maanantai 13. toukokuuta 2013

Yksin kaikkia vastaan (The Power of One, 1992)

30-luvun Afrikassa kasvavan valkoihoisen pojan P.K.:n (jota näyttelee eri ikävuosina yhteensä viisi eri esiintyjää ja heistä nimekkäimpänä Stephen Dorff) maanviljelijäisä kuolee ja karja kuolee ja äiti meinaa kuolla (eipä äitiä enää elokuvassa näy), eikä P.K. ymmärrä miksi tummaihoisia muka pitäisi syrjiä. Valkoiset koulukaverit sylkevät ja kusevat pojan päälle koska P.K. on syntyjään britti, mutta hallusinaationorsu sentään nostattaa hymyn huulille. Lisää ongelmia ilmaantuu kun Hitleristä tulee teini-idoli kalpeassa osaa Afrikkaa ja P.K.:n kana tapetaan.
Sitten P.K. tapaa viiksekkään saksalaisen, Docin (Armin Mueller-Stahl), joka pitää poikaa sylissä ja päätyy sitten brittien vangitsemaksi. Onneksi vankilassa vanhempi tummahipiäinen mies Geel (Morgan Freeman) alkaa valmentamaan P.K.:sta nyrkkeilijää ja minä ihmettelen, että jos tämä on brittien hallinnoima vankila ja siellä pidetään rikollisten ohella myös sodan vuoksi saksalaisia, niin mitä hitto P.K. siellä tekee? Eikö tarjolla ollut sijaisperhettä, poikakotia, taikka edes katuojaa? SIllä ei P.K. ollut tehnyt mitään muuta kuin menettänyt perheensä ja kanansa.
Sodan päättyessä eivät asiat rasismin suhteen parane, mutta P.K. saa maineen mahdollisena rotujen yhdistäjänä, joka on ymmärrettävää sillä eihän hän tee asian eteen muuta kuin lyö nyrkillä ja vieläpä mustaihoista siinä kohtauksessa joka nostaa hänet alkuperäisväestön keskuudessa suureen suosioon. Ongelmaksi nousee entinen koulukiusaava natsi ja nykyinen ammattikiusaajanatsi Botha (Daniel Craig), joka aikoo kiusata P.K.:ta. No, turpaanveto, jossa siinäkään P.K. ei onnistu  korjaa kaikki maailman ongelmat. Lopuksi voidaan vain jättää ongelmat taakse ja kävellä pois, sillä tämä elokuva opettaa koulutuksen ja yhteistyön merkitystä.

Ymmärrän toki, että elokuvan kertojana toimivan P.K.:n äänenä on lapsinäyttelijä, sillä lapsihan se hahmokin suurelta osin elokuvaa on, mutta kun kertoja kuulostaa siltä yhden hitin ranskaihmeeltä, Jordylta, niin aika hankala on ottaa elokuvaa vakavissaan. Tilannetta eivät paranna tahattoman koomisiksi pätyvät tilanteet ylisurkeista elämäntilanteista Leijonakuningas-tyyliseen musiikkin. Josta tosin huomautettakoon, että Hans Zimmerin etnomusiikki on kyllä miellyttävän kuuloista, mutta sen sävy on vain liian rentoa moniin elokuvan tilanteisiin.
Kun seitsemänvuotias nenä-ääninen poika laukoo repliikkejä kuten "yksinäisyyden linnut alkoivat taas kierrellä", niin ainoa palmu joka on mielessä on facepalm.

Sääli, sillä pidän kyllä elokuvan syrjintäaiheesta ja historiallisesta tapahtumapaikasta, mutta en sen saarnaavasta sävystä ja sen vuoksi vahinkohuumoriin päätyvästä toteutuksesta.

Onneksi mukana on joitakin sen verran hyviä näyttelijöitä, että he pelastavat ainakin jotain ja etenkin Daniel Craig elokuvan sadistipahiksena on varmasti miehen uran parhaimmistoon kuuluvia suorituksia (vaikka rooli onkin pieni ja koostuu pelkästään mulkerona olemisesta), sillä sen verran vastenmielisen hyvin hän roolinsa vetää. Mutta muutoin kaikki elokuvan hyvät elementit ovat sellaisia enemmänkin vain jos ne etäännyttää toisistaan ja kokee elokuvan eräänlaisena asiayhteydestä irroitettujen kohtausten sarjana.

Kun katsoin tätä elokuvaa niin totesin itselleni, että tee huomautus siitä kuinka Geel on kuin kopio Morgan Freemanista, kunnes tajusin hänen olevan Morgan Freeman. Kyseessä onkin kasvotunnistusongelmistani huolimatta hyvin tavanomainen Freeman-rooli, jossa hän esittää samaa vanhempaa viisasta miestä kuin jossain Shawshank Redemptionissakin.

Tähdet: **
Yksin kaikkia vastaan

Ei kommentteja: