Sitten jokunen vuosi myöhemmin sain vinyylimuotoisen levyn joka kuului joko Smash- tai Best-kokoelmiin. Kyllähän te muistatte ne ”tuttu tv:stä”-puffeilla varustetut hittikokoelmat joissa oli jotain Divinylsin I touch myselfia, Buster Poindexteria, Erasurea ja muuta sellaista. No, yhdellä niistä jompaan kumpaan sarjaan kuuluvista kokoelmista oli mukana The Timelordsien (The KLF) kappale nimeltä Doctorin' the Tardis (klikkaa itsesi kuulemaan.) Ajattelin että onpas veikeä biisi ja miksi nuo sähköisen äänen toteamat lauseet kuten ”exterminate!” kuulostivat niin tutuilta?
Hei! Eikös meillä ole elokuva josta ne on napattu?
Vastaus oli kyllä ja ei. Sillä tokihan ne sämplet oli otetty Dr. Who:sta, mutta Daleks Invasion-leffaa ei meiltä enää löytynyt. Luoja kuinka halusinkaan nähdä tuon elokuvan uudestaan, mutta sain sen uudemman kerran käsiini vasta 90-luvun puolivälissä.
Tuo Doctorin' the Tardis-biisi vaikutti kahdella tavalla. Ensinnäkin se sai minut kiinnostumaan Dr. Who:sta ja toiseksi se sai minut RAKASTUMAAN KAIKKEEN MITÄ THE KLF IKINÄ TEKIKÄÄN. Oli sitten kyseessä rahan polttaminen, Extreme Noise Terrorin mukaan vieminen BRIT-awardseihin, tai oman back-kataloogin deletoiminen. Siinä oli yhtye minun makuuni.
Kuka tai mikä Dr. Who on?
Jos koko historiaa rupeaa kirjaamaan, niin olemme täällä vielä ensi viikollakin. Joten sallinette että esittelen hahmon hyvin rankasti yksinkertaistaen.
Dr. Who on puolijumaliksi lueteltavan Timelords-rodun edustaja (vrt. Star Trekin Q, mutta ei kuitenkaan) Heidän tehtävään oli kulkea halki aikojen, ulottuvuuksien ja maailmojen tarkkailemassa, ei sekaantumassa universaaliin kehitykseen.
Dr. Who on rotunsa kapinallinen, koska haluaa kommunikoida vieraiden eliöiden kanssa, eikä vain katsella sivusta.
Entäpä Dalekit?
Dalekit ovat South Parkin Eric Cartmanilta kuulostavia sotaisia roskatynnyreitä jotka tahtovat pistää kaiken matalaksi ja hallita sitä. Dalekit ovat kuin Cylonit ja Borgit, jos Cylonit ja Borgit näyttäisivät naurettavilta.
Välillä on vähintään vihjattu että Dalekit tekivät Timelordseista jauhelihaa ja arvon tohtori olisi lajinsa viimeinen, mutta unohtakaamme tuo väite, sillä sarjan eri inkarnaatiot joko huomioivat sen tai eivät.
Sarja on kestänyt iät ja ajat, 60-luvulta saakka ja tottakai siellä on mukaan otettu välillä juonenkäänteitä jotka on myöhemmin unohdettu, joten aukotonta historiaa lienee mahdonta kertoa ilman että tietoisesti unohtaa mainita joitakin seikkoja. Sitten kun sinne mukaan koettaa vielä tunkea jonkun Torchwoodinkin, niin itkuhan siinä meinaa välillä tulla (etenkin kun minä en pidä Torchwoodista.)
Nyt vuorossa oleva elokuvakin sotii omalta osaltaan joitakin Dr. Who:n todellisuuteen aiemmin ja myöhemmin yhdistettäviä seikkoja.
Dr. Who ja Dalekit-elokuvaversiossa Dr. Who (Peter Cushing) on ihminen, joka on jo suuri muutos, mutta sen lisäksi luonteeltaan sellainen hajamielinen pforessori, joka muuten muistuttaa ihan Taavi Ankkaa.
Dr. Who viettää laatuaikaa lueskellen sarjakuvia lapsenlastensa Barbaran (Jennie Linden) ja Susanin (Roberta Tovey) kanssa. (Susan on ehkä 8 vuotias, kun taas Barbara noin 20 vuotias.) Tai siis Dr. Who lukee sarjakuvia ja lapset fysiikan oppikirjoja.
Kun paikalle saapuu Barbaran poikaystävä, Ian (Roy Castle) saa Dr. Who päähänsä esitellä tälle nuorelle miehelle uusimman keksintönsä, Tardisin (TähtiaikaAvaruudenRakenneDimensioiden IlmaSaareke) joka on puhelinkoppi jolla voi matkustaa halki avaruuden, poikki ajan ja läpi ulottuvuuksien. Tardis muistuttaa Eka Vekaran housuja siinä suhteessa että vaikka ulkoa laite on normaalin kokoinen, niin sisällä on tilaa vaikka kuinka paljon.
Ian on vaikuttunut laitteesta, mutta ei todellakaan usko että sillä voisi matkustaa minnekään. Mutta kun innokas Barbara heittäytyy Ianin syliin, käynnistävät he vahingossa Tardisin ja koska Dr. Who ei ollut ohjelmoinut laitteen määränpäätä, siirtyvät he jonnekin tuntemattomaan. Dr. Who on aivan innoissaan tästä seikkailusta, mutta Ian on skeptisempi.
Kun laite pysähtyy, saa joukkomme huomata olevansa jossain kivettyneessä metsässä, jossa maa on palanut tuhkaksi ja yö on vihertävä. Susan huomaa kaukaisuudessa huippumodernin, mutta autiolta vaikuttavan kaupungin ja luonnollisesti Dr. Who innostuu, ja haluaa lähteä tutkimaan paikkaa. Peloissaan olevat Ian ja Barbara haluavat palata kotiin.
Susan sanoo että että joku ryhmän ulkopuolinen ihminen kosketti häntä, mutta katosi samantien. Kun Tardisin ulkopuolelta kuuluu vielä outoja ääniä, mutta äänen aiheuttajaa ei näy, Dr. Who päättää suostua pyyntöihin palata kotiin.
Tardis ei kuitenkaan toimi, sillä laitteen elohopea on lopussa ja joukkomme päättelee, että kyseistä ainetta saattaisi löytyä tuolta kaupungilta.
Kaupungilta, joka oikeastaan on enemmänkin kuin jättimäinen rakennus ei löydy ristin sielua ja pian Barbara katoaa peloissaan huutaen. Dr. Who, Ian ja Susan koettavat löytää Barbaraa ja etsintöjen aikana Dr. Who paljastaa ettei Tardisissa ollut oikeasti mitään vikaa, hän halusi vain päästä tutkimaan tätä mystistä autiokaupunkia. Samantien ryhmämme jää vilkkuvaloilla varustettujen roskakorien näköisten änkyttävien robottien, Dalekien vangeiksi. Kaupunki ei siis olekaan autio.
Dr. Who kumppaneineen viedään tyrmään jossa heitä jo odottaa Barbara.
Ryhmämme jäsenet alkavat voimaan huonosti ja selviää että he ovat sairastuneet neutronisäteilysairauteen.
Planeetalla, jonka nimi on muuten Skaro, on aikoinaan elänyt kaksi rotua, Dalekit ja Thalit ja nämä ovat sotineet keskenään ja myrkyttäneet säteilyllä koko planeetan. Dalekit suojautuivat tappavalta säteilymutaatioilta rakentamalla itselleen eräänlaiset suojapuvut, eli juuri nämä roskatynnyrit. Eli Dalekit eivät olekaan robotteja. Kappas mokomaa.
Thalit elävät piilossa ja Dalekien tietojen mukaan heillä olisi parannuskeino säteilysairauteen, joten Dalekit pakottavat Susanin etsimään Thalit ja samalla parannuskeinon. Jos Susan löytää parannuskeinon, niin Dalekit aikovat sen avulla pelastaa itsensä, tuhota Thalit kuten myös Dr. Who:n kumppaneineen.
Susan löytää Thalin nimeltä Alydon (Barrie Ingham) ja Alydon näyttää ihan Boy Georgelta. Ei vaan! Muistatteko sellaisen danceihmeen 90-luvulta kuin Sin With Sebastian? No, Alydon näyttää ihan siltä hepulta. Alydon antaa Susanille lääkkeen jolla parantaa heidät säteilysairaudesta ja kaupunkiin palattuaan Dalekit testaavat lääkettä vangeillaan, ja todettuaan lääkkeen parantavan heidät, voivat he valheellista kiitollisuutta esittäen houkutella Thalit ulos piiloistaan ja kuolemaan.
Dr. Who keksii keinon pysäyttää Dalek ja deaktivoituaan yhden sellaisen, he ottavat roskalaatikon sisältä varsinaisen Dalekin pois ja Ian kiipeää laitteen sisään. Meille ei näytetä oikeaa Dalekia, vaan pelkän vihreän räpylämäisen käden. Ian esiintyy nyt Dalekina ja on vievinään vankeja kuulusteluun ja täten hämätään muita Dalekeja. Siispä Dr. Who kumppaneineen pakenevat ja koettavat estää Thaleja kävelemästä ansaan.
Dalekit hyökkäävät,,, okei,,, matelevat Thalien kimppuun suihkuttaen joillakin vaahtosammuttimilla, mutta onneksi yhtä lukuunottamatta muut Thalit ehtivät pakoon.
Dr. Who tervehtii Thaleja ja sitten he voivatkin palata kotiin, mutta kuinka ollakaan Tardis ei tällä kertaa toimikaan oikeasti. Siispä on pyydettävä apua Thaleilta.
Samaan aikaan kaupungissa Dalekit toteavat että Thalien lääke ei pystykään auttamaan heitä, joten he päättävät räjäyttää niin ison neutronipommin että mikään lääke maailmassa ei pysty pitämään Thaleja elossa.
Dr. Who koettaa vakuuttaa Thaleille että näiden tulisi vastustaa väkivalloin Dalekien toimia, mutta Thalit haluavat mielummin hengailla jossain hippikommuunissa. Siispä kiusataan hieman erästä Thalnaista ja mustasukkainen Thalmies nostaa nyrkkinsä ja täten Dr. Who saa vakuutettua Thaleille, että kyllä se kannattaa tapella.
Dr. Who ja Thalit hyökkäävät kaupunkiin heiluttelemalla peilejä ja Dr. Who sekä Susan jäävät heti Dalekien vangeiksi.
Neutronipommihyökkäyksen lähtölaskenta on alkanut, kun Ian ja Thalit hyökkäävät kaupunkiin ja työntelevät Dalekeja seiniä päin. Lähtölaskenta saadaan pysäytettyä ja tapahtuu jokin sähkökatkos joka ei näköjään sammuta valoja, mutta pysäyttää Dalekit.
Dalekit ovat kuolleet ja kyläläiset iloitsevat (tosin kaikki näyttävät masentuneilta, mutta siltä Thalit ovat näyttäneet koko elokuvan ajan.)
Tardis korjataan ja kotiinpalu voi alkaa.
Ian avaa Tardisin oven ja huomaa Roomalaisia sotilaita tulossa kohti ja kylläpä on huonosti asetettu taustakuva, kun sotilaat näyttävät kävelevät Tardisia korkeammalla. Tämä ei siis vielä ole koti.
Uusi yritys ja Ian jää heilumaan hysteerisesti paikoilleen.
No kaipa he joskus pääsevät kotiinsa, mutta se on toinen tarina se. Tai ehkä he Scott Bakulan tavoin hyppivät ajasta ja ruumiista toiseen korjaamaan virheitä, ja sitten apuun tulee kenties Dean Stockwellin esittämä hologrammi.
Dr. Who-hahmoa on vuosien varrella esittänyt lukuisa joukko keskenään erilaisia näyttelijöitä. Yhteistä näille lienee se, että kukin näyttelijöistä on hieman nörtin oloinen, oli sitten päällä nahkatakki tai ei. Enkä tarkoita nyt nörtillä mitään negatiivista, mutta en keksinyt parempaakaan sanaa.
No, sanotaan näin, että Dr. Who ei voisi olla George Clooney, mutta hän voisi olla Noah Wyle. (Edellyttäen että edes jompi kumpi olisi Britti.)
Oma suosikkini Dr. Who:n näyttelijöistä on syystä tai toisesta Paul McGann, mutta modernisoinnin jälkeisten tohtorien ensimmäinen, eli Christopher Eccleston on myös kovasti mieleeni. Mistä tulikin mieleeni yksi Dr. Who:n nerokkaimmista ideoista.
Aina lähestyvän kuolemansa kohdalla tohtori pystyy luomaan itsestään uuden tohtorin, eri ulkonäöllä ja osittain erilaisella luonteella. Eli kyseessä on uudelleensyntymä, mutta tällä huomautuksella, että uusi tohtori saattaa erilaisen ulkonäkönsä lisäksi olla luonteeltaan erilainen, saadaan selitettyä loistavasti se miksi uutta tohtoria (eli näyttelijää) ei saisi verrata aiempaan, kun hänenhän on tarkoituskin olla erilainen.
Ja siitä pääsemmekin aina loistavaan Peter Cushingiin. Hän ei petä koskaan ja on tohtorin osassakin vallan mainio. Elokuva on muutenkin välillä todella hölmön oloinen, että Cushingin hajamielinen pähkähullu professori-versio Dr. Who:sta sopii siihen kuin nyrkki silmään. Itseasiassa niissä kohtauksissa joissa Cushing esiintyy pelkästään vakavana, on hän edelleen hyvä, mutta ei niin miellyttävä kuin muulloin.
On muutenkin kiva nähdä Cushingia muunlaisessakin kuin ilkeässä roolissa. Toki hän esitti esimerkiksi Van Helsingia joka ei ole pahis, mutta sekin hahmo oli erittäin vakava. Dr. Who:n rooli on varmasti ollut hauskaa vaihtelua Cushingille ja hän näyttääkin nauttineen tämän hahmon esittämisestä.
Muut näyttelijät ovat mitä ovat.
Roy Castle oli aika rasittavaa katseltavaa kaiken sen hysteerisen heilumisen vuoksi, joilla koetettiin korostaa hänen olevan aivan pihalla Dr. Who:lle normaalista tilasta.
Jennie Linden ja Roberta Tovey olivat aika harmittoman näkymättömiä, vaikka Tovey sentään pääsi neuvokkaan Susan-hahmonsa avulla tekemään edes jotain elokuvan kannalta tarpeellista. Lindenin tehtävä oli näyttää söpöltä.
Thaleja esittävät olivat kaikki samasta uppotukista veistettyjä, että heistä yksikään ei jää kunnolla mieleen.
Dalekeista ei voi edes puhua näyttelijöiden kautta, sillä hahmot jäävät täysin ääninäyttelyn varaan, mutta ongelmana on vain se että kukin Dalekeista puhuu samanlaisella monotonisella sähköisellä nykivällä tavalla. Joten ei heitä erota lainkaan toisistaan.
Elokuva kulkee aika sujuvasti ja hyvällä vauhdilla aina sinne saakka kunnes Dr. Who kumppaneineen pääsee pakoon kaupungista. Tähän saakka elokuva oli lapsellinen, humoristinen ja sanalla sanoen hupsu. Sitten siirrytään vakavampaan osaan elokuvassa. No, on se lapsellinen edelleen, mutta elokuvassa on selkeästi haluttu vakavoitua siinä vaiheessa kun päätetään ryhtyä taisteluun/sotaan Dalekeja vastaan. Valitettavasti tässä vaiheessa elokuva rupeaa kulkemaan hitaammin, on tylsempi ja aiempi veikeän miellyttävä humoristisuus loistaa poissaolollaan.
Dalekit ovat todella hauskaa katseltavaa. Ne ovat niin uskomattoman hölmön näköisiä, että on aivan mahdotonta ajatella niitä minkäänlaisena uhkana kenellekään. Jopa silloin kun nämä Dalekit toistavat mahtipontisesti repliikkejä kuten ”exterminate!” ja ”we are superior beings!”, ei niille osaa kuin nauraa.
On kuitenkin myönnettävä, että välillä Dalekejen katsominen on kuin seuraisi maalin kuivumista.
Ne.
Puhuvat.
Niin.
Uskomattoman.
Hitaasti.
Että.
Pää.
Meinaa.
Kokea.
Scannersit.
Kun.
Koettaa jaksaa seurata kahden Dalekin keskustelua.
Visuaalisesti elokuva on jossain uskomattoman halvan ja järjettömän kalliin välimaastossa. Jotkut planeettaa kuvaavista mattemaalauksista ovat hyvin vaikuttavan näköisiä ja sitten vastaavasti toisaalla koetetaan tehdä futuristista kaupunkia laittamalla esille kasa laavalamppuja.
Tuttua Dr. Who-teemamusiikkia ei tässä kuule, mutta varsin mukavaa esielektronista pornofunkkia kuitenkin.
Dr. Who ja Dalekit on suurimman osan ajastaan varsin mukavasti sydäntä lämmittävä lapsekas tieteisseikkailu, joka uponnee heidän makuunsa jotka pitävät myös Barbarellasta.
Mukana on kuitenkin joitakin aivan uskomattoman hitaasti kulkevia ikuisuudelta tuntuvia hetkiä ja loppupuolen vakavampi ote rikkoo ikävästi enimmäkseen pinnalla olevaa mukavuutta. Lisäksi suurin osa elokuvan hahmoista jää turhan pahasti huomaamattomiksi.
Tähdet: ***
Dr. Who ja Dalekit
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti