torstai 6. kesäkuuta 2013

The Hunter (2011)

Palkkasotilas Martin (Willem Dafoe) saa aseteollisuuteen liittyvältä yritykseltä tehtäväksi noutaa kudosnäyte sukupuuttoon kuolleeksi luullulta Tasmanian tiikeriltä ja sitten hävittää täydellisesti tämä lajinsa viimeinen. Koko eläin saattaa olla tässä vaiheessa universaalia kehityskaarta tarua, mutta omiin Weyland-Yutanimaisiin tarkoituksiinsa Tasmanian tiikerin dna:ta haluava biotehdas uskoo yhden eläinkappaleen olemassaoloon sen verran tarmokkaasti, että yliopiston eläintutkijan peiteroolin omaksuva Martin matkustaa Australian Tasmaniaan eläintä metsästämään.
Saavuttuaan paikalle Martin saa huomata, että hakkuutöistä elantonsa saavat puskajussit eivät ole kovinkaan kohteliaita viherpiipertäjiä, tai sellaisiksi uskomiaan kohden ja että hän itse ei ole ensimmäinen samaisen näytteenkeruutoimeksiannon saanut henkilö, eikä mahdollisesti viimeinen.

Pidän kovasti elokuvan kauniista soisista maisemista ja siitä kuinka kaikki luonnonkauneus esitetään hyvin kylmissä sävyissä, aivan kuin aamukoleus kestäisi joka päivä ja aina kellon ympäri. Lisäksi pidän suuresti elokuvan vähäeleisestä ja hiljaisesta toteutuksesta, joka sopii mainiosti kuvastamaan sekä eläinlajinsa viimeisintä elollista, että sellaiseksi itsensä tuntevaa Martinia. Elokuvassa tehdäänkin aika selviä ja ajoittain liiankin helppoja rinnastuksia näiden kahden "yksinäisen suden" välillä, eikä pienimpänä Martinin toteamus, että he molemmat vain metsästävät, tappavat ja odottavat kuolemaa. Mutta minkäänlaisesta kasvoista kasvoihin kohtaamisista ei ole kyse ja etsittyä eläintä näkeekin aivan minimaalisen vähän, sen siis toimiessa enemmänkin symbolisia asiana, jättäen Dafoen yksinään samoilemaan äänettömänä metsiin. Joten elokuvassa on sellainen hyvin surumielisen pohdiskeleva sävy, jonka ansiosta Martin ja vertailukohteensa eivät vaikuta kliseisiltä, millaiseksi erakkosotilaan ja metaforansa voisi helposti kuvailla.
Elokuvan rauhallista tunnelmaa korostaa unenomainen musiikki, joka ei jännityskohdissakaan sorru liioitteleviin fanfaareihin.

Se mistä en puolestani järin välittänyt, on se kuinka Martinin erakkohahmo alkaa tuntemaan lähimmäisenrakkautta perhettä jonka luona hän asustaa kohtaan  ja rupeaa auttamaan sillä papalla on vasara ja iso sydän-tavalla. Se söpöt lapset ja hauras täti-juonikuvio on juuri sitä tyypillistä sydämenavausturinointia joka kolhii turhan ahkerasti sitä Martinin mietiskelevää yksinäisyyttä ja sen luomaa melankoliaa, ja etenkin lopussa tekijöille tuntuu menneen hieman sormi suuhun, kun turhaan kiirehditään valitettavan sentimentaaliseen loppuun. Tai pikemminkin kahteen sydämeen pistävään loppuun, sillä niistä edellinen on parempi ja tarpeellisempi. Olisivat pistäneet lopputekstit pyörimään sen Tasmanian tiikerin kohtaamisen aikana, eivätkä jatkaneet enää pidemmälle. Loputtomat lopetukset kun ovat enemmänkin Sormusten herran yksinoikeus pilata elokuvaa.

Kyseessä kuitenkin on erittäin nätti ja tunnelmallinen elokuva, jonka katsoin enemmän kuin mielelläni. Joten esitetyt perhesympatiat eivät aivan liiaksi pilanneet tunnelmaa.

Tähdet: ****
The Hunter

2 kommenttia:

Anton von Monroe kirjoitti...

"...Martinin erakkohahmo alkaa tuntemaan lähimmäisenrakkautta perhettä jonka luona hän asustaa kohtaan ja rupeaa auttamaan sillä papalla on sydän ja iso vasara-tavalla." Ja elokuvan kiinnostavuusfaktori olisi kohonnut kuin...*kaikki käsillä olevat vaihtoehdot kaksimielisiä*

...noir kirjoitti...

Se on se vasara, eikö niin.