa sen hullun teurastajan kanssa.
Maya lähtee metrolle ja ottaa mukaansa pyssyn.
Leon lähtee metrolle ja ottaa mukaansa likaisen essun.
Juna on täynnä riippuvaa lihaa ja odotettavissa kinastelua Mahoganyn kanssa.
Mahogany on juuri mureuttamassa Mayaa kun Leon huutaa ”HEI!”
Sitten tapellaan diskovalojen tahtiin ja lopulta iso vihainen teurastaja kipataan junasta ulos.
Juna saapuu määränpäähänsä. Siellä on jotain mustia ötököitä, tai mitä lie muinaisia mutantteja, jotka sitten syövät nämä junaan ripustetut ihmislihat.
Iso vihainen teurastajakin palaa kuvioihin. Uusi tappelu ja sen lopuksi Mahogany saa puukkoa päähänsä.
No niin, sitten paljastetaan mitä ne ötökät ovat. Ne ovat vain jotain muinaisia monstereita joita pitää jostain syystä syöttää, jotta järjestys maailmojen välillä säilyisi.

Maya pistetään hengiltä, Leonilta revitään kieli irti ja Leonin velvollisuus on ottaa Mahoganyn paikka uutena teurastajana, joka jatkaa ötököiden ruokkimista, kuten on tehty jo satoja vuosia aiemminkin. Perinteet on tehty säilytettäviksi.

Mystinen juna, jossa matkustajat tapetaan jotta voidaan ruokkia vuosisatoja vanhoja ökkömönkiäisiä.

Yeah right! Kuulostaa roskalta, mutta yllättäen ei olekaan aivan sitä itseään.

The Midnight Meat Train ei ole millään muotoa mikään klassikko. Siinä on juoni jossa on enemmän reikiä kuin Uuno Turhapuron reikäpaidassa. Onneksi sentään niiden ökkömönkiäisten kohdalla uskottiin siihen että vähemmän on enemmän.


Elokuvan näyttelijätkään eivät herätä intohimoja ja etenkään Vinnie Jonesia ei voine kutsua hyväksi näyttelijäksi, mutta jos hän on joskus edes parhaimmillaan, niin hän on sitä tässä elokuvassa. Jonesin ei tarvitse olla kuin iso ja vihaisen näköinen, ja siinä hän onnistuu. Asiaa auttaa se ettei Jonesilla ole kuin yksi repliikki koko elokuvan aikana, vaikka onkin esillä koko ajan. Hän on iso ja vihainen. Piste.


Se veripalttuhulabaloo on ajoittain puuduttavaa ja ei millään muotoa kovinkaan erityisen hyvin tehtyä efektointia.
Lopun tappeluosuus saa jopa pyörittelemään silmiä.


... Mutta...


Niin yllättävää kuin se onkin, ei tämä ollut yhtään hullumpi kokonaisuus. Elokuva pelastaa itsensä sillä, että nämä tekijät ovat selkeästi uskoneet elokuvaansa. Kaikesta verenroiskutuksesta huolimatta Lihajuna on yllättävän seesteinen ja ajoittaisista naurettavuuksistaan huolimatta, sen kokonaisuus pysyy yllättävän hyvin asiallisella linjalla.

Tämä on juuri sellaisia elokuvia joita minä inhoan yleensä hyvinkin syvästi, joten yllätän itsenikin kun totean elokuvan olevan vahvasti kertakatselun kestävä elokuva.
Jossa on hieno musiikki.


Tähdet: ***
The Midnight Meat Train

...NOIR

tiistai 23. kesäkuuta 2009

Skinny Puppy: Video Collection 1984-1992 (1996)

Ensinnäkin on pakko torua tämän sisällön määrää.
Kahdeksan (8) vaivaista videota ja niistäkin kolme on livepätkää.
No, ainakin laatu korvaa määrän.


Jos ei ole kuullut Skinny Puppyn musiikkia, niin sitä on aika vaikea kuvailla. Lyhyesti todettuna se on sekavaa.

Periaatteessa kyse on industrial/emb-tavarasta mutta lähes kaikki kappaleet kuulostavat enemmän satunnaisilta ääniltä kudottuna yhteen, kuin perinteisiltä kappaleilta. On siis paljon keskenään ristiriidassa olevia soundeja ja päällä hyvin maanisen kuuloista laulua. Aphex Twin saattaa olla hengenheimolaisista lähimpänä Skinny Puppya, vaikka Puppyn kohdalla otetaan useimmin esille Nine Inch Nails, KMFDM, ja vastaavat yhtyeet.
Mitään helppoa musiikkia tämä ei ole, mutta hyvin mielikuvituksellista.


Skinny Puppyn Video Collection kokoaa yhteen yhtä lukuunottamatta kaikki vuosien 1984 ja 1992 välillä julkaistut musiikkivideot. Mikä on valitettevan vähän ja kokoelma kaipaisikin kipeästi päivitystä, mutta sitä saamme todennäköisesti odottaa hamaan tulevaisuuteen, kun videot ovat niin helposti nähtävissä muissa yhteyksissä.

Ja se yksi puuttuva video puuttuu koska se on kasattu kokoon videoleikkeistä, joihin kaikkiin ei ole saatu tekijänoikeuksia kuntoon.
DVD:n kahdeksasta videosta kolme on koostettu livekuvasta ja niistäkin vain kahden kuvamateriaali liittyy juuri siihen biisiin joka soi ääniraidalla. En nyt suuremmin kirjoita noista livevideoista, koska myöhemmin on luvassa kuitenkin erillinen Skinny Puppyn konserttidvd:n arvostelu.
Jäljellä olevat viisi videota ovat kuvanlaadullisesti aika heikkoja ja niiden yleisilme on halpa. Ja koska niitä on näinkin vähän, niin voinen mainita jotain jokaisesta videosta.


Dig It kertoo mitä ilmeisemmin stressaantuneesta toimistotyöntekijästä joka on hajoamisen partaalla. Siksi kuvaa pukumiehestä, viatonta lasta juoksemassa, haudankaivuuta ja ilmeisesti eläviä mallinukkeja.


Stairs And Flowersissa kuvataan pitkälti ryömimistä rappusia pitkin.


Testure sisältääkin jo juonellisempaa kuvausta. Tässä mies tulee kotiin huomatakseen saaneensa häätöilmoituksen ja seuraavaksi hänet viedäänkin ihmiskokeisiin. Välillä näytetään jotain aavekoiraa, ihmismutantteja, eläinkokeita ja ihmistä häkissä... Niin ja Pazuzu. Tämä tietenkin on eläinkokeiden vastainen sanoma.


Spasmolytic on ilmeisesti jonkilainen kuvaus ihmissuhteista. On häitä, anteeksipyyntöjä, sikanaamainen pappi syöksemässä visvaa, kannibalismia, syytöksiä, puhelin josta tulee jotain keltaista räkää ja muuta kivaa.


Killing Game on hyvin tyylitelty mustavalkoinen video jossa on nykiviä lähikuvia ihmisistä, toistuvaa pahoinpitelyä ja kaaottista tunnelmaa.


Nämä videot eivät ole kovinkaan kalliin näköisiä, mutta ne istuvat musiikin kanssa erinomaisesti yhteen. Yhteistä kaikille videoille on unenomainen tunnelma jossa mikä tahansa on mahdollista, mutta kaikki tuntuvat pohjautuvat painajaisiin. Ahdistavuus, likaisuus ja epätoivo ovat sanoja jotka tulevat mieleen Skinny Puppy videoista. Nämä eivät ole sinänsä miellyttävää katseltavaa, mutta musiikin ja kuvan yhteistyö toimii erinomaisesti, ja se tekee tästä omalla tavallaan kaunista.

Näissä on samanlaista likaista tunnelmaa kuin jonkun Marilyn Mansonin videoissa ja olenkin aika varma että Manson-leirissä oli nähty nämä videot useampaankin otteeseen. Etenkin Spasmolyticin video on taatusti toiminut jonkinlaisena inspiraatiota Manson Sweet Dreams-videolle.
Skinny Puppyn videot ovat hieman kuin jos David Lynch ohjaisi elokuvan Painajainen Elm Streetilla unikohtauksia.


Kenties halpoja ja hiukan kömpelön oloisia, mutta ajatuksella tehtyjä. Olkoonkin että ajatukset ovat vinksahtaneita. Nämä jättävät kylmäksi vain hermostuneisuuden tuoman hien vuoksi, mutta jokainen joka arvostaa mielikuvituksellisuutta on potentiaalinen uhri Skinny Puppylle.

On kuitenkin hiukan vaikea suositella näitä videoita, kuten Puppyn musiikkiakin heille jotka eivät yleensä tähän suuntaan kallistuvaa musiikkia kuuntele laisinkaan. Tämä voi olla liian raskas isku tottumattomille. Kehoitan kuitenkin olemaan avoimin mielin ja edes kokeilemaan. Ei näistä tarvitse pitää, mutta ei näiden sisältöä voi vähätelläkään.
Ja Skinny Puppy-faneillehan tämä on pakollista katseltavaa.


Kuitenkin valitettavan lyhyt paketti.


Tähdet: ****
Skinny Puppy: Video Collection

...NOIR

maanantai 22. kesäkuuta 2009

Ministry: Adios... Puta Madres (2009

Ensin hieman pohjustusta.

Alunperin olin aika tiukka tämän blogin sääntöjen suhteen:
-Pelkkiä elokuvia.
-Askeettinen ulkonäkö.
-Enemmän tekstiä kuin kuvaa.
Kaksi jälkimmäistä sääntöä ovat edelleen voimassa, mutta ensimmäistä aion rikkoa jälleen.
Harkitsin pitkään dokumenttien mukaanottoa, koska ne eivät ole elokuvia siinä mielessä kuin blogini edellytti. Mutta sitten kaikki Morgan Spurlockit ja kumppanit rupesivat vaivaamaan tekemällä hieman ”fiktiivisisen” oloisia dokumentteja ja täten ne alkoivat lipua enemmän kuin tarpeen sinne elokuvapuolelle. Siispä dokumentit tervetuloa.
Nyt päätin luoda tänne uuden genremäärityksen, joka on tuo Musiikki. Tämä eroaa musikaaleista tietenkin sillä tavalla, että Musiikki sisältää konserttivideot, videokokoelmat ja vastaavat. Musiikkidokumentit saattavat joutua kolikonheiton kohteeksi musiikin ja dokumentin välillä. Toki jos konserttivideo sisältää dokumentin, tms. niin se menee pääosuuden mukaan.

Mutta väliäkö tuolla.
Näitä konserttivideoita on kuitenkin sen verran paljon kertynyt, ettei niitä viitsi syrjiä tauotta.
No, pidetään ne tv-sarjat vielä poissa täältä.
.....


Korkin saa poistaa Ministry.

Ministry on niitä yhtyeitä joiden tuotantoa on tullut kuunneltua lapsuudesta saakka. Jotenka tutuksi ovat tulleet alun synapop, hillitön industrialmäiske, darkwavemeininki ja tietenkin tämä uran loppupuolen koneistettu speedmetal.
Nyt Ministry on siis lopettanut toimintansa ja jäähyväiskiertueesta CULaTourista on koostettu tämä konserttidvd Adios... Puta Madres. Ensimmäisestä levyltä löytyy useista eri paikoista yhteen koostettu konsertti (En Vivo) ja toiselta levyltä löytyy eräänlainen taustadokumentti (Fuchi Requiem) koskien viimeisiä keikkoja.
Koska Ministry on aina ollut pitkälti yhden miehen, Alain Jourgensenin projekti, niin tuskin musiikillinen ura Ministryn lopettamiseen päättyy. Onhan miehellä tuhat ja yksi projektia koko ajan päällä. Eikä tätäkään voi oikein kutsua Ministryn hajoamiseksi. Vaikka Ministry on aina ollut enimmäkseen Jourgensen ja vaihtuvat muusikot, niin periaatteessa Ministry sellaisena kuin se tunnetaan tuli tiensä päähän jo pitkäaikaisen co-Ministryn Paul Barkerin lähdettyä omille teilleen. Sanon tämän siksi, että Ministryn soundi vakiintui Barkerin ollessa bändissä, joten hän oli erittäin merkittävä osa yhtyettä. Tokihan Ministry julkaisi useamman levyn Barkerin poistuttua jo kuvioista vuonna 2003, mutta tuon lähdön jälkeen bändi todellakin oli Jourgersen ja vaihtuvat muusikot.
No, kuitenkin. Ministry siis oli pääosin Alain Jourgensen ja nyt se yhtye on saavuttanut finaalin. Vaikka en yhtään ihmettelisi vaikka comeback-kiertua häämöttäisi jo horisontissa. Mutta tällä hetkellä yhtye on loppu.

En Vivo-levy kokoaa siis yhteen konsertin jossa kuljetaan aamusta iltaan, mutta kyseessä ei ole yhden illan konsertti sellaisenaan. Kyseessä on eri paikoista yhteen pistetty paketti joka kuunneltuna kuulostaa kokonaiselta konsertilta, mutta kuvaa katsomalla huomaa että eipä tuo edellinen biisi ollut samalla lavalla soitettu kuin tämä nyt soiva. Fiksusti on toimittu siinä, että konsertin kulku on koostettu siten että alku on päiväsaikaan kuvatusta materiaalista koostettu ja lopussa ollaan iltamyöhäisellä, joten tuntuu kuin päivä kuluisi yhtyeen seurassa.
Yhtyeen kutakin jäsentä näytetään kiitettävästi, yleisöä tarpeen mukaan ja kamerakulmia on sopivan paljon olematta kuitenkaan liikaa, tai liian hektistä. Efekteiksi riittää pääosin vilkkuvalot, tauskankaanlle heijastetut kuvat ja bändi itse. Muutamaan kertaan erikoistehosteena käytetään kuvan rakeutumista ja tärähtelyä, joista jälkimmäistä käytetään varsin onnistuneesti Thieves-kappaleen aikana.
Biisilista koostuu enimmäkseen Ministryn uuden nousun materiaalista, eli viimeisimpien levyjen kappaleista. Tämä tietenkin tarkoittaa että musiikillisesti tyyli on enemmän tässä uudemmassa industrialspeedtrashmetallissa ja vanhemmatkin kappaleet soitetaan samaan henkeen. Tämä tapa tietenkin suoraviivaistaa yhtyeen antia ja tekee kokonaisuudesta lineaarisemman, mutta samalla poistaa yhtälöstä Ministryn kokeilunhalun.

Fuchi Requiem-levyn sisältö puolestaan on pitkälti joukko puhuvia päitä. Bändin jäsenet pulisevat siitä kuinka suuri kunnia oli päästä soittamaan Ministryn jäähyväiskiertueelle ja kuinka he ovat kasvaneet Ministryn musiikin tahtiin. Sellaista perinteistä kehuskelua.
Jourgensen puolestaan puhuu paljon siitä kuinka hän on nyt nin kovin tyytyväinen ja kuinka mukavalta tuntuu siirtyä muihin hommiin.
Jonkin verran puhutaan siitä millaisia kepposia kiertueella tehtiin, millaista yleisöä kohdattiin ja muuta sellaista odotettavissa olevaa jutustelua. Ei mitään ihmeellistä. Porukka vain istuskelee ja pistää ilmoille small talkia.
Ministryn historiasta ei pahemmin puhuta, eikä mitään suuria paljastuksia itse jäähyväiskiertueestakaan ole odotettavissa.

Hieman pettymyksen maku jää Adioksesta suuhun. Biisit toimivat ihan hyvin ja kaikilla näyttää olleen mukavaa.
Jos kuitenkin ajattelee kyseessä olevan bändin päätös, niin olisi sitä toivonut mukaan jotain spesiaalimpaa. En nyt tarkoita ettäkö lavalle olisi pitänyt raahata vierailevia artisteja, kuten yleensä tälläisissä tapauksissa on tapana. Mutta biisilistaa olisi voinut edes hieman muuttaa. Onhan se ymmärrettävää ja tyypillistä että bändit haluavat soitella uusimpien levyjensä kappaleita, mutta jälleen kerran, kun kyseessä on bändin päätös niin toivottavaa olisi että keikalla käytäisiin pikemminkin läpi koko uraa kuin uran loppua. Nyt minä sainkin suurimmat sävärit vanhemmista kappaleista.

Taustadokumenttiosuus jää turhan pinnalliseksi. Tottakai tämä kiertueella toiminut yhtye puhuu mieluusti juuri tuosta kiertueesta, sillä eiväthän he ole olleet Ministryn henkilökunnassa koko matkaa. Jourgensen ei itsekään juuri jutustele muusta kuin tuosta nimenomaisesta CULaTourista ja täten varsinainen Ministry-historiikki jää unholaan. Jos ei sieltä ole tulossa myöhemmin jotain dokkaria Ministrysta niin Fuchi Requiem jää huonoksi muistutukseksi siitä kuinka innovatiivisesta yhtyeestä oli kyse. Missä esimerkiksi Fear Factory ja joku Static X olisivat ilman Ministrya?
Olisi sinne siis voinut laittaa jonkinlaista vanhaa arkistomateriaalia joukkoon.

Lisäksi koko paketti olisi mahtunut hyvin yhdellekin levylle. Etenkin kun mukana ei ole mitään ekstramateriaalia.

Katsomalla ja kuuntelemalla Adiosta pelkkänä konserttitapauksena se toimii erinomaisesti. Bändi soittaa hyvin ja yleistunnelma on katossa. Lievää pettymystä tulee vain jos miettii tätä juuri jäähyväiskonserttina ja tällöin mieleen tulee juuri se kappalelistan homogeeninen ilme. Tällä yhtyeellä olisi ollut niin paljon enemmänkin tarjottavana.
Dokumenttiosuus on vajaa katsoi sitä mistä kulmasta tahansa. Jopa pelkkään CULaTouriin keskittyvä puhe jää hieman ontoksi.
Siispä pistetykseni pohjautuu ajatukseen jäähyväiskonsertista ja Ministryn uran yhteenvedosta.
Unohtamalla tuo näkökulma, on tässä kyseessä konserttidvd jonka aikana kannattaa suututtaa naapurit.

Tähdet: ***
Ministry: Adios... Puta Madres

...NOIR

sunnuntai 21. kesäkuuta 2009

Päivä Jolloin Maailma Sokeutui (The Day of the Triffids, 1962)

Maailmaa pyyhkii meteoriittikuuro joka ei aiheuta aineellista tuhoa, mutta maalaa taivaalle ihan mahottoman nätin valoshown. Seuraavana päivänä kaikki meteoriittikuuroa katselleet ovat sokeutuneet. Tämä tietenkin tarkoittaa valtaosaa kansasta, sillä ihmisiä oli kehoitettu katsastamaan valot taivaalla, sillä eihän kukaan ajatellut sen olevan discovaloja vaarallisempaa.
Muutama ihminen on kuitenkin välttynyt tältä sokeutumiselta ja varsinainen päähenkilömme, Bill Masen (Howard Keel) vieläpä niinkin ironisesti että hän oli toipumassa silmäleikkauksesta kun muu maailma sokeutui.
Lontoo roihuaa ja kaaos kasvaa.
Niin ja ne Triffidit? Ne tietenkin ovat vast'ikään löydetty lihansyöjakasvilajike joka meteoriittien säteilyn huumassa päätti aloittaa agressiivisen kasvun ja lähteä juuriltaan syömään ihmiskuntaa. Triffidit ovat ulkonäöltään hiukan jonkinlaisia jukkapalmun ja hysteerisen mustekalan sekoituksia. Niin ja triffidien siemenet saapuivat maahan juuri meteoriitin mukana.
Bill tapaa kaupungilla toisen näkevän, pikkutytön nimeltä Susanin (Janina Faye) ja yhdessä he lähtevät etsimään Smaragdikaupunkia... no, jonnekin laivalle he menevät. Siellä he kuulevat radiosta että jossain Ranskassa, jossain ihme pikkukylässä nimeltä Pariisi olisi tulossa jokin vielänäkevien kokous ja sinnepä siis lähdetään.
Matkalla Bill huomaa kaiken olevan anuksellaan ja hänen uskonsa paremmasta huomisesta horjuu kuin luottamus EU-vaaleihin.
Aina välillä kuvataan jotain majakavartija/tiede-pariskuntaa Tom ja Karen Goodwinia (Kieron Moore ja Janette Scott), jotka näkevät ja tappelevat isoa lihansyöjäkasvia vastaan. Koska tarina kertoo että nämä majakkakohtaukset ovat tuotantoyhtiön vaatimia ja toisen ohjaajan lisäämiä, niin niihin kannattaa suhtautua varauksella. Niiden tehtävä on ollut tuoda lisää pituutta ja toimintaa elokuvaan. Eivät ne huonoja kohtauksia ole ja istuvat tyylillisesti ihan onnistuneesti muuhun elokuvaan, joten niiden ainoa miinus on siinä että ne saattavat hieman harhauttaa ajatuksia pois itse päätarinasta. Tosin jos on kiinnostuneempi siitä triffidi-osasta, niin silloin majakkaosuudet eivät haitanne yhtään. Jos taas mielenkiinto kohdistuu siihen sokeus-tarinaan, niin silloin ne majakkaosuudet tuntuvat hieman ajan haaskaukselta.
Tuuli heittelee triffidien siemeniä sinne tänne.
Palataanpa Billiin.
Bill ja Susan saapuvat eräälle kartanolle jossa (näkevä) Christinen Durrant (Nicole Maurey) pitää eräänlaista sokeiden lomahotellia. Bill aikoo dumpata Susanin sinne ja lähteä etsimään apua tuolta jostain kaukaa. Talolle saapuvat kuitenkin jotkut (näkevät) vangit riehumaan ja triffidit poikkeavat aterioimaan. Niinpä Bill pelastaa Susanin ja Christinen mukaansa ja yhdessä lähdetään etsimään turvaa muualta. Ja se turva löytyisi jostain sukellusveneestä joka noukkii selviytyneitä matkustajikseen. Ongelmana vain ovat joka puolella parveilevat triffidit, mutta Bill hyppää jäätelöauton ohjaimiin ja houkuttelee kiusalliset kasvit muualle.
Susan ja Christine pääsevät turvaan, ja ei-niin-yllättäen Bill saapuu myös paikalle.
Sillä aikaa siellä majakalla Tom suihkuttaa triffidien päälle suolavettä ja kasvit kuolevat.
Ongelma ratkaistu.
Entäpä ne sokeat?


Pidin kyllä tästä elokuvasta ja aiemmin olisin antanut sille helposti neljäkin tähteä, mutta nyt uusintakatselulla pari seikkaa rupesi vaivaamaan minua niin pahasti, että pakko siitä on rangaista.
Minusta oli kyllä ihan loogista että kasvit kuolevat suolaveden ansiosta, mutta oli aivan liian helppo tapa paljastaa se pistämällä selvyys tapahtumaan siellä majakalla, joka on keskellä suolaista merta. Se olisi kuin tarina sukeltajasta joka vasta uidessaan tajuaa että vesi on märkää.
Ja kun kerran ihan elokuvan loppuun laitettiin tuo paljastus, että triffidit voi tappaa suolalla ja maailma on turvassa. Niin miksi ihmeessä ei loppuun laitettu mitään mainintaa siitä maailmaa vaivaavasta sokeusongelmasta. Paranevatko ihmiset jos heidän silmiin hieroo suolaa? Tarinallisesti oli minusta hienoa että asia jätettiin auki ja ettei mahdollista parannusta ole olemassakaan, mutta ettei siitä ole mitään mainintaa oli pettymys. Kun taas kerran triffid-osuus kuitattiin noinkin helposti.
Tuosta huolimatta nautin kuitenkin sekä lihansyöjäkasvitarinasta, että sokeustarinasta. Tuntuukin hassulta että elokuva olisi jäänyt liian lyhyeksi ilman niitä majakkaosuuksia, kun tässä oli selkeästi aineksi kahteen erilliseen elokuvaan. Olisi voinut olla kasvielokuva ja sokeuselokuva (näistä jälkimmäinen ilmaantuikin maailmaan elokuvana Blindness.)
Juonellisesti se sokeusosuus onkin mielenkiintoisempi. Triffidpuolen ollessa perinteisempää hirviö on irti-meininkiä. Massasokeuteen painottuva elokuvan alkupuoli onkin se kutkuttavampi osuus. Elokuvan alussa kuvattu hysteria, ihmisten taantuminen ja kaupunkien raunioituminen on esitetty hyvin painostavana ja onnistuneesti. Joten elokuvan kokonaisuuden kannalta pelkästään se olisi ollut tarpeeksi. Mutta ei siinä kasviosuudessa mitään vikaa ole. Ainoa oikea miinus, mutta se onkin sitä isompi, on se lopun äkkinäinen kuittaus, joka jää vieläpä vajaaksi.


On helppo nähdä mistä joku 28 Päivää Myöhemmin on hakenut vaikutteita George A. Romeron lisäksi.

Tähdet: ***
Päivä Jolloin Maailma Sokeutui

...NOIR

lauantai 20. kesäkuuta 2009

Veritodiste (Evidence of Blood, 1998)

Jackson Kinley (David Strathairn) on palkittu kirjailija jonka teokset pohjautuvat yleensä tositapahtumiin ja aiheina ovat murhaajat ja heidän tepposensa. Jackson saa puhelun jossa kerrotaan hänen vanhan ystävänsä Rayn menehtyneen ja siispä Jackson palaa kaupungin sykkeestä hetkiseksi vanhaan kotikaupunkiinsa osallistuakseen hautajaisiin. Luonnostaan epäluuloinen Jackson epäilee Rayn joutuneen henkirikoksen uhriksi, vaikka kaikki todisteet viittaavat luonnolliseen kuolemaan.
Tässä vaiheessa katsoja tietää että tottakai Rayn kuoleman takana on enemmän kuin jokin sydänkohtaus. Ja tottahan toki alta paljastuu vaikka mitä kummaa.
Jackson tutustuu Rayn naisystävään Dora Overtoniin (Mary McDonnell) ja samalla esiin nousee murhatapaus ajalta jolloin kukin heistä kolmesta oli vielä lapsi. Ray oli auttanut Doraa selvittämällä vanhaa murhaa jonka oli oikeuden mukaan suorittanut Doran isä ja tämä isä oli tuomiokseen saanut kuoleman sellaisen. Koska Jacksonia vaivaa Rayn kuolema ja hän osoittaa muutenkin uteliaisuutta murhatutkimuksia kohtaan, niinpä Jackson päättää jatkaa Rayn tutkimuksia ja auttaa selvittämään Doran isän tekemää murhaa. Miksikö? No, Dorahan tietenkin väittää isänsä olleen syytön ja luonnollisesti Ray uskoi Doraa ja nyt Jackson uskoo Doraa. Niin ja Jackson bylsii Doraa.
Tässä vaiheessa katsoja tietää että tuon vanhan murhan takana on kaikenlaista salaliittoa ja suurinpiirtein koko kaupunkin lienee ollut mukana asiassa.
Monet asiat vaivaavat Jacksonia hänen tutkiessaan tuota Doran isän tekemää murhaa, eivätkä vähiten ne ettei ruumista ollut löydetty ja miksi Dran isä ei edes koettanut puolustautua oikeudessa. Hänet oli siis tuomittu pelkkien aihetodisteiden avulla.
Jackson saa selville kaikenlaista asiaankuuluvaa ja -kuulumatonta:
-Doran isä ei ollutkaan oikeasti hänen isänsä, vaan hänen isänsä on se asianajaja joka puolusti Doran ”isää” murhaoikeudenkäynnissä. Doran ”isä” oli impotentti. Pallit ammuttu hajalle.
-Jacksonin edesmennyt äiti oli ollut oikeudessa syytettynä laittomista lääkärintoimista.
-Se murhattu tyttö oli ollut raskaana ja näemmä Jacksonin äiti oli suorittanut tuon tytön toivoman abortin.
-Sitä tyttöä ei ollutkaan murhattu, vaan hän kuoli pieleen menneen abortin vuoksi ja raskaaksi hänet oli saattanut siinä murhaoikeudenkäynissä syyttäjänä toiminut kaupungin isokenkäinen.
-Ruumista ei löydetty koska Jacksonin äiti oli viemässä ruumista piiloon, ajoi kolarin ja poltti sen seurauksena itsensä hengiltä ja molemmat tunnistamattomaan kunton.
-Jackson oli nähnyt osan näistä tapahtumista neljävuotiaana, mutta sittemmin unohtanut ja nyt kaikki valkeni.

-Rayn kuolema unohdetaan tyystin, joten kaipa se sitten sydänkohtaus oli.
Siispä Jacksonin perhe, kaupungin kerma ja kaikki täältä Rio Grandeen saakka päättivät peitellä tuon kuolleen tytön raskauden ja vahinkokuoleman lavastamalla Doran isän murhaajaksi. Miksikö Doran isä ei edes koettanut puolustautua oikeudessa jos oli syytön koko sotkuun? Hän oli impotentti. Se oli ilmeisesti se syy.


Veritodiste koetti kurkotella liian korkealle, mutta pieleen meni.

Elokuvan alkupuoli oli tarinallisesti ja toteukseltaan ihan perinteinen ”pikkukaupunki peittelee synkän salaisuuden”-trilleri, mutta ihan kelpo sellainen. Ei mitenkään ihmeellinen tarina, mutta ihan siedettävä lajityypissään.
Mukana on varsin hyviä näyttelijöitä, jotka eivät kyllä yritä yltää parhaimpaansa, mutta tekevät ihan siedettävää jälkeä.
Viimeisten noin 20 minuutin aikana kaikki tuntuu leviävän käsiin. Pitäisi ehkä arvostaa sitä että Veritodisteen lopussa koetetaan todenteolla yllättää katsoja ja paljastaa kaikki kerralla toisiinsa liittyvinä seikkoina, mutta tämä on kuin levittäisi voita margariinin päälle. Liika on liikaa.
Yht'äkkiä kaikki tuntuvat olleen mukana salaliitossa ja siihen ei anneta katsojalle kunnolla todisteita, vaan yllättäen tuleekin kuvaan jokin flashbackmontaasi joka paljastaa kaikki mukana olevat. Suurimmalla osalla ei edes tuntunut olevan motiivia sekaantua koko asiaan. Ja miksi ihmeessä mukaan piti sotkea Jackson perhe? Se oli ihan turhaa snobbailua liittää mukaovelana käänteenä Jacksonin historia Doran elämään.
Eniten kuitenkin vaivaa se Doran isä. Doran isä ilmeisesti hyväksyi kuolemantuomionsa ja ylipäätään syytteensä murhasta vain koska häpesi seksuaalista kyvyttömyyttään ja ei halunnut sen paljastuvan oikeudenkäynnin aikana. Silloin olisi selvinnyt ettei hän ole Doran isä, ettei hän seksuaalisesti pahoinpidellyt tuota kuollutta tyttöä ja että sen sellaista. Joten hänen oman kunniakäsityksensä vuoksi hän ei halunnut paljastua Milli Vanilliksi. Mutta hänen kunniaansa ei vaivannut sitten yhtään se että häntä syytettiin murhasta?


Veritodiste oli ihan siedettävä perustrilleri joka kulki mukavan rauhallisesti. Kunnes viimeisten parinkymmenen minuutin aikana koettiin tunkea 12 klovnia pieneen autoon ja he eivät sinne mahtuneet. Sen lisäksi että elokuvan lopetus oli tarinallisesti erittäin kömpelö, niin elokuvan loppu oli tehty hirveässä vauhdissa, joka ei sitten lainkaan istunut muuhun elokuvan rytmitykseen.


Tähdet: **
Veritodiste

...NOIR

sunnuntai 14. kesäkuuta 2009

Blind Horizon (2003)

Tässäpä jälleen kerran elokuva jonka olisi toivonut löytävän yleisönsä paremmin kuin mitä se todellisuudessa teki. Ei niinkään siksi ettäkö tämä olisi mikään poikkeuksellisen hyvä elokuva, mutta kyseessä on kuitenkin elokuva jossa on hyvä tarina, se on hyvin näytelty ja kyseessä on huomattavasti mielenkiintoisempi kokonaisuus kuin mitä monet jättibudjetilla tehdyt elokuvat ovat.
Onko Blind Horizon sitten jäänyt huomaamatta vain koska sitä ei ole ollut varaa markkinoida kunnolla. Mene ja tiedä, mutta sen voin ainakin todeta varmuudella, että jokainen jolle olen elokuvaa suositellut on pitänyt siitä ja yleensä ihmetellyt ettei ollut kuullut koko leffasta, vaikka siinä on useitakin tuttuja naamoja.


Niin ja aioin sitten spoilata elokuvan tärkeimmät osat.


New Mexicon autiomaasta löytyy mies jota on ammuttu päähän. Mies viedään pikkukaupunki Black Pointin sairaalaan, hän herää
mutta ei tunnu muistavan mitään itsestään, tai siitä mitä hänelle oli tapahtunut.
Sheriffi Jack Kolb (Sam Shepard) aloittaa tutkimukset ja asia menee kiinnostavammaksi kun tämä nimetön mies uskoo tietävänsä että presidentti aiotaan salamurhata siinä nimenomaisessa pikkukaupungissa jossa Jack Kolb toimii sheriffinä. Kolb ihmettelee miksi presidentti ylipäätään tulisi tuonne tuppukylään, joten muistivaurioinen mies ei vaikuta kovinkaan vakuuttavalta tiedonlähteeltä.
Seuraavaksi paikalle saapuu nainen, Chloe Richards (Neve Campbell) joka kertoo nimettömän miehen olevan Frank Kavanaugh (Val Kilmer) joka on Chloen mies ja ammatiltaan verotarkastaja, ei mitään sen kummempaa. Nimensä saanut Frank vapautetaan sairaalasta Chloen hoiviin, mutta Frank ei muista mitään Chloesta, tai mitään muutakaan aiemmasta elämästään. Välillä Frankin mieleen välähtää sekalaisia kuvia, joiden perusteella hän uskoo presidentin olevan vaarassa ja joukossa seikkailee sana Rhombus, jonka merkitystä hän ei ymmärrä.
Vaikka sheriffi Kolb ei oikein usko Frankin puheita, alkaa hänen uteliaisuutensa heräämään ja hän haluaa saada kaiken tarpeellisen selville. Mutta koska kaikki muut salaisen palvelun miehiä myöten kuittaavat Frankin puheet hourailuna, päättää Frank itse ruveta selvittämään asiaa. Ongelma vain on siinä että Frank ei tunne ketään ja koska kaikki näyttävät muukalaisilta, niin jokaisen ihmisen jokainen katse aiheuttaa epäilyksiä. Kohta Frank rupeaa kiinnittämän huomioitaan tiettyihin ihmisiin joita hän tuntuu näkevän joka puolella ja päivät kuluvat.

Frank saa kuoren jossa on pankkitilin numero, mutta Frank hukkaa tiedot ja ne ajautuvat sairaanhoitaja Liz Culpepperille (Amy Smart) joka oli hoitanut Frankia ja johon hän on ihastunut. Liz siirtää rahat omalle tililleen.
Autiomaasta löytyy toinen mies ja tällä kertaa päähän ammuttu laukaus on ollut kohtalokas. Kuka hän on, sitä Frank ei tiedä, mutta tuo kuollut mies on ollut yksi heistä johon Frank tuntui törmäävän vähän väliä. Heti perään maantiellä tapahtuu itseaiheutettu rekkakolari joka sulkee tien. Kun vielä sheriffi Kolbin luokse saapuu presidentin avustajia kertomaan että presidentti on kulkemassa Black Pointin kautta, alkavat kaikki Frankin hourailut vaikuttamaan faktoilta. Mutta miten muistinsa menettänyt Frank sitten tiesi näistä seikoista? Ja mikä hittoa on Rhombus?
Ne Frankin tapaamat salaisen palvelun miehet? Valetta.
Frankin menneisyys? Valetta.
Chloe Richards? Valetta.
Miksi Frank uskoo presidentin olevan vaarassa? Koska hän on itse se salamurhaaja.
Nyt Frank muistaa.
Rhombus on salasana joka aloitti presidentin salamurhan. Autimaasta löytynyt kuollut mies oli Frankin apulainen. Salaisen palvelun miehet ja Chloe ovat tappajia joiden tehtävänä oli joko edesauttaa Frankin tehtävää, tai eliminoida hänet. Chloe oli hän joka oli ampunut Frankia jä tätä kautta aiheuttanut Frankin muistinmenetyksen. Ja tottakai Chloe oli myös oikeasti liittovaltion agentti, sillä koko salamurha on valtion sisäinen suunnitelma.
Frank apulaisineen joutui itse tappolistalle koska alkuperäinen suunnitelma peruuntui ja siihen liittyvät henkilöt oli eliminoitava.

Apulaiset? Niin, sen autiomaasta löytyneen kuolleen miehen lisäksi Frankilla oli toinen apulainen jonka muistinsa takaisin saanut Frank tappaa ja täten estää presidentin salamurhan. Sillä uudelleensyntynyt Frank ei ole tietenkään enää se automaattitappaja.
Frank ja Liz poistuvat aloittamaan uutta elämää.
Sheriffi Jack Kolb jää hämmennyksen valtaan.


Yksinkertaistettuna:
-Muistinsa menettänyt mies varoittaa presidentin salamurhasta.
-Muistinsa menettänyt mies on tämä salamurhaaja.
-Muistinsa mies menetti koska alkuperäinen suunnitelma peruuntui ja hänet koetettiin tappaa pois tieltä.
-Muistinsa menettänyt mies estää presidentin salamurhan.
-Muistinsa menettänyt mies ei ole enää sama mies kuin ennen.


Minä pidin kovasti tämän elokuvan tarinasta. Siellä joukossa on joitakin sivujuonia korruptoituneesta varasheriffistä, laittomien siirtolaisten salakuljetuksesta ja sheriffinvaaleista, mutta ne kaikki pidetään sivussa päätarinasta sillä ne eivät kuulu siihen. Sivujuonien pääfunktio on toimia reittinä Frankin muistin rakentamisessa. Tuo yksinkertaistamani juonikuvio on elokuvan päätarina ja se esitetään selkeänä päätarinana. Kaikki muu pidetään tarpeeksi syrjässä jotta niitä ei jää miettimään liikaa, eivätkä ne tahallisesti haittaa punaista lankaa. Ylimääräiset poistamalla päästään itse Frankin tehtävään.
Erityisesti pidin ideasta jossa tappaja varoittaa presidentin murhayrityksestä tietämättä olevansa itse sen aikaansaaja.


Neve Campbell, Amy Smart ja muut sivuosanäyttelijät jäävät hieman pinnallisiksi, mutta se ei varsinaisesti haittaa, koska heidän tehtävänsä elokuvassa onkin toimia vain tukena, ei muuna.


Sam Shepard on loistava kuten oikeastaan aina. Hänen hahmonsa on aika tyypillinen hänelle. Eli sellainen kyyninen cowboykyttä. No, kerran kun hän osaa tehdä sen näin hyvin, niin hyvä on.


Val Kilmer saa kannettavakseen kaikkein suurimman roolin ja kun kerran Kilmer on näyttelijä joka parhaimmillaan on loistava, yleisimmillään ihan hyvä ja huonoimmillaan täyttä kuraa, niin onneksi tässä tapauksessa Kilmer on siellä loistavuudessa. Kilmer esittää muistinsa menettäneen tappajan roolinsa sopivassa hämmennyksen vallassa, jossa todellakin uskoo hänen olevan ihan pihalla ja peloissaan siitä mitä tapahtuu ja miksi tapahtuu. Väitän tämä olevan hänen uransa onnistuneimpia roolisuorituksia.


Elokuvan miljöö ja tunteita kuvaava musiikki ovat aivan erinomaisesti toisiaan tukevia.


Suosittelen elokuvaa kaikille heille joille jotka odottavat trillereiltään oikeaa tarinaa, mutta ilman että sen päämääränä tuntuu olevan vain katsojan kiusaus. Aivan liian usein elokuvissa vaikuttaa olevan tarkoituksena vain olla niin maan perusteellisen ovelia, että heikompia hirvittää. Ikävä kyllä harvoin elokuvat ovat niin ovelia kuin niiden tekijät uskovat niiden olevan. Joten lopputuloksena on vain käsikirjoittajan kuvitellun elitismin korostus.
Blind Horizon on tarpeeksi ovela voidakseen kutsua itseään fiksuksi, mutta se on myös sopivan tyhmä jottei se tunnu aliarvioivan katsojaansa.


Tähdet: ****
Blind Horizon

...NOIR

perjantai 12. kesäkuuta 2009

Ripper Man (1995)

Miksiköhän kuvitelma siitä, että kun hypnoosin kautta elää mennyttä elämää, niin se mennyt elämä on aina ollut jotenkin historiallisesti merkittävä.
Vaivun hypnoosiin, olen Lady Godiva.
Vaivun hypnoosiin, olen Napoleon Bonaparte.
Miksi kaikki ovat aina olleet tärkeitä henkilöitä.
Itse kun en oikein usko reinkarnaatioon muussa muodossa kuin kukka-alustana, niin uskon tuollaisissa tapauksissa kyseessä olevan vain esille tulevan mielikuvituksen. Siksi siis ihmiset ovat (köh!) entisissä elämissään olleet tärkeitä henkilöitä, eivätkä pelkästään ei ketään.
No, parempia tarinoitahan siitä syntyy että oli ennen dinosaurus ja nyt ei.


Mike Lazo (Mike Norris) on ex-kyttä joka on nyttemmin hankkinut elantonsa harrastuksensa hypnoosin avulla. Mike esiintyy jossain kuppaisessa yökerhossa, mutta ei tosiaankaan ole mikään Paul McKenna. Mike Lazo on hypnotisoijaksi nimenomaan harrastelija. Jos hän onnistuu, niin se on sattumaa.

Eräänä iltana Lazon esityksen huomaa eräs Charles Walkan (Timothy Bottoms.) Tiedämme heti ensihetkistä alkaen että Walkan on paha jätkä, koska hänet kuvataan hämärässä niin että pelkästään mollottavat silmät ovat valaistuina. Esityksen jälkeen kolme kännikalaa koettaa muksia Lazon, mutta Walkan tulee ja pelastaa Lazon mustelmilta. Palkkioksi Walkan pyytää saada tulla hypnotisoiduksi, koska hän uskoo olleensa eräs tärkeä henkilö menneisyydessä ja haluaa saada varmuuden ajatuksilleen. Lazo pistää Walkanin hypnoosiin ja Walkanissa herää miekkonen nimeltä George Chapman.
Jotta asia menisi varmasti jakeluun, niin George Chapman oli mies jonka epäiltiin olevan Viiltäjä-Jack. (Huom. Siis epäiltiin, ei todistettu.)
Lazo säikähtää ja Walkan iloitsee.
Kohta löytyy tapettu nainen ja Lazo päättelee samantien että kyseessä on Viiltäjä-Walkan. Siispä Lazo rientää kertomaan tietonsa poliisille, mutta nämä eivät juuri Lazon läsnäoloa suvaitse. Katsokaas, kun Lazo on ex-kyttä siksi, että hän oli aikoinaan munannut jonkin ammuskelutilanteen ja siinä samalla kuoli muita poliiseja ja Lazoa syytettiin,,, ilmeisesti nynnyydestä?
Asiat tietenkin kulkevat sitä rataa että Lazoa itseään ruvetaan epäilemään tappajaksi ja Walkania pidetään vain harmittomana ja viattomana miehenä, jota Lazo jostain syystä kiusaa.
Walkan kirmailee ympäriinsä ja Lazo päättää siirtää nyhveryytensä sivuun ja hoidella itse Walkanin pois häiritsemästä. Samalla Walkan lavastaa Lazoa omien murhiensa tekijäksi sellaisella tarmolla, että kohta ajetaan autolla vesitynnyreitä päin niin että molskahtaa.
Lopuksi vielä tapellaan jossain autioituneessa mielisairaalassa. Lazo on luonnollisestikin ihan pulassa, kunnes ampuu Walkanin. Mutta kuten asiaan kuuluu, niin eihän se vielä pahista tapa, vaan tämä ehtii pitää monologin ja leikata oman vatsansa auki.
Pisteenä iin päälle, juuri viimeisillä hetkillä uutispätkä kertoo että Lazo on otettu sankarina takaisin poliisinvirkaansa.


Ripper Man oli juuri sellainen elokuva joka on parhaimmillaan silloin kun väsyttää eikä oikein jaksaisi keskittyä mihinkään. Eli lyhyesti todettuna se on aika tylsä.


Elokuvan idea ei ole mikään maata mullistava, mutta ihan siedettävä perusjännärin pohjaksi.


Näyttelijät eivät pahemmin sokaise valovoimaisuudellaan. Osa on jokseekin huonoja, osa huonompia ja osa ihan kivoja.
Pääosan Mike Norris on kyllä aika ärsyttävä. Jotenkin hänestä tuli koko ajan mieleen Masi-sarjakuvan Hönö.
Timothy Bottomsilla puolestaan on se elokuvan herkullisin rooli uudestisyntyneenä Viiltäjä-Jackina ja kieltämättä ne kohtaukset joissa Bottoms on mukana ovat elokuvan energisimpiä ja täten kiinnostavimpia. Hänellä tuntuukin olleen hauskinta elokuvan teossa, mutta on suuri sääli, ettei hänen hahmonsa ole lopulta muuta kuin perustrillerin perustappaja. Hahmosta olisi saanut tarinallisesti enemmänkin irti, mutta näillä eväillä Bottoms teki ilmeisesti sen minkä pystyi.


Ripper Man näyttää halvalta ja se jääkin lopulta päällimmäiseksi muistikuvaksi.
Ihan siedettävä jännityselokuva, mutta ei yhtään enempää.


Tähdet: *
Ripper Man

...NOIR

tiistai 9. kesäkuuta 2009

Beluga: Maitovalaat Ajan Virrassa (Beluga Speaking Across Time, 2002)

Vaikka sitä saattaisi luulla, niin ei, Maitovalaat Ajan Virrassa ei kerro aikamatkustavista valaista.

Sääli sinänsä, sillä olisi ollut kieltämättä hauskaa katsella kuinka valaat matkustavat ajassa estämään Hitlerin olemassaolon, tai vain hengailemaan Megalodonin kanssa.

Niin no, valas notkumassa jättihain kanssa saattaisi johtaa pahemmanlaatuiseen konfliktiin.

Siis ei aikamatkustusta. Mitä sitten?


No, kun kyse on eläinaiheisesta dokumentista niin minä jotenkin rohkenen odottaa paljon kuvamateriaalia kyseisestä eläimestä. Kyllähän tässä dokumentissa näytetään Maitovalaita, mutta ihmeen pienessä määrin. Välillä kuvataan jotain Venäläisiä tutkijoita istumassa toimistossa, sitten Suomalaista tutkijaa toimistossa, jotain Inuiittimetsästäjää syömässä ja jokainen puhuu runollisesti jostain joka juuri ja juuri liittyy Maitovalaisiin.
Kovasti painotetaan sitä kuinka ihminen on näemmä joskus muinoin ymmärtänyt Maitovalaiden puhetta, mutta on sittemmin unohtanut sen ja nyt näiden valaiden puhetta koetataan taas ymmärtää. Ohimennen mainitaan että Maitovalaita on ollut kauan olemassa ja ne ovat nähneet kaikenlaista. Neuvostoliitto sitä ja Neuvostoliitto tätä, ja kun ei enää Neuvostoliittoa ole olemassa, niin Maitovalaat ovat. Häh? Mitä? Mitä tapahtuu? Miten Neuvostoliiton olemassaolo liittyy Maitovalaisiin?
Seuraavaksi mainitaan kuinka ihminen syytää jätettä mereen ja kuinka valaiden metsästystä koetetaan saada lopetetuksi. Sitten se Suomalainen valastutkija pyöräilee jonnekin veden äärelle jossa ei luonnollisestikaan ole valaan valasta. Hirvi, jääkarhu ja lintuja kyllä näytetään. Niin ja poro.
Siellä välissä on hieman kuvaa Maitovalaista, mutta minimaalisesti. Tuntuukin että tässä valasdokkarissa näytetään enemmän jääkarhuja kuin niitä valaita.
Seuraavaksi katsellaan jotain luolapiirroksia joissa todetaan olevan kertomus siitä kuinka ihmiset ilmeisesti palvoivat Maitovalaita Jumalina, mikä tietenkin selittää sen että valas metsästetään ja viipaloidaan ruuaksi.
Hiukan tulee sitä mitä haluaakin nähdä, eli kuvaa Maitovalaista elinympäristössään. Mutta voi luoja kuinka huonolaatuista kuvaa onkaan tarjolla. Tämä näyttää siltä kuin olisi saanut pippurisumutteesta silmille ja sitten joutuisi näkötestiin.
Erikoisin juttu tässä dokumentissa oli kohta jossa näytettiin jotain vanhaa kulunutta mustavalkoista arkistofilmiä ja siitä tuli mieleen jotkut keskitysleirivideot. Valaista!


Tämä ei ollut kovinkaan hyvä dokumentti.
Ensinnäkään sillä ei tuntunut olevan mitään päämäärää. Suomalainen tutkija puhuu siitä kuinka valaiden puhetta tulisi ymmärtää, mutta asialle joko ei tehdä mitään, tai ohjaaja ei vain viitsi näyttää mitään. Sitten kuvataan jotain valaanmetsästäjää töissään, mutta ei sittenkään. Välillä näytetään itse Maitovalaita, mutta niin vähäisesti että 52 minuuttisesta dokumentista on hyvä jos edes ne kaksi minuuttia ovat valaskuvaa.
Seuraava seikka joka vaivaa on nimenomaan se että olisiko tämän pitänyt olla pidempi kuin 52 minuuttia, sillä nyt tässä ei selviä oikein mikään, eikä oikein mistään. Jos tämä kuitenkin olisi ollut pidempi niin olisiko sitä jaksanut katsoa kauemmin. Siksi onkin uskomatonta että katsoin dokumentin kahdesti, sekä suomenkielisenä että englanninkielisenä ja voin rehllisesti todeta, että molemmat meinasivat tehdä minusta Robin Cookin kirjan, eli saattaa koomaan. Miten ihmeessä molempiin kieliin oli kertojaääniksi saatu sellaiset jotka kuulostivat siltä kuin he olisivat juuri nukahtamaisillaan.


Dokumentin suurin miinus on kuitenkin siinä, että itse Maitovalaista ei ollut tarpeeksi kuvamateriaalia. Hälläväliä kuinka paljon informaatiota elukoista on tarjolla, minä haluan nähdä valaita.
Minä en nähnyt valaita.


En voi suositella tätä edes piintyneimmille traaninarkkareille.
Dokumentti ei tarjoa juurikaan tietoa Maitovalaista, saati kuvaa niistä. Sen sijaan saamme nähdä jonkun bilsanmaikan näköisen tutkijan polkupyöräilemässä ja kuulemme jonkinlaisessa runomitassa esitettyä huuhaata joka olisi enemmän paikallaan Rakkausrunot.fi:ssä kuin tässä dokumentissa.
Ainoa lohtu tulee niistä sekunneista kun itse Maitovalaita näytetään, sillä ovathan he nyt ihan pirun cooleja.


Tähdet: *
Beluga: Maitovalaat Ajan Virrassa

...NOIR

torstai 4. kesäkuuta 2009

Crazy Eights (2006)

VAROKAA!

ÄLKÄÄ KATSOKO ELOKUVAA CRAZY EIGHTS!


Älkää olko yhtä ultimaattisen tyhmiä kuin minä ja tuhlaisitte elämästänne 1 h 17 min tämän guanon vuoksi. Ihan melkein mikä tahansa muu aktiviteetti on fiksumpaa toimintaa kuin Crazy Eightsin katsominen.


Jos kuitenkin ehdit jo katsomaan tämän tekeleen, jota joku saattaa erehdyksessä elokuvaksikin kutsumaan, niin otan osaa. Tunnen tuskasi.


On siis tämä joukko naisia ja miehiä (kolme plus kolme on yhtä kuin kuusi) ja he kokoontuvat ystävänsä hautajaisiin.

En nyt mainitse näyttelijöiden nimiä, sillä joukossa on ihan kelpo sellaisia ja en tahdo nolata heitä. He ovat varmasti jo ihan tarpeeksi häpeissään, ettei minun tarvitse sitä lisätä.
Tämä ystävä on siis kuollut ja jättänyt jälkeensä laatikon täynnä rojua, sekä eräänlaisen aarrekartan. Tämä kuuden apaattisen pösilön ryhmä lähtee seuraamaan karttaa ja päätyy jonnekin valkoiselle talolle ja sitten ollaankin jossain hylätyssä sairaalassa. Siinä jossain välissä oli löydetty lapsen luuranko, oli nähty jotain kummitustyttöä juoksentelemassa ja kaikkea muuta perushuttua.
Kun ollaan siellä ränsistyneessä rakennuksessa, nin tietenkin kaikki porukasta tuntevat jonkinlaista vetoa sinne. Kuinka ollakaan, heitä on joskus muinoin käytetty koekaniineina tuossa sairaalassa ja siellä on tehty hirmuisia kokeita, jotka kukin on tietenkin sittemmin unohtanut täysin.
No, porukkaa rupeaa kuolemaan yksi kerrallaan. Siellä juoksentelee se kummitustyttö ja kaikki näkevät jotain harhoja jotka eivät ole harhoja. Mutta väliäkö sillä vaikka kuolevatkin, sillä tässä on kysymyksessä maailman masentavimmat hahmot. Koko ajan vain murjotetaan ja ruikutetaan.

Hitto! Tämä on kuin katselisi eduskunnan istuntoja. Mäkä mäkä mäkä, buuhuu.
Ensiminuuteilta sinne viimeisinpään ei muuta tehdä kuin vingutaan kuin sika pistoksissa.
Sitten tulee jotain tuubaa siitä kuinka nämä henkilöt ovat joskus vahingossa aiheuttaneet penskoina jonkun toisen penskan kuoleman ja nyt heidän syyllisyytensä on palannut lahtaamaan heidät. Siitä siis nimi on tulevinaan. Ovat nämä kuusi, hän jonka hautajaisiin mentiin ja se kummitustyttö.
Heidän pitää siis etsiä ne rojut joita oli siinä perinnöksi jätetyssä laatikossa, sillä siellä olevat kamat (esimerkiksi ritsa) symboloivat heidän syyllisyyttään ja ne tuhoamalla kaikki on hyvin.
He kuolevat kaikki.


Tämä oli aivan uskomattoman huono elokuva.
Sitä koetti olla hieman armelias elokuvalle joka on selkeästi halpatuotantoa, mutta voi hitto mitä tuskaa tämän katselu oli.
Vaikka elokuvassa ei esiintynyt mitään poikkeuksellisen hyviä näyttelijöitä, niin siellä joukossa oli joitankin ihan hyviä sellaisia. Mutta jokainen tämän elokuvan näyttelijä oli kuin ne kakarat jotka kaupassa heittäytyvät selälleen ja räkä poskella huutavat kurkku suorana ”mutku mä haluun!” Sillä erotuksella, että vaikka he toivat mieleen tuollaisen käyttäytymisen, niin samalla he olivat niin harmaata tapettia että on kuin katselisi näkymättömiä ihmisiä,,, jotka ovat masentuneita. Ei mitään yritystä missään vaiheessa.
Jokainen juonenpätkä oli miljoonaan kertaan kulutettu ja siltikään ei oltu osattu valita niistä onnistuneimpia yrityksiä.
Musiikki, kuvaus, kaikki oli niin masentavan tylsää, että meinasi itku tulla.
Outoa on se, että elokuvassa tuntuu olevan samanlaisesti hirveä tohina päällä, mutta kuitenkaan ei tehdä mitään ja sekin vähä ylettömän masentuneesti.

Elokuvassa on mukana tekijöitä joiden avulla uskoisi saavan edes siedettävää jälkeä aikaiseksi, mutta kun ei niin ei.

Onneksi olkoon James K. Jones, olet tehnyt tämän vuoden toistaiseksi masentavimman elokuvan. Ja teit sen jo vuonna 2006.


Nimi Crazy Eights taitaakin tarkoittaa sekä sen budjettia, että myöskin sitä minkälainen ihminen tulee olla jotta jaksaa katsoa elokuvan kokonaisuudessaan.
Elokuvan kannessa mainitaan kuinka ”yksikään salaisuus ei ole ikuinen.”
Olisipa tämä elokuva jäänyt salaisuudeksi.


Tähdet: Vitsailet varmaan

Crazy Eights
...NOIR

tiistai 2. kesäkuuta 2009

Demons Underground (The Burrowers, 2008)

Vai että demons ja vieläpä ihan underground.

Nykyään elokuvien nimiä ei enää pahemmin suomenneta, mutta kun elokuvan tuottajat kuitenkin muuntelevat aina silloin tällöin elokuvan nimiä ns. ulkomaanmarkkinoille, niin niiden toinen englanninkielinen nimi kuulostaa useasti hölmömmältä kuin mahdollinen suomennos. Välillä syynä elokuvan nimen muutokseen on sen floppaus ja toivotaan että elokuva ehditään myydä uudella nimellä ennen kuin tietoisuus sen alkuperästä leviää kuin rutto muinoin. Joskus kuitenkin nimi muutetaan vain koska elokuvan tuotantoyhtiö pitää nimeä harhaanjohtavana ja elokuvan myy paremmin jos jo sen nimikin kertoo kohdeyleisölleen mistä on kysymys. Koska mehän olemme tyhmiä ja emme katsoisi jotain Speedia jos sen nimi olisikin Not Slow.

Tai sitten vain alkuperäinen nimi ei ole ollut tarpeeksi cool.

Nyt kyseessä on siis The Burrowers, eli eurooppalaisittain Demons Underground. Molemmat nimet viittaavat kyllä samaan suuntaan, mutta toinen paljastaa enemmän kuin toinen ja on samalla enemmän kauhuleffamaisempi.

Siispä maan alle mennään ja ökkömönkiäisiä riittää.

Eletään vuodessa 1879 ja Fergus Coffey (Karl Geary) kerää rohkeutta pyytääkseen tyttöystävänsä Maryannen (Jocelin Donahue) kättä. Saavuttuaan Maryannen perheen talolle, huomaa Fergus että Maryannen perhe on käyty pistämässä lihoiksi. Ruumita laskettaessa huomataan kuitenkin että Maryanne ei kuulu siihen joukkoon. Siispä kasataan posse ja lähdetään etsimään kadonnutta tyttöä. Oletus on että intiaanit ovat Maryannen napanneet, mutta alueelta löytyvät salaperäiset kuopat viittaavat katsojan huomaamaan, että tässä on jotain muuta takana kuin intiaanit. Niin, se ei tietenkään haittaa, että Maryannen perheen lahtasi jokin ökkömönkiäinen josta näimme tässä vaiheessa vain mahdollisesti ison kynnen. Joten se mitä Fergus kumppaneineen ei tiedä, on intiaaneilla haitaksi.
Posse koostuu pääasiallisesti statisteista joiden tarpeellisuutta mitataan sillä kuinka nopeasti he ajautuvat surman suuhun. Joukko jakaantuu kahteen erilliseen ryhmään:
A. Maajussit jotka osaavat ajatella ennen toimintaa ja heidän varsinainen johtajansa on se vanha tuttu Vanha Viisas Mies, eli John Clay (Clancy Brown.)
B. Sotilaat jotka eivät osaa ajatella ja heidän johtajansa on jonkinlainen Hercule Poirot From Hell, eli Henry Victor (Doug Hutchison.)

Kun Clay huomaa Victorin olevan kiinnostuneempi intiaanien kiduttamisesta kuin kadonneen tytön etsinnästä, päättää Clay maajusseineen lähteä omille teilleen. Tähän joukkoon kuuluu tietenkin myös Fergus.
Siinä välissä, yön pimeydessä joukko posseen kuuluvia ihmisiä vain katoaa teille tietämättömille.
Clayn ryhmä löytää maahan haudatun tuntemattoman tytön, joka tuntuu olevan jonkinlaisessa kooman kaltaisessa tilassa, mutta elossa. Siispä tyttö mukaan ja eteenpäin.
Vastaan tulee kiukuttelua intiaanien kanssa ja Clay toteaa että taidanpa kuolla tähän paikkaan.
Nyt jäljellä oleva maajussiryhmämme, eli Fergus, William Parcher (William Mapother) ja Walnut Callaghan (Sean Patrick Thomas) huomaavat että pimeydessä kulkee terävähampaisia Predatorilta kuulostavia mitä-lie-mörköjä joita kutsutaan Kaivautujiksi (siitä siis elokuvan nimi.) Nämä Kaivautujat purevat uhriaan (vaikka sinua) sylkevät haavaan jotain lamaannuttamaa räkää ja hautaavat ruumiin maahan kypsymään ja kun aika oikea, ne tulevat ja syövät (vaikka sinut.)
Parcher joutuu Kaivautujien hyökkäyksen kohteeksi, mutta Fergus ja Walnut pelastavat hänet. Joku ehti kuitenkin sylkeä lamaannuttavaa räkäänsä Parcheriin ja vaikka maajussimme pakenevat, nin Parcher rupeaa pikkuhiljaa lamaantumaan ja Kaivautujat saapuvat noutamaan ruokaansa.
Ryhmä kohtaa matkalla Ute-intiaaneja jotka osoittavat ystävällisyyttään nappaamalla Parcherin mukaansa ja asettelemalla hänet syötiksi Kaivautujia varten. Nämä intiaanit sattuvat olemaan metsästämässä lihansyöjähirviöitämme.
Sitten Fergus menee ja keihästää läjän Kaivautujia, mutta ei hätää, eivät ne siihen kuole.

Mikä ne tappaa?
No auringonvalo tietenkin.
Johan oli pienoinen antikliimaksi.
Lopussa vielä Henry Victor palaa kuvioihin ja pistää kaiken perseelleen.

Maryanne?
Kuollut kai.

Demons Underground, ei nimi koomalimahirviöleffaa pahenna.
Tämä oli yllättävänkin miellyttävä elokuva. Vanha lännenfiilis oli saatu aika uskottavan oloiseksi ja kauhu oli lähempänä vanhan ajan rauhallisuutta, kuin nykyajan in your face-henkeä. Kauhuwesternejä ei nyt pahemmin tule mieleen ja nekin jotka muistaa, eivät anna hyvää kuvaa itsestään, mutta Demons Underground yhdisti nämä kaksi lajityyppiä varsin mallikkaasti.


Eihän tämä nyt mikään loistava elokuva ollut, pelkästään varsin hyvä. Joitakin kehnoja näyttelijöitä, hieman epäloogista juonenkuljetusta, muutama ruma efekti ja hiukan stereotyyppisiä hahmoja. Kuitenkaan yksikään näyttelijä ei ole varsinaisesti huono, enemmänkin keskiverto. Sama pätee muihinkin negatiivisiin seikkoihin. Ne eivät ole niin huonoja että niitä voisi sanoa huonoiksi. Ne ovat kokonaisuutta ajatellen ihan onnistuneita.


Muutama asia josta pidin erityisesti tässä elokuvassa:
-Elokuvan osasi olla sopivan rauhallinen olematta hidas.
-Kaunis musiikki.
-Kaikkea ei näytetty.
-Doug Hutchison. Piti oikein miettiä nanosekunti että mistä tämä tyyppi oli tuttu ja sitten se välähti,,, Vihreä Maili. Ja siitä muistui mieleen X-Filesin Eugene Tooms.

Hutchison on varmasti ihan mukava mies todellisuudessa, mutta voi pojat, että hän osaa esittää ureapäätä niin hyvin että tekisi mieli kirjoittaa kansanedustajille tulenkatkuista palautetta. Tästä syystä pidänkin Demons Undergroundin kohdalla negatiivisena sitä, että Hutchisonin hahmo unohdetaan tarinasta liian nopeasti. Etenkin kun hän esiintyy alkupuolella niin tärkeänä hahmona. Palaahan hän ihan lopussa mukaan tarinaan, mutta se on pieni lohtu se.
-Clancy Brown. Kurgan on aina Kurgan, vaikka ei olisikaan.


Vaikka Demons Underground ei yllä lähellekään klassikkostatusta, on se kuitenkin varsin hyvin tehty elokuva ja ehdottomasti lajityypistä pitäville suositeltava tekele.


Tähdet: ***
Demons Underground

...NOIR