maanantai 19. marraskuuta 2012

Pelimies (Touch and Go, 1986)

Aikana jolloin kypärät olivat vain mameroille, myös ilman sellaista pelasi Bobby Bardato (Michael Keaton), kuuluisa jääkiekkoilija joka joutuu rehvakkaasti käyttäytyvän pikkupojan Louisin (Ajay Naidu) järjestämän ryöstöyrityksen kohteeksi. Vetoamalla köyhiin oloihin ja äitinsä halvaantumiseen saa Louis Bobbyn sydämen heltymään siten, ettei hän viekään poikaa poliisiasemalle. Se että Lousin puheet äitinsä Denisen (Maria Conchita Alonso) halvaantumisesta paljastuvat valheeksi eivät innosta Bobbya, mutta tottakai hän alkaa ajan myötä välittämään Louisista, rakastuu Deniseen ja pienten pakollisten asenne- ja sosiaaliluokkaongelmien jälkeen sovitetaan duunaritaso julkkishuomion kanssa onnistuneesti. Siellä välissä sitten hieman murehditaan yksinhuoltajuutta ja jääkiekkoilu-uran vääjäämätöntä loppua.

Hyvin, hyvin ennustettavissa oleva elokuva, jossa näyttelijäsuoritukset eivät ole niitä kaikkein onnistuneimpia. Ajay Naidu Louisina on sellainen tyypillinen ärsyttävä kakara jonka mielummin veisi sinne poliisien huomaan, kuin kuuntelisi sanaakaan hänen puheistaan. Maria Conchita Alonso on ihan kelvollinen duunariluokan edustajana, mutta kaikkea muuta kuin uskottava Louisin äitinä ja hänen ja Michael Keatonin välillä ei tunnu kipinöivän oikeastaan missään vaiheessa, mikä on suuri ongelma etenkin alussa jossa meidän tulisi uskoa heidän ihastuvan toisiinsa. No samoin kun sitä ei kertaakaan ymmärrä miksi Bobby välittäisi Louisista, niin ainakin suhde hänen äitiinsä toimii samalla tasolla.
Hauskaa on se, että kun aikoinaan epäiltiin vahvasti Keatonin sopivuutta Batmanin kumihousuihin, niin se on pientä sen rinnalla kuinka epäuskottava hän on italialaisamerikkalaisena jääkiekkoilijana.

Se mikä ei toimi laisinkaan on etenkin alun vihjailu siitä, että Bobby olisi huikentelevainen rikas urheilija, jääkiekkoilun Paris Hilton ja sitten rakkaus löydetaan alemmasta luokasta osoittaen jälleen kerran kuinka erilaiset elämäntyylit sopivatkin yhteen. Se ei toimi jo siksikään, että vaikka mukana onkin pari sellaista tyhjäpääviittausta, niin Keaton esittää roolinsa heti alusta alkaen liian maanläheisenä, ihmisenä joka jääkiekkoilee muiden kuin rikkauksien perässä ja näin ollen se erilaisten henkilöiden erilaisuus on olematon ja viittaukset sellaiseen saavat moottorin piiputtamaan.

Siispä Pelimies on hyvin vajavaiseksi jäävä epärealistisella realismilla höystetty draama, jossa romantiikka jää kivilattian kylmäksi ja hyvienkin näyttelijöiden suoritukset jättävät toivomisen varaa. Sylvester Levayn hyvä syntikkascore pelastaa paljon, mutta olisi ollut ehkä enemmän kotonaan jossain elokuvassa jossa joku Jean Claude Van Damme matkustaa laittomiin tappelukisoihin kostamaan rampautuneen veljensä ja yksisilmäisen koiransa puolesta.

Tähdet: *
Pelimies

5 kommenttia:

Tuoppi kirjoitti...

Sen kerran kun Keatonin mulletille olisi sopivaa käyttöä, niin (ainakaan tuon kansikuvan perusteella) sitä ei hänellä sitten ole...

Jo pelkästään tämän puutteen vuoksi hän ei siis millään muotoa todellakaan ole uskottava jääkiekkoilijaksi...

...noir kirjoitti...

Sehän se olikin, takatukka puuttui. Ja sinä herra Keaton kutsut itseäsi metodinäyttelijäksi, pyh!

Anton von Monroe kirjoitti...

Keatonilla ei tiettävästi koskaan ole ollut mitään kemiaa vastanäyttelijänsä kanssa. Erikoinen lahjakkuus, joka vakuuttaa ainoastaan sooloillessaan.

...noir kirjoitti...

Joo, kun sitä tarkemmin miettii, niin eipä Keaton kovin tunnettu ole elokuviensa romantiikan ylläpitäjänä. Onnistunein rakastava ihmissuhdekuvaus lienee Jack Frostissa ja siinäkin vasta kun hän muuttuu lumiukoksi.
Keaton on enemmänkin tarkoitettu samaan kuin Christian Slater, Jack Nicholson-lightiksi ja hieman vinksahtaneita hahmoja Keaton esittääkin parhaiten. Normaaliksi ihmiseksi hän on liian epänormaali.

Anton von Monroe kirjoitti...

Mnjoo, epänormaalit eivät yleensä ole normaaleja, siinä olet oikeassa.