Haunting of Winchester House, on kuten jo nimestä voi päätellä, kummitustaloelokuva Amityvillehenkeen.
Elokuva alkaa tuskastuttavan huonosti. Winchestertalolle saapuu lähetti joka tapaa pihalla hiljaisen mysteeritytön, seuraavaksi lähetti kehuskelee maailman puisevimmalle naiselle kuinka mukavaa varmaan on asua näin hienossa talossa. Puiseva nainen hihkuu sitä tyypillistä "go! Leave!"-mantraa, koska jotain on hullusti. No tottavie jotain on hullusti ja se oikein hakataan katsojan tajuntaan. Siispä taukoamatta musiikissa soi sellainen aavemainen ulina, tuulenhenkäysefekti osoittaa jotain olevan lähistöllä, epämääräisiä kuiskauksia, vilahtelevia varjoja ja voi pojat, joka helvetin kummitusklisee Casperia lukuunottamatta tapahtuu jo ensimmäisten minuuttien aikana. Eikä elokuvan päätarina ole edes vielä alkanut. Seuraavaksi puiseva nainen piirtelee jotain asiaankuuluvia okkultistisia kuvioita lattialle ja siirtyy mumisemaan seuraavaa pakollista mantraansa, eli "leave! You're not welcome here." Tottahan toki kummitustuuli tappaa puunaisen.
Siirrymme siis Hohdon maaperälle, kun Winchestertalolle saapuu maailman jäykin perhe tilanhoitajiksi. Isä Drakella (Michael Holmes) on rumat pulisongit ja pottakampaus, äiti Susan (Lira Kellerman) on hysteerikko ja tytär Haley (Barry Womack) on vinkuapina. Luonnollisesti he ovat aiemmin menettäneet toisen lapsen, joten sen avulla saamme seurata toistuvia pitkiä kaipaavia katseita, surumielistä pianoa ja muuta sellaista kivaa. Talolle saavuttuaan perhe iloitsee kun saa hengailla kauniissa talossa ja he ovat tietenkin autuaan tietämättömiä että siellä samaisessa paikassa on tapahtunut jotain kauheaa ja poltergeisteja vilisee kuin nuorisoa ostarin ovien edessä. Ja jotta emme unohtaisi Winchestertalossa kummittelevan, niin arvatkaa vaan onko tarjolla hämäriä kuiskauksia, tuulenhuminaa, vilahtelevia varjoja ja sen sellaista? Mitenkäs muuten ja niin paljon että niitä ei jaksa kaikkia edes huomata. Tietenkin sopivasti paikalle saapuu mystinen paranormaalien asioiden tutkija, Harrison Dent (Tomas Boykin) joka sepostaa kuinka tämä talo vetää puoleensa tietynlaisia ihmisiä ja jep jep, kylläpä nyt ollaan taas niin utuista kun ei sanota mitään tolkullista, mutta pelotellaan uusia asukkaita.
Näkeekö Haley sitä samaista pikkutyttöä jonka elokuvan alussa kohtasimme? Tietenkin! Ja luonnollisesti Haley rupeaa käyttäytymään samaan tapaan oudosti kuin vaikkapa Heather Rourken hahmo Poltergeistissa. Drake ja Susan löytävät vanhoja pölyisiä lehtileikkeitä vanhan pölyisen lipaston laatikosta ja näissä on tietenkin kirjoituksia siitä kuinka taas ollaan jossain talossa jossa on perhe kuollut ja kaikkea sellaista mitä oli odotettavissakin. Susan rupeaa näkemään näkyjä, joissa luonnollisestikin viitataan siihen menetettyyn lapseen.
Jotta emme unohtaisi mistä on kyse, niin musiikki korostaa tapahtumia äkkiväärillä viulunvinkauksilla, suhahteluilla, kuiskauksilla ja sitten ilmeisesti se Hohdon ammelady tekee cameon ja nappaa Haley kaappiin. Haley tietenkin katoaa ja nyt koetetaan soittaa apua, mutta tietenkään yhteyttä poliisiin ei saada. Valot sammuvat, kynttilät sytytetään, humisee, kuiskauksia, kalkkinaamaisia kummituksia ja jos ei tietäisi paremmin, niin luulisi elokuvaa Scary Movien jatko-osaksi.
Elokuvaa on kulunut vasta puolisen tuntia ja siinä on jo parikymmentä minuuttia liikaa.
Välillä yksi kummituksista näyttäytyy sellaisena hirviönaamana, joka muistuttaa sen verran paljon sitä yhtä Lordi-yhtyeen sikahärkänaamaa, että oikein pelottaa että Dark Floors saisi jatkoa. Ja sitten jotenkin Drakelle selviää että alkuperäiset asukkaat olivat sairastaneet tuberkuloosia ja nyt se kiusaa Drakea.
Apuun kutsutaan Harrison Dent, joka tietenkin selittää sitä perinteistä poltergeistien toimintapaa. Esineet liikkuvat, ääntelyä tarjoillaan ja sitten on kummituksia jotka tietävät kuolleensa ja niitä jota eivät tiedä kuolleensa. Jaa-a, vai niin.
Nyt pitää taas saada tyrkättyä aaveet rajan yli sinne minne nyt oikeasti kuuluvatkin. Siispä Ringin ja muiden vastaavien tapaan on selvitettävä mitä nämä räyhähenget oikein kaipaavat.
Dent piirtää maagisen ympyrän ja siitä sitten lähdetään.
Kummitustuuli tappaa Dentin, että se siitä.
No, kuuromykkä aave (oikeasti) johdattaa Draken ja Susanin oikeaan suuntaan. Selviää että se alun mysteerityttö oli joskus muinoin mennyt johonkin matka-arkkuun leikkimään ja tämä vielä elossa ollut kuuromykkä tyyppi oli vahingossa sulkenut työn arkkuun. Tyttö kuoli ja sen seurauksena kaikki nämä kummitukset ovat jääneet paikalle. Miten asia korjataan? No, avataan arkku ja se on sillä selvä.
Haley löytyy ja sitten voidaankin poistua paikalta, ja kummitukset pääsevät rauhaan. Mutta silti elokuvassa kuullaan edelleen niitä kuiskauksia ja musiikillisia säikyttelyitä. Koska yllätys yllätys, mukaan pistetään vielä se twisti että Drake, Susan ja Haley ovatkin olleet itse kuolleita koko ajan. Selittääkseen asiaa, mukaan laitetaan flashbackeja joissa koetetaan Kuudennen Aistin tavoin osoittaa mitkä aiemmin tapahtuneista olivatkaan totta ja mitkä eivät. Tämä kohtaus kestää minuuttitolkulla ja sisältää lyhennettynä melkein joka ainoan aiemman kohtauksen elokuvasta. Joten jos elokuvan katsoo loppuun saakka, sen näkee kahdesti.
Jos minulla on yhtään lukijoita ja etenkin jos minulla on yhtään lukijoita jotka edes häivähdyksenkin arvostavat näkemyksiäni, niin pyydän, Luojan tähden! Rukoilen Teitä ettette tuhlaa aikaanne ja rahaanne tähän elokuvan irvikuvaan.
Tämä ei ole edes sillä tavalla huono, että se olisi niin huono että se olisi hauskaa katseltavaa. Haunting of Winchester House on vain ja ainostaan huono.
Tässä elokuvassa on tasan yksi positiivinen asia. Se ettei se mässäile verellä tai ylipäätään minkäänlaisilla visvagore-efekteillä. Sitä haluaa uskoa olevan positiivinen asia kun kauhuelokuva päättää luottaa luottaa veren sijaan ääniefekteihin, mutta kun nämä säikäytyscrescendot, tuulenhenkäykset ja muut täyttävät joka sekunnin niin sitä melkein toivoo että elokuva sittenkin tyytyisi nyt trendikkääseen goreiluun. Ja jos ajattelee että kohtaukset joissa ovi lämähtää yllättäen henkilöiden väliltä kiinni, erottaen heidät toisistaan, olisi hyväkin idea, niin kun se tapahtuu jotain 340 kertaa puolentoista tunnin aikana niin se ei ole lähelläkään hyvää ideaa.
Onko kivaa kun taustalla välähtää mystinen varjo? Ei kun se tapahtuu toistuvasti.
Jotenkin elokuvan ohjaaja on saanut päähänsä, että kun kerran klassiset kummitusjutut ovat nykyään harvinaisia ja niitä kaivataan, niin asia korjataan sillä että niitä käytetään pelkästään ja taukoamatta.
Elokuva siis on aivan liian täyteen tungettu joka ainoalla jo keksityllä kliseellä, mutta niillä mässäily ei palvele ketään.
Elokuvaa ei auta se, että jokainen näyttelijöistä saa toivomaan että itse päätyisi maan poveen. Edes metsurit eivät suostuisi sahaamaan näin pilaantuneita puita.
Haunting of Winchester Housen tekijät ovat selkeästi katsoneet kummituselokuvia, sillä sen lisäksi että juoni on keikattu tunnetummista elokuvista, niin mukana on suoraan varastettuja kohtauksia Amityvillesta, Poltergeistista, Hohdosta ja jopa Elm Streetista. Puhumattakaan kaikesta muusta.
Vannon että pääni (meinaa) räjähtää jos luen jostakin ohjaajan selittävän sitä perinteistä huuhaata siitä kuinka originelleja ollaan oltu ja kuinka kukaan ei ole tehnyt tätä aiemmin.
Haunting of Winchester House on taatusti huonoin elokuva jonka olen nähnyt tämän vuoden puolella ja mitä ylipäätään tulee kummituselokuviin, niin tämä on varmaan huonoin ikinä.
Julmetun huonosti näytelty, moneen kertaan kopioitu tarina, sokerihuurrutettu kliseesiirappipommi joka toimii perusteluina sille, miksi elokuvia ei kannattaisi katsoa laisinkaan. Häpeällistä!
Jos maailmassa on yhtään oikeutta, niin tämän elokuvan tekijät käsittelevät filmiä jatkossa korkeintaan vain teettäessään valokuvia.
Tähdet: ~
Haunting of Winchester House
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti