keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Arty Lewis - Yhden Miehen Oikeus (One Man's Justice, 1991)

Jo ennen Batmania Michael Keaton oli tunnettu komediarooliensa ansiosta, mutta varmastikin muutamasta hittielokuvastaan huolimatta sitä tunnettu-osaa eniten kotimaassaan Yhdysvalloissa. Lentävänä jyrsijänä esiintyminen oli sen luokan tapaus, että seuraavia muutamaa elokuvallista liikettä seurattiin hyvinkin tarkalla silmällä. Ymmärrettävää oli, että Keaton alkoi keskittymään enemmän vakavahkoihin elokuviin ja vaikka Batmania seurannut Kohtalokas Vuokralainen ei nyttemmin ajatellen ole tainnut kovinkaan vahvoja mielikuvia ihmisten mieliin jättänyt, niin muistan sen keränneen ainakin aikoinaan kiitettävästi huomiota ja vaikka kyseessä ei mikään Batmanin kaltainen megaluokan tapaus ollutkaan, niin elokuva oli ihan sujuvaa psykojännäröintiä ja Keaton kiiluvine silmineen sopi laskelmoivan pahiksen rooliin mainiosti.
Muutoinkin pidän Michael Keatonista kovastikin, vaikka mies aika usein vaikuttaakin enemmän tai vähemmän kevytversiolta Jack Nicholsonista, kuin vaikkapa kaimaltaan Michael Douglasilta (Keatonhan on syntyjään myös Douglas ja tottakai sama nimi tarkoittaa myös identtisiä kykyjä). Kuitenkaan en saata kuvitella monenkaan ihmisen värisseen innosta kuullessaan uuden Keaton-elokuvan saapuneen, huomio josta jätämme ymmärrettävästi Batman Paluun pois ja näin ollen en myöskään muista koulupihalla ihmispaljouden puhuneen innokkaasti Arty Lewisista.
Muistatteko te olleenne kateellisia kun naapurin pikku-Petri sanoi saaneensa isältään ulkomaantuliaisena Arty Lewisin?
Uskaltaisinkohan väittää, että vuoden 2005 kauhistelu White Noise on Batman Paluun jälkeen eniten huomiota ja jonkinasteista ennakkoinnostusta nostattanut Keatonin pääosittama elokuva, mutta silti mainio Ray Nicolette-rooli Mielettömässä Jutussa ja Jackie Brownissa ovat kuitenkin ne "parhaimmat" suoritukset. Oli miten oli, Batmanien, Beetlejuicen ja muutaman muun onnistumisen ansiosta Keaton jaksaa pitää uskoa yllä. Joka tosin ei ole koskaan oikeastaan loppunutkaan, se ei vain ole palanut kaikkein kirkkaimmalla liekillä.

Mutta entäpä se Arty Lewis?
No ihan ensimmäiseksi, miksi se on Arty, eikä kuten itse elokuvassa Artie? Eikö suomentaja jaksanut odottaa lopputeksteihin saakka nähdäkseen miten se kirjoitetaan? Tai edes siihen ensimmäiseen kertaan kun nimi elokuvassa mainitaan, sillä elokuvan tekstityksessä nimi on kuten kuuluukin.

Artie Lewis (Michael Keaton) on poliisi jonka pari Stevie (Anthony LaPaglia) kuolee kräkkipään aiheuttamassa panttivankitilanteessa. Leskimies ja nyt luonnollisesti kuollut Stevie jättää jälkeensä kolme pientä tyttölasta, joista tyypillisen sen olisi pitänyt olla minä-syyllisyydentuntoinen Artie puolisonsa Ritan (Rene Russo) kanssa alkaa pitämään huolta. Opetellessaan vanhemmuutta Artie pyrkii samalla hakemaan oikeutta, eli kostoa Stevien kuolemalle, mikä vie jahtiretkelle pyydystämään isoa pahaa lyhyttä latinogangsteria Beniaminoa (Tony Plana), joka pyörittää kaupungin suurinta huumekauppaa ja on siis pohjimmiltaan syypää sen aiemman kräkkipään toimiin.
Edessä on selittämistä lapsille mitä kuolema tarkoittaa, on yökastelua, on nukkuvien lapsien katselua, on sohvalla nukkumista, on riitelyä, on halauksia, on rakkautta ja sitten aina välissä hakataan jonkun naama muistuttamaan Säkkipoikaa. Pelätään lasten joutuvan vaaraan Artien työn vuoksi ja juuri kun ollaan päästy yhteisymmärrykseen lastenkasvatuksesta, niin ollaan vaarassa menettää heidät systeemin rattaisiin.
Onneksi voidaan aina lyödä miekka pahiksen vatsaan ja kaikki on hyvin. On uusi talo ja kaikkea.

Arty Lewis on aika mielenkiintoinen yritelmä yhdistää kovaotteista kyttäjännäriä hempeään perhedraamaan ja vaikka näyttelijät tekevät varsin sujuvaa työtä, dialogi on molemmille lajityypeille perinteisen yllätyksetöntä ja kohtaukset ovat tuttuja, mutta ihan toimivia, niin todistajien pahoinpitely ja naamaan ampuminen eivät oikein istu pieneen taloon preerialla. Siispä lopputulos on ihan kelvolliseti tehty elokuva, josta jää hieman hämmentynyt olo. Kumpikaan elokuvan lajityypeistä ei ole kulunutta kummoisempi, ne eivät sovi yhteen ja silti juuri yhteensopimattomuuden vuoksi Arty Lewisissa on jotain huomiota herättävää. Kun joku huutaa "i'm gonna fuckin' kill you!", niin jo pelkkä Disneynkeltainen tekstitys tekee tilanteesta hämmentävän, eikä asiaa järkeistä se että heti perään tulee hupsu kohtaus jossa Keaton leikkii lasten kanssa ja saa mukakoomisesti pehmopallon kasvoihinsa.

Tähdet: **
Arty Lewis - Yhden Miehen Oikeus

2 kommenttia:

Tuoppi kirjoitti...

Arty who?

...noir kirjoitti...

Arty Lewis kuulostaa sellaiselta joka Potsien kanssa keppostellen sitoo kengännauhoja yhteen, eikä mieheltä joka kenkii John Matrixinkin nurin.