maanantai 25. tammikuuta 2010

Stargate (1994)

Roland Emmerichin elokuvat ovat isoja tai suurempia. Hän on ohjaajana samaa sarjaa Renny Harlinin ja Michael Bayn kanssa. Eli yleensä lopputuloksena on viihdyttävää, mutta aika ajatuksetonta kuvatulvaa. Eihän siinä mitään, kukin heistä on tehnyt useamman siinä lajityypissä onnistuneen elokuvan. Emmerichin elokuvat on kuitenkin tämän ohjaajalajityypin suurimpia ja melkeinpä tuntuu että ne vain kasvavat kerta kerralta. Kun Independence Day tuntui sillä hetkellä maailman suurimmalta elokuvalta, niin tulevaisuudessä häämötti Day After Tomorrow ja kun se tuntui sillä hetkellä maailman massiivisimmalta vyörytykseltä, niin nyt ilonamme tai riesanamme on 2012.

Stargate on kuitenkin Emmerichin elokuvista oma suosikkini. Se on sopivassa suhteessa tarpeeksi fiksu ollakseen muuta kuin pelkkää aivotonta toimintaa, mutta samalla siinä on tarpeeksi kuoliota pään sisässä jotta sitä ei katso kuin Luis Buñuelia. Eli kyseessä on samankaltaista seikkailuviihdettä jollaista Indiana Jonesit ja kolme alkuperäistä Tähtien Sotaa tarjoavat. Jälleenkatseluarvo on suurensuuri.


1928 Egyptistä löytyy argeologisten kaivausten myötä suuri koristeellinen metallirengas. Ja kun siirrytään nykyaikaan, joka ilmeisesti on 1993 tai 1994, ei olla vieläkään saatu selville mikä tuo rengas oikeastaan on.
Daniel Jackson (James Spader) on kieltentutkija joka on erikoistunut muinausegyptiläisiin kieliin. Tiedepiireissä Danielia pidetään jonkilaisena höpsönä jonka teoriat ovat mielenkiintoisia mutta niitä pidetään humpuukina. Danielin ensiesiintyminen Stargatessa on kuin suoraan Jules Vernen tarinasta Matka Maan Keskipisteeseen.
Daniel kutsutaan mukaan auttamaan tuon aiemmin löydetyn jättirenkaan symbolien tulkinnassa ja samaan projektiin on kutsuttu myös armeijan taholta eversi Jack O'Neil (Kurt Russell.) Se että miksi saman hahmon nimi kirjoitetaan tv-sarjassa muotoon O'Neill lienee jokin intergalaktinen muutostila. Daniel on mukana tieteellisen innon siivittämänä, kun taas O'Neill on mukana sen innon tuoman mahdollisen uhan estäjänä.
Danielin tulkittua puuttuvat symbolit, saavat tutkijat sen avulla tuon jättirenkaan, eli tähtiportin aktivoiduksi. Syntyy jonkinlainen vertikaalinen paikallaanpysyvä aalto johon astumalla siirtyy tunnetun universumin ulkopuolelle.
O'Neil johtaa sotilasryhmää jonka tehtävänä on astua portista tutkimusmatkalle, mutta muuta ei kerrota Danielille joka innokkaasti haluaa lähteä mukaan. Armeija kun tulkitsee tähtiportin avaamat ihmeet automaattisesti vaaralliseksi ja O'Neilin tehtävänä on mennä tuhoamaan portin toinen pää. Pommin räjäyttäjä jää itse samalla sen uhriksi, eli kyseessä on kamikazelento tähtiportin avustuksella. O'Neil suostui tähän itsemurhamatkaan koska hän oli jo valmiiksi itsetuhoisissa ajatuksissa menetettyään poikansa aseonnettomuudessa josta O'Neil syyttää itseään.
Tähtiportti siirtää ryhmän planeetalle joka dyyneineen ja pyramideineen muistuttaa muinaisesta Egyptistä, mutta he ovat silti selkeästi ihan jossain muualla kuin Maapallolla. Paluu kotiin saa hieman lykkäystä kun selviää että Daniel oli liioitellut kykyjään ja ei osaa vielä tulkita tämän toisella planeetalla olevan tähtiportin kuvioita. Ryhmä jakaantuu kahtia ja toinen osa jää pitämään leiriä tähtiportin sisältävän pyramidin luokse ja toiset löytävät alkeellisen siviilisaation. Hiekkamyrsky iskee ja sen mukana alkaa sattumaan kummia. Pyramidin luona olevien sotilaiden kimppuun hyökkäävät Anubis ja Horus, ja koko pyramidi itsessään jää sen ylle laskeutuvan pyramidimuotoisen avaruusaluksen ahmaisemaksi.
Toisaalla Daniel ihastuu naiseen nimeltä Sha'uri (Mili Avital), joka nimettiin Sha'reksi tv-sarjassa ja O'Neil herää isälliseen kiintymykseen tavatessaan kakaran nimeltä Skaara (Alexis Cruz.)
Ja vaikka elokuvassa sitä ei kerrotakaan, niin tämä planeetta on tv-sarjan mukaan nimeltään Abydos.
Esiin astuu Horuksen ja Anubiksen pomo, eli Ra joka rautanyrkillään alistaa Abydosin kansaa ja on nyt napannut osan O'Neilin miehistä vangikseen. No ei huolta, O'Neil ja Daniel jäävät myös vangiksi ja siinä samalla selviää kaikille O'Neilin alkuperäinen tehtävä räjäyttää tähtiportti. Nyt Ra:lla on se pommi ja Ra lähettää aluksensa kiusaamaan paikallisia asukkaita rangaistukseksi siitä että nämä olivat erehtyneet olemaan vieraanvaraisia muukalaisille.
Ei Ra mikään Jumala ole. Kunhan on vain kärttyisä avaruusolento joka on napannut joukon ihmisiä ajalta ennen Kristusta ja kuljettanut heidät toiselle planeetalle palvomaan itseään.
Ra aikoo rangaista ihmisiä lähettämällä O'Neilin pommin takaisin tähtiportin kautta Maahan.
O'Neil ryhmineen karkaa paikallisten avustuksella ja Daniel selvittää symbolit. Nyt pitää ensin vain päästä sinne tähtiportille, jotta kotiinpaluu olisi mahdollinen. Siispä synnytetään pieni vallankumous ja Ra saa tuta maajussien raivon.
O'Neil on taas räjäyttämässä pommia, mutta laupea armo iskee häneen ja hän räjäyttääkin Ra:n sillä pommilla.
Nyt kaikki voivat palata kotiin hymy huulillaan. No, Daniel jää Abydosille hengailemaan rakkaansa kanssa.


Russell ja Spader ovat varsin mainioita rooleissaan. Molemmat ovat mielestäni aliarvostettuja näyttelijöinä, mutta molemmat ovat tehneet muistettavia rooleja.
Tämänkaltaisen ns. fantasiagenren edustajana Russell on toiminut vakuuttavammin tehdessään kuitenkin kaksi definitiivistä popikonia oltuaan The Thingissa ja Escape From N.Y.:ssa.
Spaderilla on,,, tuota,,, Supernova ja Alien Hunter, mutta ne annettakoon hänelle anteeksi.
Mutta Stargatesta puhuttaessa ovat molemmat oikeissa rooleissaan. Russell on juuri sopiva kovan, kyynisen ja itsetuhoisen O'Neilin jykeväleukaisessa roolissa. Myönnettäköön tosin että O'Neil-hahmon angstisuus on välillä aivan naurettavissa mitoissa. Toki sitä perustellaan sillä lapsen menetyksellä josta O'Neil syyttää itseään ja se toimii sopivana motiivina O'Neilille lähteä itsemurhamatkalle, mutta siltikin se vinkuna on välillä nolostuttavaa.
Spader on se elokuvan koominen elementti ollessaan eräänlainen hajamielinen professori. Spaderin tukka sekaisin kaikki hyvin-olemus sopiikin vallan mainiosti Danielin hahmoon.
Spaderin ja Russellin hahmot toimivat sopivasti toisiaan tasapainottavina ja elokuvaa katsoessa on vaikea nähdä muita näissä rooleissa, vaikka Michael Shanks ja Richard Dean Anderson ehkä ovatkin jääneet tv-versioidensa kautta paremmin massayleisön mieliin.


Elokuvassa on kolme selkeästi muita näkyvämpää roolia ja kaksi niistä on täytetty jo Spaderin ja Russellin ansiosta. Kolmas hyvin näkyvä ja mieleenpainuva on äärimmäisen harvakseltaan näyttelevän Jaye Davidsonin Ra. Kuten tätä ennen Crying Gamen kohdalla, on tämäkin Davidsonin hahmo seksuaalisesti,,, no,,, mielenkiintoinen. Ra on sukupuoleton, eräänlainen oman aikansa metroseksuaali ja Davidson on juuri oikea mies rooliin. Hänessä on jotain sellaista jota oli myös David Bowiessa kun hän putosi maahan. Olen nähnyt Davidsonin vain kahdessa hänen neljästä elokuvastaan ja molemmissa hän on sen verran uskottava, että on sääli ettei häntä näe useammin. Vastaavasti taas on oikeastaan mukavaa, että hän ei ylituotannolla ainakaan pilaa vaikuttavuuttaan.
Ainoa asia joka hieman vaivaa Ra:ssa on asia josta en osaa sanoa onko se oikeastaan edes miinus. Ra on ihan kuin Gozer Haamujengissä.


Vaikka elokuvassa Spader, Russell ja Davidson ovat korkealla muiden yläpuolella, niin mukana on paljon tuttuja, sekä hyviäkin näyttelijöitä. On aina kiva nähdä John Diehlia, vaikka jotenkin hän muistuttaa aina hieman Miami Vicesta, oli itse rooli sitten millainen tahansa.
Mielenkiintoista on myöskin nähdä sittemmin Kolmas Kivi Auringosta-sarjan French Stewart sotilaana. Ei tule mieleen kuin tämä ja Broken Arrow joiden sivurooleissa muistan nähneeni Stewartin ns. vakavassa roolissa, kun muuten hän tuntuu aina esittävän samankaltaista Hessu Hopoa kuin Kolmannessa Kivessä. Vaikka toki Stargatessa hän toi jostain syystä mieleeni Bill Paxtonin Hudson-hahmon Aliensista. Sitä jotenkin odotin että missä vaiheessa Stewart huutaa ”game over, man! Game over!”


Pidän siitä miten Stargatessa otetaan esille teorioita Egyptiläisen kulttuurin kehityksestä. Se että pyramidit hakivat muotonsa kun niiden ulkomuodossa matkittiin avaaruusolentojen alusta. Se että tuntemamme Anubis ja Horus ovat sen näköisiä kuin ovat, koska avaruusolentojen pukujen kypärät olivat sen näköisiä.
Itse tähtiportti-idea avaa jo paljon mahdollisuuksia, mutta erityisen miellyttävää oli juuri sen sitominen meidän silmissämme menneisyyteen. Kun tämä porukka kulki tähtiportin teleportaatiota pitkin toiselle planeetalle, niin he myös tavallaan kulkivat ajassa taaksepäin saapuessaan historiallista Egyptiä muistuttavaan paikkaan.
Tv-sarjassa vakiinnutettiin ajatus siitä, että ne avaruusolennot jotka ottavat näitä isäntäkehoja ovat Goa'uld-nimisiä matovänkyröitä, mutta elokuvassa nimeä ei mainita ja vain vilaukselta näkyvä olento on enemmänkin sellainen perinteinen pallopää. Mikä on ehkä hieman uskottavampaa, kuin joku mato joka mahassa möyryää. Ehkä.
Ja vaikka O'Neil-hahmon angstisuus menee ajoittain liian pitkälle ja vaikka on helppo nähdä etukäteen hänen löytävän elämänilonsa sen Skaara-muksun avulla, niin tähän O'Neil-tragediaan liittyy samalla myös yksi elokuvan onnistuneimmista ideoista. O'Neilin oma poika oli kuollut kun oli leikkinyt isänsä aseella ja vahingossa ampunut itsensä, joten tietenkin O'Neil syyttää tästä itseään. Siispä kun on aika taistella Ra:ta vastaan ja paikalliset lapset haluavat auttaa, niin O'Neil koettaa estää heitä siirtymästä aseiden käyttöön. Hän tietenkin pelkää että nämä lapset päätyisivät joko hautaan ennen aikojaan, tai heistä tulisi itsensä kaltaisia. Ollakseen viihde-elokuva, on kyseessä aika vakava idea jota ei onneksi trivialisoida laisinkaan, mutta ei sorruta mihinkään paatokseenkaan.


Vastaavasti elokuvan miinuksia tulee myös O'Neilin kautta. Mainitsinkin jo sen angstisuuden, joka perusteluistaan huolimatta on ajoittain hiukan vaivaannuttavaa. O'Neilin kautta mukaan tulee myös se penska, Skaara ja kyseessä on se tyypillinen ärsyttävä muksu joka on parhaimmillaan silloin kun häntä näkee mahdollisimman vähän.
Se ihme Muppetlehmä on aika hölmön näköinen ja kun kyläläiset bilettävät, niin tuntuu kuin katsoisi Ewokeja, sen verran paljon he niitä muistuttavat.


Stargate on aika pitkälle pikkupoikien (sori vaan tytöt) unelmaelokuva. On tieteiskamaa, eräänlaista aikamatkustusta, avaruusaluksia, muumiomeininkiä, sädepyssyjä, tavallisia pyssyä, helvetin iso pommi, jykeväleukainen sankari ja vielä kun mukaan saataisiin dinosauruksia, niin valitusten määrä jäisi minimiin.


Ja David Arnoldin säveltämä musiikki kuuluu kaikkien aikojen parhaimpien joukkoon.


Tähdet: ****
Stargate

...NOIR

Ei kommentteja: