perjantai 27. syyskuuta 2013

10 elokuvaa hyllystäsi jotka kuvaavat parhaiten sinun elokuvamakuasi

Pysytään vielä tämä päivä haastelinjalla ja lykätään tälle päivälle uumoiltu Jerry Lewis/Dean Martin-elokuva vaikkapa huomiselle. Bongasin nimittäin tänään ostamani Trainspottingin spessuversion ohella Elokuvainnollisesti-blogista haasteen, jossa aiheena on valita omasta leffahyllystä 10 elokuvaa kuvastamaan parhaiten kirjoittajan elokuvamakua.
Tottakai jokainen leffafani tietää, että kaikenlaisten toppilistojen tekeminen on sekä hauskaa, kuten myöskin hiukan stressiä aiheuttavaa toimintaa. Valita nyt vain ja ainoastaan kymmenen elokuvaa, kun yhden ottaessa sitä tekee mieli ottaa toinenkin esille ja kolmas. Joten sitä etsii porsaanreikiä kuten, että voisi ottaa vaikkapa 10 per lajityyppi ja sitten kehittää varmuuden vuoksi genremäärityksiä kuten avangardistinen kauhuoopperalifestylekomedia jonka pääosassa on Jim Carrey esittämässä Michael Madsenia. Jep, se toimisi.
Nän ollen kun mietin omia valintojani, niin en niinkään päättänyt ottaa vain ja ainoastaan omasta mielestäni lajityyppien parhaita, vaan enemmänkin sellaisia elokuvia jotka ainakin tämänhetkisen näkemykseni mukaisesti ovat jonkilainen läpileikkaus minusta. Minusta joka tietenkin olen arvoitus kiedottuna mysteeriin suljettuna rubikin kuutioon joka vaatii sormenjälkitunnistamisen ja sen sormen olen syönyt ja postittanut Pakistaniin.

Koska rakastan tieteiselokuvia ja omasta mielestäni kaikkien aikojen parhain elokuvakin lukeutuu siihen lajityyppiin, niin luonnollisesti päätin valita jotain muuta. Tahdoin siis ottaa esille elokuvan joka ei ole 2001: Avaruusseikkailu, mutta joka myös olisi jotenkin monitulkintainen ja edustaisi myös Tähtien Sodan kaltaisia avaruudellisia viihde-elokuvia ja tottakai sen pitää myös liittyä Star Trekiin ja näin Star Trek the Motion Picture tekee.
Samaan kuvaan otin myös Merry Christmas Mr. Lawrencen, jonka avaruusyhteydet jäävät lähes tulkoon vain mukana olevan David Bowien harteille. Mutta Lawrence on myös elokuva joka toimii mallina kun tahdon osoittaa pitäväni sotaelokuvista joissa itse sotiminen on yleensä toissijainen juttu (esim. Ilmestyskirja Nyt), mutta myös paljastaa ihastumiseni aasialaiseen elokuvaan ja myöskin draamaelokuvaan joka tuntuu syvällä siellä missä sieluni ennen sijaitsi.

Koska lapsuuteni kultavuodet - eli ne jolloin olin eniten popkulttuurin suuren kirjon vaikutuksilla altis - sijaitsevat pääosin 80-luvulla jolloin minullakin oli takatukka, niin tuolloin tutustuin myös aikansa videoajan ihmeisiin ja sellaisena lihallistuneet toimintaelokuvat sisällyttivät aina itseensä Chuck Norrisin taikka kaltaisensa ja nasevat lausahdukset värittivät tuon luukasoja kaatavan sankarin puheita. Kun ensimmäinen Rambo-elokuva ei sellaisen pintapuolisen ultacooleuden esimerkiksi käy, kyseessä kun on aivan liian pohdiskevaa draamaa sisältävä elokuva. Joten tilalle täytyy ottaa jokin samankaltaiselta vaikuttava, mutta sellainen jossa sankari leikkaa pitsaa saksilla. No sehän on tietenkin Cobra.
Pysyäksemme samassa ajassa ja edelleen kasarilookissa, mutta sellaisessa elokuvassa joka ei millään tuo kovista kytistä, rytmikkäästä musiikista ja aurinkolaseista huolimatta mitään Cobran kaltaista mieleen, vaan pikemminkin sen esikuvan Likaisen Harryn. William Friedkinin Elää ja kuolla L.A.:ssa on loistoesimerkki elokuvasta joka on samalla Blue Jean Copin kaltaista suoraviivaista kyttätoimintaa, kuin myöskin Fight Clubin henkistä urbaanin sykkivää synkkyyttä ja yllätyksellisyyttä.

Stallonen kaltaisten elokuvatähtien ohella 80-luku tuo mieleen myös tuolloin kovassa huudossa olleet kauhutähdet kuten Freddy, Jason ja Michael. Kuitenkin Elm Streetin sijaan tahdon ottaa esille mielestäni yhden parhaimmista 2000-luvun kauhisteluista ja se tulee yllättävänkin läheltä. Sauna sisältää juuri sen mitä kauhuelokuvalta eniten kaipaan: selittämättömyyden. Eikä se tee sitä olemalla vajavaisen oloinen, taikka pelkkään kryptisyyteen pyrkivä palapeli.
Tyylikäs, tunnelmallinen ja jos olisin nähnyt Saunan (elokuvan. Pelkkä sauna ei niinkään pelota. No, ehkä savusauna) pikkupoikana, niin olisin varmaan pissinyt housuun.
Tyylikkyyttä, tunnelmallisuutta ja muuta sellaista löytyy myös klassikoista kuten Frankenstein. Ja vaikka muuten pyrin ottamaan elokuvia eri lajityypeistä, niin klassiset kauhuelokuvat ovat niin suosittuja minun pääkopassani, että jokin niistä oli saatava mainituksi kuvankin kera ja mikä olisikaan parempi vaihtoehto kuin yksi kaikkien aikojen parhaimpia klassisia kauhuelokuvia. Tosin myönnettäköön, että tässä vaiheessa puntaroin tarmokkaasti ottaako esille Universalia vaiko Hammeria, mutta niin paljon kuin pidänkin Hammer-elokuvista, ovat Universalin monsterielokuvat lopulta korkeammalle yltäviä. Niin ja kun mainitsin pyrkineeni ottamaan elokuvia eri lajityypeistä, niin kyllähän nuo Frankensteinin kaltaiset elokuvat ovat nykykauhuun verrattua aivan eri lajia.

Edeltävän jälkeen on syytä siirtyä koomisemmille linjoille ja koska pidän suuresti Mies ja alaston aseen ja Monty Pythonien kaltaisesta hupsusta, mutta ajoittain hyvinkin hämmentävästäkin komiikasta, niin sellaista edustakoon The Rocky Horror Picture Show, joka on hassu, hupsu, hölmö ja sairaan makee.
Ja kenellekään tätä blogia lukeneelle ei tule yllätyksenä, että roskaelokuvat ovat erittäin, erittäin lähellä sydäntäni. Hyvä huono elokuva saattaa olla paljon parempi kuin hyvä hyvä elokuva, mutta vaikka alkuperäinen King Kong onkin todella hyvä elokuva, niin King Kong Lives ei todellakaan hyvällä huonoudellaan sitä ylitä, mutta voi pojat että se onkin huono.

Komediaa löytyy usein myös animaatioista ja monesti ei, mutta ankkakirjallisuuden ihailijana en voi valita muuta kuin ankallista animaatiota. Koska Aku Ankka ei suuremmin ole pitkien elokuvien tähtenä kekkuloinut ja parhaimmisto ankan työstä paljastuukin lyhytanimaatioiden kautta, niin tässä vaikka ensimmäinen The Chronological Donald Duck-kokoelma.
Mitenkään vähättelemättä Väiskiä, Repeä ja kumppaneita, sillä hekin ovat elokuvallisella urallaan aikaansaaneet mestarillista komediaa. Ei Space Jam.
Dokumetit ovat myös sellaisia joita katson mielelläni. Tai no, tietenkin katson mielelläni jos ne ovat hyviä, muulloin en. Helposti sitä tulee valittua dokkareissa katsottavaksi itseäni kiinnostavia aiheita, mutta monta kertaa olen saanut huomata, että vaikka en olekaan ollut varsinaisesti kulloinkin kyseessä olevasta aiheesta kiinnostunut, niin silti se on saattanut herättää positiivisia ajatuksia. The Kid Stays in the Picture puolestaan on ehdottomasti elokuva-aiheellaan ilman yritystäkin itseäni kiinnostava ja loistava tekele onkin kyseessä.

Tuossa nyt olivat ne 10, jotka eivät tietenkään kerro kaikkea. Kun tuon listan luettuaan selailee elokuvahyllyjäni, niin sieltä kuitenkin tulee esille kommentteja kuten "ai säkin diggaat blaxploitaatiosta ja Muppeteista ja Werner Herzogista. Ja onko tuolla useampi Prince-dvd?" Joten läpileikkaus ei tainnut leikata tarpeeksi syvältä, taikka sitten se kertoi kaiken pelottavan oleellisen.

Kovin syyllinen olo tuli siitä, etten kuvan muodossa ottanut mukaan yhtäkään Clint Eastwoodin elokuvaa, joten korjaan sen nyt:
Clint, we're cool bro?

2 kommenttia:

horrendous kirjoitti...

Aloin miettiä mitä itse valitsisin ja on kyllä aika haastavaa tehdä listaus, joka ei välttämättä vain luettelisi kymmenen hyllyn parasta elokuvaa, vaan juurikin näyttäisi katsauksen oman leffamaun eri puoliin. Tekemäsi listaus oli mielenkiintoista luettavaa ja olit saanut siitä aika monipuolisenkin. Luulen että itse jäisin jumittamaan esim. erilaisiin kauhuleffoihin (koska kyllähän nyt KAIKKI alalajit pitää olla edustettuna..) vaikka leffamakuni ylettyy paljon laajemmallekin. En ole koskaan ollut hyvä listoissa..

...noir kirjoitti...

Hyvin haastavaa ja vaikka koetinkin löytää elokuvia jotka kiteyttäisivät elokuvamakuni, niin pahalta tuntui jättää joitakin pois. Kauhun kohdalla ehdin ottaa jo kuvankin Plague of the Zombiesista ja pinoon olin kerännyt muun muassa Ilmestyskirja Nytin, Hard Boiledin, M:n, Metropolisin, Nosferatun, Aguierren, Rio Bravon, Huuliharppukostajan, ja Aliens Vs. Avatarin. Mielessäkin ehti pilkahdella monia muitakin ja tässäkin tapauksessa jätin suosiolla pois vhs- ja bluraya-julkaisut, jotta edes siten saisin rajoitettua itseäni. Siksi esimerkkejä piti mainita sivulauseissa, etten täysin pystynyt olemaan hiljaa.
Mutta hauskaa tätä oli tehdä, vaikka en ehkä sitten kovin tyytyväinen lopulta ollutkaan. No olin minä.