College odottaa Mäksiä (tosin tällä kertaa suomennoksessakin Max,mutta olkoon nyt jatkumon vuoksi edelleen Mäks) ja hän näkee sen tilaisuutena aloittaa tyhjältä pöydältä. Siellä hän voisi suoraan esittäytyä sinä coolina heebona jollaisena itsensä näkee ja osallistuminen koululaisten X-kisoihin (x on EXTRIIIM!!!) sinetöisi cooleusasteen jäätäväksi. Tottakai Hessu suree poikansa ensiaskeita poissa kotoa, mutta onneksi siihen löytyy parannuskeino, sillä hän saa potkut töistään ja voi siis lähteä itsekin Mäksin seuraksi collegeen. Hessulta kun puuttuu koulututkinnosta vuosi opiskeluja ja uuden työn saaminen edellyttää päästötodistusta, joten isästä ja pojasta tulee koulukavereita. Tämähän tietenkin riemastuttaa Mäksiä ja hänen kavereitaan P.J.:tä (Mustan Pekan poika) sekä... öö... Pauly Shorea? Pauly Shore, miksi.
Tokihan Hessun käsitys koululookista edellyttää afrokampausta, funkya askelta ja tahatonta pojan nolaamista. Tämä juuri kun Mäksin pitäisi todistaa olevansa koulun kingi ja pystyvänsä päihittämään sellaisena itseään pitävän rikkaan snobin ja X-kisamestari Bradley Uppercrust kolmannen. Asiaa ei auta se, että Hessu osoittautuu kovemmaksi skeittaajaksi kuin tusina Christian Slatereita (hei c'mon, kuka muka piti Slateria oikeana lautailijana Skeittijengissä), joten tottakai se käy Mäksin itsetunnolle ja sokeana isänsä erinomaisuudelle hän työntää hänet Uppercrustin skeittiporukkaan ja hän ottaakin miehen ilolla joukkoonsa Mäksiin sovellettavan mielipelin vuoksi. Tietenkään Uppercrust ei malta olla hyödyntämättä huijausmetodeja Hessun tietämättä, mutta ikävintä on se, että hävitessään kilpailun ensimmäisen erän Mäks särkee isänsä sydämen ampumalla teiniangstia kuin hurja joukko,,, no, Hurjan joukon lopussa.
Mutta jos olemme mitään oppineet Mark Harmonin Summer Schoolista niin sen, että lopussa kaikki menee hyvin ja se on hyvä se.
Vau, siis vau. Edellisen Hopon poppoo-elokuvan kohdalla kun mainitsin, etten hirveästi innostunut sen pehmeästä toteutustyylistä piirrosten ja etenkin värien suhteen, niin tämä puolestaan on juuri sitä hieman "rosoisempaa" tyyliä joka on suuresti mieleeni. Joten omalta kohdaltani varsinkin hahmojen piirros on todella miellyttävää ja erittäin mukavan sarjakuvamaista. Mieleen tulee etenkin ankkaanimaatiot joissa esiintyy Taavi Ankka.
En tiedä näkyykö se ero tässä kuvassa niin hyvin, mutta itse elokuvaa katsoessa mainittu ero on kuin yöllä aamuyöllä.
Vasemmalta alkaen: Hopon poppoo, rampin rämäpää ja Taavi.
Niin ja nyt kun jonkun tekee mieli huomauttaa, että minähän kritisoin negatiiviseen sävyyn Disneyn animaatioihin tullutta kulmikasta piirrosta ja Taavihan oli noissa 60-luvun piirretyissä kulmikkaampi kuin Ian Dury, niin tarkoitin etten pitänyt ns. nykyajan animaatioissa siitä tyylistä. 60-luvun svengaavissa piirroksissa ja Warholin otteessa tyyli oli muutenkin kokonaisuudessaan erilainen.Palatakseni rampin rämäpäähän, niin pidän siis enemmän tämän elokuvan piirroksesta kuin aiemman elokuvan, sillä se muun muassa muistuttaa niitä vanhoja Hessu-animaatioita joita olen pariinkin otteeseen tämän blogin sisällä kehunut. Taustavärityksessä ei olla menty aivan yhtä sarjakuvamaiseen piirrokseen ja etenkin väritys siellä on pehmeämpää, jolloin itse hahmot näyttävät välillä samalta kuin vanhoissa kalvoanimaatioissa se puun oksa joka tulee irtoamaan. Eli irrallisilta.
Edellisen elokuvan isä-poika-suhde on toki edelleen esillä ja se itse asiassa on taantunut takaisin alkutekijöihinsä, eikä Mäks tunnu muistavan aiempia oppejaan. Painotus on kyllä siirtynyt sydämellisestä draamasta Rodney Dangerfield-komiikkaan ja uskoisinkin hänen elokuvansa Back to Schoolin olleen tämän elokuvan tekijöiden osittaisena esikuvana. Eikä siinä sinänsä mitään, sillä tokihan aikuinen opiskelija koulumaailmassa tarjoaa otollisempia koomisia tilanteita kuin isä ja poika kalastatusreissulla, joten asennoiduin alun alkaeenkin tähän enemmän selvempänä komediana jossa Hessu voi hassutella sielunsa kyllyydestä. Jään kyllä kaipaamaan sitä tasapainoisempaa perhedraamaa joka niin ihastuttaa minua aiemmassa Hopon poppoo-elokuvassa.
Kyllä rampin rämäpää iloa tarjoilee, vaikka suurin osa onnistumisista jääkin Hessun harteille ja silloinkin pääosa komiikasta synnytetään hänen opiskelijakäsityksestään, joka tietenkin on paluuta 70-luvun sykkivään souliin ja diskoon, jolloin emme voi välttyä Saturday Night Fever-vitseiltä. Joten aika helppoja ne vitsit ovat, mutta lajityypissään ihan sopivan onnistuneita. Musiikkikin toimii aiempaa paremmin osittain siksi, että sen annetaan olla enemmän taustalla kuin hahmojen itsensä laulamia.
Mukavan viihdyttävä elokuva.
Hieman eri syistä kuin edellinen, mutta viihdyttävä siltikin. Ei se tälläkään kertaa tunnu muulta tv-sarjan jaksolta, mutta ainakin jälleen ihan hyvältä sellaiselta.
Tähdet: ***
Hessu Hopo - rampin rämäpää
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti