King Kongin poika (The Son of Kong, 1933)

Hmm, kun elokuva alkaa ilmoituksella "NRA member U.S. We do our part", niin jotenkin mieleen tulee se Simpsonien vitsi jossa paljastetaan, että sarjan introssa kun Maggie vedetään kaupan skannerin läpi, siellä lukee hinnan sijaan "NRA 4ever".

Carl Denhamista (Robert Armstrong), elokuvantekijästä joka toi tuhoisin seurauksin King Kongin Pääkallosaareltaan New Yorkiin on tullut persona non grata ja haasteita oikeuteen tippuu joka nurkalta. Rahalla voisi korvata ainakin osan tuhoista. Edellyttäen tietenkin, että sitä rahaa on. Jota ei siis tietenkään ole.
Denham pakenee ystävänsä kapteeni Englehornin (Frank Reicher) luokse, joka ehdottaakin suurempaa pakoa meren halki ja niin laiva lähtee jättäen Denhamin murheet taakse. Kun King Kongin aiheuttamat tuhot alkavat tuntumaan kovin kaukaisilta, niiden vakavuus alkaa myös laimentua ja ei niin yllättäen Denham rupeaa pohtimaan mahdollisuutta vierailla Kongin saarella uudemman kerran, sillä ties mitä rahanarvoista sieltä voisi vielä löytyäkään. Se on kuitenkin vain pohdintaa aina siihen saakka kunnes Denham ja Englehorn kohtaavat eräässä satamassa alkoholisoituneen ja skandaalien ryvettämän kapteeni Helströmin (John Marston), joka on vast'ikään kännipäissään aiheuttanut erään entisen sirkustirehtöörin kuoleman ja salatessaan sitä valehtelee Denhamille Pääkallosaarella olleen Kongin ohella myös kätketyn kulta-aarteen. Koska juuri Helström oli aikoinaan myynyt Denhamille kartan joka osoitti Pääkallosaaren sijainnin, katsoo Denham miehen puhuvan totta ja niinpä päätös matkata Helströmin kanssa saarelle varmistuu. Tottakai Helström on petollinen ja rupeaa kääntämään Englehornin laivan miehistöä kapteeniaan vastaan, voidakseen sitten itse napata laivan hallinnan. Sopivasti laivalla paljastuu olevan salamatkustaja, karmean lauluäänen omaava Helene (Helen Mack), nainen jonka todella syvällä piileviä lahjoja Denham ihaili edellisessä satamassa ja joka muuten saattuu olemaan sen Helströmin kuolettaman sirkustirehtöörin tytär.
Helström saakin kapinan aikaiseksi ja Pääkallosaaren luona Denham, Englehorn, Helene ja kokki jota kyllä kutsutaan Charlieksi, mutta joka on elokuvan alkuteksteissä nimetty vain muotoon "the Chinese cook" (Victor Wong) hylätään selviytymään keskenään. Valitettavasti Helström saa huomata, että miehistön joukossa luomansa paha veri kohdistuu myös häneen itseensä ja näin ollen hänet heitetään Denhamin ja kumppaneiden seuraksi.
Mutta saaren alkuasukkaat eivät päästä joukkioa seuraansa, sillä he syyttävät varsin aiheellisesti Denhamia Kongin saariston lapsille aiheuttamista tuhoista ja niinpä matkalaiset saavat soutaa toiseen osaan saarta, joskaan yhtään turvallisempaa paikkaa ei tunnu olevan missään tarjolla.
Heti kohta Denham ja Helene kohtavat lentohiekkaan uponneen, siltä yhdeltä Idols-kilpailijalta näyttävän mini-Kongin, eli King Kongin pojan.
Denham tuntee olevansa velkaa Kongille ja auttaa normaalia isomman, mutta silti Kongiksi pienen gorillan turvaan. Kongin albiinopoika iskee silmää ja tekee taikuritemppuja Denhamin seurueelle, osoittaen haluavansa olla heidän ystävänsä. Sitten tapellaan karhun kanssa aivan kuten Arnold Strong ja loppuosa elokuvasta onkin hassuja musiikillisia animaatiojuoksuja myöten hyvin koomista meininkiä. Kunnes sitten on aika kokea Atlantiksen kohtalo ja miten lammas saadaan ääntelemään kuin lehmä? No heitetään se mereen: "ammuh!"

King Kongin poika on alkupuoleltaan varsin sujuvasti rakennettua draamaa, joka kertoo hyvin ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkiseuraamuksista ja Denhamin syyllisyydestä, mutta heti kun Kongin Andy Dickiltä kuulostava poika tulee kuvioihin muuttuu elokuva enemmän tai vähemmän komediaan turvautuvaksi. Toki sielä jälkipuoliskolla on ihan hauskoja juttuja, kuten se kuinka Kongin poika pudottaa itsensä ja muiden päälle kookospähkinöitä, mutta loppuosan koomisuuden olisi ehkä kannattanut leimata koko elokuvaa, sillä nyt alun tehokkaan syyllisyysdraaman alta tunnutaan vetävän matto pois ja se ei tunnu kovin kivalta. Miltä ei tunnu myöskään elokuvan pikaisesti tehty itsensä uhraus-lopetus, joka tulee niin yllättäen että jos aivastaa väärässä kohdin on elokuva päätynyt jo menuvalikkoon.
Kuitenkin koska tämä elokuva ottaa draaman ohelle silkan komedian, on näyttelijöillä ollut enemmänkin esitettävää ja näin ollen myös Kongin poijalla on huomattavasti enemmän ilmeitä ja eleitä kuin isällään. Mutta vaikka animointi onkin varsin maittavaa stop motionia, niin hitto kun sen gorillan ulkoasussa on tehty samanlainen muutos kuin turteleissa ensimmäisen ja toisen elokuvan välillä, jolloin tummasävyiset ja uskottavankin ilmeikkääät kumipuvut muuttuivat vaaleiksi maksaläikkäisiksi Lelukulman knock offeiksi (ei Spider-man vaan Alien Spider ja ei ei Transformers vaan Robot Changes [jonka kannessa muuten on uudelleenväritetty kuva Transformers-leffasta]). Niinpä Kongin poika näyttää aika hölmön hassulta, joka nyt kuitenkin tavallaan sopii paljon paremmin elokuvan ja hahmon luomaan tunnelmaan, sillä joka kerta kun Kongin poika rapsuttaa päätään voi melkein kuulla Hessu Hopon höhöö-äännähdyksen.

Efekteistä ylipäänsä pitää sanoa se, että vaikka animointi on miellyttävän näköistä ja projisoinnit varsin maittavia, niin kyllä tästä voi mielestään huomata elokuvan pienemmän budjetin ja kireämmän aikataulun koska eri kuvien yhdistelmissä on aika vahvoja sävyeroja, jolloin monet eri tasot näyttävät samalta kuin vanhemmissa kalvoanimaatioissa esiintyneet kohta selvästi katkeavat puunoksat, etc.

Silti vaikka King Kongin poika heittääkin hukkaan alkupuolensa draaman ja loppu tulee kuin oltaisiin hypätty kohtauksia yli, niin kyseessä on esimerkiksi Weissmullerin Tarzaneiden tavoin hyvin miellyttävää kevyttä seikkailua.
Enempäänkin olisi kyllä ollut aineksia.

King Kongin poika löytyy sekä omana julkaisunaan, että kuten tässä tapauksessa tämän King Kong julkaisun (2007) bonuksena:

Tähdet: ***
King Kongin poika

TV Thursday: paras tiimi

Oh c'mon, voiko paras tiimi olla mikään muu kuin:

Mieletön maailmanhistoria (History of the World, part. 1, 1981)

Ihmiskunnan synnyn koittaessa apina nousi seisomaan ja... öö... runkkasi itsensä hengiltä? No, siinäpä ruusuinen kuva todellisuudesta ja Riemurasian käyttäjäkunnasta.
Mooses mokaa käskyjen kanssa, strippaus ja steppaus keksitään keisarillisessa Roomassa, kun taas Ranskan vallankumouksessa keksitään joukkopano ja sen sellaista.

Okei, Mieletön maailmahistoria on käytännössä sketsikokoelma, enkä tarkoita sillä sitä, että vain tuntuu siltä vaan oikeasti on. Tämä on kuin katsoisi ohjelmia kuten Lunta tupaan taikka Hauskat pojat, sillä vaikka elokuvassa seurataan ihmisen kehitystä ja se tehdään tietenkin tuttujen historiallisten ilmiöiden kautta, niin rakenne on ilmeisen tarkoituksellisen katkonainen. Vitsejä toisensa perään, mutta ei kivikaudesta sivistykseen siirtymisestään huolimatta mitään oikeaa muuta punaista lankaa kuin todellisten ja mahdollisesti fiktiivisten historiallisten tapahtumien parodiointi. Siispä kun aluksi näemme vitsin kuinka joku neandertalin ihminen keksii luolamaalauksen, niin perään tulee vitsi että samalla syntyi ensimmäinen taidekriitikko joka kusee seinämaalauksen päälle. Itse asiassa se maalauksen päälle kuseminen kuulostaa joltain Teemu Mäen taideteokselta, että ehkä sekin on sitten omalla tavallaan "taidetta" sen kritiikin sijaan. Tähän perään kumautetaan nuijalla nainen nurin ja avioliitto on syntynyt, jota seuraa tietenkin miehen tainnutus ja ensimmäinen homoliitto. Tulen keksiminen ja vastaavat tulevat esille, hyppy gladiaattoriajan Roomaan, sieltä toiseen aikakauteen taikka paikkaan ja näin pois päin. Ei se mitään, sillä vitsejä on paljon ja suurin osa niistä naurattaa. Jopa ne Mel Brookin tavanomaiset ympärileikkausvitsit sun muut toimivat kun niitä tulee niin paljon, että yhtä tylsähkön kulunutta kaskua seuraa oikeastaan varsin nokkelakin idea, kuten vaikkapa antiikin filosofien yhdistäminen stand-up-koomikoiksi, joka sitten on sama kuin "bullshit artist". Näin ollen pelkästään sketsien lukumäärän vuoksi Mieletön maailmanhistoria jaksaa viihdyttää vaivattomasti.

Vaikka elokuvassa ei siis tunnu olevan varsinaista, tai ainakaan kokonaista  juonta käytetystä teemastaan huolimatta, niin elokuvan tietty epätasapainoisuus ei johdu siitä sketsimäisyydestä, vaan siitä kuinka osaa aikakausista painotetaan aivan eri tavoin kuin toisia. Niinpä apinasta alkuihmiseksi kehitys, tulen ja taiteen synty juostaan läpi, kun taas Caesarin aikainen Rooma taas saa pidemmän tarkastelun osakseen, mutta ei niin laajamittaisesti kuin esi-ihminen. Siispä osassa historiaa käydään monia asioita nopeasti läpi, kun taas joissakin kohdin historiaa keskitytään yhteen asiaan pitkällisesti. Toki koska kyseessä tosiaan on irtovitsien kokoelma niin ymmärrän kyllä, että tekijöillä oli syntynyt eripituisia parodioita ja jotkut ovat olleet varmasti liian herkullisia lyhennettäväksi ja osa vitseistä, kuten nyt se kivikauden homoliitto ovat tarkoitettukin pelkiksi punchlineiksi, mutta samalla elokuvan historiaiheensa vuoksi tuntuu kuin kokonaisuus jäisi pahastikin vajaaksi. Lisää historiaa oltaisiin kaivattu. Joten vaikka elokuvan nimessä esiintyvä numerointi olikin vain tarkoitettu vitsiksi, niin osa kaksi olisi tarpeen. Janoan lisää.

... Paitsi en Dom DeLuisea, jota on jo nyt liikaakin.

Nauroin ehkä eniten vitsille jossa Mooses tuo vuorelta Jumalan antamat käskyt, mutta pudottaa yhden tauluista, rikkoen sen:
"The Lord, the Lord Jehovah has given unto you these fifteen...
Oy! Ten! Ten commandments for all to obey!"
Hyvin hauskoina pidin myös ylionnellista Torquemadaa ja Ranskan vallankumouksen ajassa esitettyä katumyyjää joka myy ei mitään.

Olisi muuten kiva tietää, että mitenköhän nuo tämän elokuvan oikeisiin tapahtumiin ja henkilöihin kohdistuvat vitsit toimivat nykyisten parodiaelokuvien kanssa kasvaneille. Näissä Seltzer/Friedberg-sarjan elokuvissa kun oikeisiin henkilöihin, tms. liittyvät vitsit ovat järjestään kohdistettuja juuri elokuvan tekoaikana pinnalla oleviin, jolloin tietämyksen ja muistin en tarvitse kovin pitkälle kantaa, kun esimerkiksi Mieletön maailmanhistoria saattaa jopa vaatia koulun historiantunneilla hereillä oloa.

Tähdet: ***
Mieletön maailmanhistoria

Movie Monday: pyh-hetki

Tällä kertaa Movie mondayssa haetaan elokuvakohtausta joka on niin epäuskottava, että sitä katsoessaan voi vain todeta "pyh".

No okei, en ole varmaan koskaan ääntänyt tuota nimenomaista termiä epäuskottavimmankaan kohtauksen kohdalla, mutta olen useinkin käyttänyt vastaavaa ilmentymää, kuten esimerkiksi silmien pyörittelyn mukana tullutta toteamusta "oh c'mon!"
Sitä tuli käytettyä muun muassa Spider-man kolmosen kohdalla usein, Fast & Furious-lefffojen kohdalla kyllästymiseen saakka ja tietenkin aina kun uusi Resident Evil ilmestyi. Tai kun joku kehuu Avataria. Eli ei sen aina tarvinnut liittyä johonkin tiettyyn kohtaukseen.

Edellä mainittujen tapausten sijaan otankin esille elokuvasarjan joka on mielestäni oikeastaan ihan hyvä, vaikka myönnänkin että itse olisin lopettanut jatko-osien teon jo ennen ensimmäistäkään sellaista ja kakkosesta eteenpäin sekoitan niitä jo niin pahasti keskenään, etten edes meinaa muistaa kuinka monta osaa niitä loppujen lopuksi oikeasti onkaan.

Kyseessä ovat Saw-elokuvat.

Ollakseen elokuvasarja joita tehty jotain mitä niitä nyt onkaan, 18 tai jotain, niin sen laatu on pysynyt yllättävänkin hyvänä, ettei mitään Howling-pudotusta ole tapahtunut.
Verrattuna monien muiden elokuvasarjojen (varsinkin kauhun lajityypissä) kolmansiin ja neljänsiin osiin, ovat Saw:t varsin nokkelia, tyylitietoisia ja varmaotteisesti tehtyjä, joten ihan mielellään niitä jatko-osia katsoo, vaikk'ei sitten minun tavoin niitä enää toisistaan erotakaan. Jokainen niistä kuitenkin noudatttelee samoja yllätyskäänneideoita, etteivät ne oikeasti jaksa enää yllättää.
Yksi sarjan tunnistettavimpia ideoita ovat tietenkin monimutkaiset ansat ja juuri niiden kohdalla minulla tulee usein se "oh c'mon!" esille. Sinänsä pidän siitä kuinka paljon ajatusta on mennyt niiden ansojen kehittelyyn, sillä osa niistä on varsin kiehtovia kapistuksia, mutta minua pännii se, että niistä tuli sarjalle se niiden jatko-osa-riesa jossa pitää olla tavanomaisesti enemmän, enemmän ja enemmän. Siispä näen kuinka tekijät ovat nähneet vaivaa saattaakseen milloin minkäkin pistoolikypärävesitankin valmiiksi, mutta kuten mikä tahansa suurempi räjähdys, hiotumpi tietokonekarvoitus ja ruumismäärän kasvattaminen, sen esittämisestä tuli tarinaa tärkeämpi. Niinpä kun uhrille annetaan ne kaksi mahdollisuutta, niin hän valitsee aina sen mitä ansan tekijä olikin tarkoittanut. Ei koskaan mitään muuta. Minusta olisi oikeasti kiehtovaa nähdä, että mitä jos uhri avaisikin sen oven joka vie suoraan pihalle turvaan, eikä sitä joka saattaa jääpiikin silmään. Mutta sitä mahdollisuutta eivät elokuvan tekijät tunnu edes miettineen, vaan aina se valinta on se pahiksen tarkoitukseen sopiva. Toki tiedän, että nämä Jigsawin apulaiset eivät uskoneet siihen kuinka uhrille tulee antaa valintamahdollisuus, vaan halusivat varmistaa kuoleman saapuvan, joten molempi valinta on väärä. Ja ilman sitäkin meidän tulisi olettaa esimerkiksi Jigsawin olleen niin hyvä ihmistuntija, että hän aina osasi päätellä oikein uhrin valinnan, mutta niistä ansoista tuli samanlaisia kuin ne pelit joista pystyi opettelemaan mistä suunnasta seuraava pahis saapui, missä järjestyksessä näkymättöminä olevat laatat ilmestyivät, etc. Eli niistä tuli arvattavia ja yllätyksettömiä, jolloin etukäteen tietää minkä valinnan kulloinenkin uhri tulee tekemään.
Joten kun se pallinaama valitsee ansaluukun ruohomättään sijaan, niin sitä voi vain todeta "oh c'mon!", sillä olisivat edes huomioineet sen miten toisessa valinnassa käy. Saw-elokuvat ovatkin sellaisia, että niiden tulisi toimia kuten ne valitse polku-tarinat joita löytää välillä muun muassa Aku Ankan taskukirjoista, jolloin katsoja voi yhden reitin valittuaan palata ja katsoa miten siellä toisella tiellä käy. Nyt Saw-ansat ovat toteutettu vain siten, että muut valinnat ovatkin vain ovi joiden takana on tiiliseinä ja ei uskota kenenkään edes harkitsevan sitä vaihtoehtoa, jollon tiiliseinätotuuden ei tarvitse paljastua.
Saw-ansat eivät ehkä ole yhtä epäuskottavia kuin Tobey Maguiren emotukka, mutta omassa todellisuudessaan ne ovat kenties enemmänkin vääränlaisia.

Ollako vai eikö olla (To Be or Not to Be, 1983)

Vuonna 1939 natsit ovat valloittaneet jo hyvän osan eurooppaa ja Puola on seuraavana listalla. Sodan uhasta huolimatta puolalainen teatteritoiminta on voimissaan ja tuottaa iloa kansalaisille. Etenkin Frederick Bronskin (Mel Brooks) johtama teatteri tuntuu keräävän mukavasti todellisuuspakoa harrastavia ihmisiä luokseen ja esitystensä pääroolit itselleen ottava Frederick saattaa olla itse se eniten arkea pakeneva henkilö. Siispä kun Puola ajautuu sotaan, pitää Frederick sitä vasta toiseksi pahimpana uutisena, sillä enemmän häntä koskettaa se kun joku kehtaakin poistua näytöksestä kesken hänen monologinsa. Tuo esityksestä poistunut sotamies, Andre (Tim Matheson) ei tehnyt sitä ainakaan pelkästään huonon roolisuorituksen vuoksi, vaan koska halusi salaa tavata Frederickin vaimoa Annaa (Anne Bancroft).
Pian Puola on raunioina ja natsivallan alaisena, mutta Frederick pyrkii tästä huolimatta pitämään teatterinsa toiminnassa. Samaan aikaan Englannissa oleskeva natsivastaisena pidetty professori Siletski (José Ferrer) lähetetään Puolaan suorittamaan salaista tehtävää ja paljastuu miehen olevankin saksalaisten vakooja, jolla on hallussaan vastarintaliikkeen jäsenten nimet. Myöskin Englannissa tuolla hetkellä ollut  Andre pudotetaan salaa Puolaan ja hänen tehtäväkseen tulee pysäyttää Siletski ennen kuin hän luovuttaa tietonsa natseille. Tämä tehtävä on Andrelle varsin mieluinen, sillä samalla hän pääsee tapaamaan rakastamaansa Annaa, joka haluaa auttaa Andrea saamaan nimilista pois Siletskilta. Sopivasti SIletski iskeekin silmänsä Annaan, joten viettelys alkakoon. Tottakai Frederick on aivan pihalla kaikesta, mutta teatteriinsa kuuluvat esiintyjät ovat valmiita pistämään lahjakkuutensa peliin suuressa natsikusetuksessa, joten toki Frederick myös pistää univormun niskaansa ja pyrkii huijaamaan Siletskia. Tottakai Siletski tulee Andren ampumaksi, joten nyt Frederick päätyy esittämään professoria natseille. Edessä onkin suuri teatteriesitys itselleen Hitlerille (Roy Goldman), vai onko viiksien takana sama mies joka juuri esitti SiIetskia?

Hitsi kun edes muistaisin olenko nähnyt sen vuoden 1942 elokuvan josta tämä on uusintaversio, sillä ainakin nyt se tekee mieli nähdä. Tämä on kuulemma varsin onnistunut remake siitä, mutta nyt ainakin omalta osaltani se jää kuulopuheiden varaan. Se mikä minua kovasti kiinnostaa tuossa alkuperäisessä elokuvassa on se, että onkohan se yhtä suuresti Hitchcockmainen kuin tämäkin elokuva on. IMDb mainitseekin tämän viittaavan Hitchcockin 39 Askelta-elokuvaan, mutta vaikka unohdettaisiin tuo nimenomainen teos, niin Ollako vai eikö olla kaikkine mies joka tiesi liikaa ja liian vähän-juttuineen tuo mieleen yleisestikin Hitchcock-elokuvat ja nyt tänä päivänä kun katsoo tätä elokuvaa niin kovasti tulee mieleen myös, että Tarantinon Inglourious Basterdsin teatterijuoniosuus olisi saanut hyvinkin vahvoja vaikutteita tästä nimenomaisesta elokuvasta. Joten ainakin minulle tulee aika vahva tunne siitä, että Ollako vai eikö olla olisikin parodiaelokuva Hitchcockeista, eikä remake jostain muusta elokuvasta josta en osaa sanoa mitään. Jaa-a, sepä olikin hyödyllinen huomio.
No jos ajattelee Ollako vai eiko olla-elokuvaa parodiana, niin kyseessä ei ole Spaceballsin ja Robin Hood: miehet sukkahousuissa tyyliin tehtyä vahvasti hassutteluun pohjautuvaa kompuroimis- ja ääntelykomediaa, vaan nyt ollaan hieman lähempänä Chaplinin Diktaattori-henkistä komediaa, jossa on siis tietty vakavamielinen sävy mukana. Tottakai koska kyseessä on Mel Brooks-elokuva, niin etenkin hänen kauttaan saa kuulla niitä tiettyjä ns. juutalaisvitsejä joita hän tuo mukanaan jokaiseen elokuvaansa. Siispä schmuckismia on mukana ja kuten aina muulloinkin, niiden humoristisuus tuntuu koostuvan vain pelkästään lausuntatavasta. Joten yksi sellainen vitsi per elokuva on jo ihan riittämiin, sillä toinen saatikka kahdeksas samanlainen juttu ei enää edes hymyilytä.
Pidän tässä elokuvassa eniten sen ajoittain jopa synkän realistisesta tavasta kuvata natsihallinnon vyörymistä viattomien ihmisten päälle ja samalla Frederickin sinisilmäisestä viattomuudesta, että tässä pitäisi olla eniten huolissaan siitä mitä Shakespearen näytelmää tällä kertaa esitetään, jolloin mieleen tulee Roberto Benignin Kaunis elämä, jossa optimistisuuden tulee elää kaikkein kauheimpien hetkien keskellä. Tietenkin sillä erolla, että Frederick ei ole Forrest Gump, vaan pelkkä idiootti. Se tosin on myönnettävä, etten nauranut kertaakaan elokuvaa katsoessani, vaikka muutama varsin huvittava hetki koetaankin. Tämä on elokuva jonka kohdalla olisin oikeasti toivonut keskittymistä siihen vakavamaan puoleen, sillä nyt vitsit eivät ole tarpeeksi nokkelia ja erottuvia jotta niille nauraisi, kun mieli tekee vain ajatella kuinka hienoa olisi ollut nähdä sama elokuva samojen koomikoiden tekemänä, mutta ilman komedian lajityyppiä. Tv-sarja Maanalainen armeija iskee jälleen toimii hieman samalla idealla ja suosittelenkin ennemmin sitä jos mieli tekee kokea reippaampaa komediaa. Mutta tarinallisesti Ollako vai eikö olla on kiinnostava, näyttelijät tekevät varsin hyvää työtä ja onhan siellä joitakin sopivan hauskoja kohtauksia mukana, mutta kokonaisuutena elokuva on liian kosheria.

Tähdet: ***
Ollako vai eikö olla

Marsupilamin seikkailu (Sur la piste du Marsupilami, 2012)

Hyvin paljastavalla nimellä varustettu sensaatiotoimittaja Dan Geraldo (Alain Chabat) on matkaamassa Palombian viidakoihin tekemään reportaasia paikallisen intiaaniheimon pitkästä iästä ja koska hän on aikoinaan tehnyt samassa maassa valheellista uutisointia sissisodasta, eivät kaikki ole järin vastaanottavaisella tuulella kuuluisan toimittajan uudesta vierailusta. Maata rautanyrkillä hallitseva kenraali Pochero (Lambert Wilson) haluaa tietenkin hyötyä Gerandon maineesta voidakseen tavata Celine Dionin.
Oppaakseen Geraldo saa pikkuhuijari Pabliton (Jamel Debbouze), joka toki on oikeasti mukavan ihmis- ja eläinrakas henkilö, mutta kovin epäonninen ja siksi toistuvasa pulassa paikallisten gangsterien kanssa. Näin ollen Pablito toimii oppaana vain huijatakseen Geraldolta fyffeä.
Toisaalla iän haurastuttama kasvitieteilijä Hermoso (Fred Testot) löytää uuden orkidealajin, jolla osoittautuu olevan nuorentava vaikutus ja kun se pudottaa salamana proffan iästä 20 vuotta pois, niin hän haluaa tuon hetkellisen reaktion muuttuvan pysyväksi. Valitettavasti Hermoso ei ole tietoinen mistä orkidean löysi, mutta onneksi hän sai huomata, että samaisella alueella asustaa eräänlaisena legendana pidetty apinamainen eläin nimeltä marsupilami. Tarvitsee siis vain löytää toinen niin löytyy myös toinen ja niinpä hän lähtee apulaisensa Pétunian (Géraldine Nakache) kanssa takaisin viidakkoon. Pian Pétunia saa kuitenkin huomata, että kuten Eddie Murphyn muodonmuutos Pähkähullussa professorissa, ei Hermoson kokema muutos ole hyvästä ja miehestä on tullut nuoruudenjanossaan julma ilkimys, joka ensitöikseen syrjäyttää kenraali Pocheron ja siirtyy siten diktaattoriksi diktaattorin paikalle. Marsupilami on vangittava jotta orkidea saadaan ja sitten eläimestä voidaan tehdä vaikka purilaisia, sillä who cares.
Tottakai Geraldon etsimä intiaaniheimo payat löytyy ja ilmenee, että ennustus kertoo pahojen ihmisten saapuvan varastamaan orkideat, joka tuhoaa maailman tasapainoa valvovan marsupilamin ja silloin myös koko viidakko katoaa, kuten myös siellä elävät kansat. Tai kuten intiaanipäällikkö kertoo, käy aivan kuten Avatarissa. Onneksi legenda kertoo myös kahdesta epätodennäköisestä sankarista ja mehän tiedämme keitä he ovat: Piko ja Fantasio. Tai no, ehkeivät sentään.

Olen varmasti todennut tämän täällä jo aiemminkin, mutta hitto kuinka Ranskassa osataan tehdä sarjakuvaelokuvia jotka näyttävät lähdeteoksiltaan ja huvittavasti sieltä tuntuu löytyvän roppakaupalla näyttelijöitä jotka muistuttavat ilman suurempaa maskeerausta karikatyyrimäisiä eurosarjakuvien hahmoja. Vaikka itse marsupilami nyt onkin elokuvassa ehkä hieman hieman

pehmolelumaisen lapsellisemman näköinen kuin sarjakuvissa, niin itse ihmiset näyttävät aikalailla samanlaisilta kuin ovat Asterixissa, Lucky Lukessa ja nyt tämän elokuvan kohdalla Franquinin sarjakuvissa. En tiedä onko Piko ja Fantasio taikka Niilo Pielinen vielä päätyneet elokuviksi saakka, mutta olen varma, että Ranskasta löytyy yrittämättäkin oikean näköiset näyttelijät rooleihin. Koska marsupilami on tietenkin animoitu hahmo, niin sen kohdalla on ollut hiirikäden tehtävänä saada hahmo muistuttamaan sarjakuvaversiotaan ja vaikka aivan samaa ilkikurisuutta ja hysteerisestä naurusta silkkaan raivoon siirtymistä ei esiinnykään, niin varsinkin Jasso-kissa-hännällä on samanlainen oma elämänsä, joten kyllä marsupilami on ihmisten tavoin aika hyvin onnistunut versio alkuperään verrattaessa.
Eniten jääkin harmittamaan se sama seikka joka harmittaa oikeastaan kaikissa näissä ranskalaisissa sarjakuvaleffoissa, että vaikka ne muistuttavat kovasti ulkoasultaan sarjakuvaa ja hahmot ovat luonteiltaankin helposti tunnistettavissa, niin ne ovat toistuvasti aika harmittoman oloisia. Sellaisia hieman liian vahvasti koko perheelle soveltuvia ja vaikka esimerkiksi ei tämänkään elokuvan sarjakuvaversio nyt mitään rated x-kamaa olekaan, niin siinä on kuitenkin enemmän särmää kuin mitä elokuvaan päästettiin. Jos otetaan jenkkien sarjakuvafilmatisoinnit vertailukohteiksi siitäkin huolimatta, että he painottavat enemmänkin supersankaritarinoita, niin Marsupilamin seikkailu olisi silloin lähempänä Iron Mania, Kapteeni Amerikkaa ja Thoria, eli elokuvia jotka ovat hyvin viihdyttäviä ja koska niitä katsoessaan nauttii näkemästään, niin niitä ei viitsisi suuremmin kritisoida, mutta ne eivät kuitenkaan tee samanlaista syvempää vaikutusta kuten Nolanin Batmanit (tai minun kohdallani Watchmen). Joten kyllä tätä elokuvaa katsoessaan pitää näkemästään, vaikka sitä ei sitten jälkeenpäin jääkään suuremmin miettimään. Ja jos oikeasti hakee jotain kunnon valittamista Marsupilamin seikkailusta, niin miten hitossa tämä on hänen seikkailunsa, kun koko elukka tuntuu hädintuskin edes vilahtavan ruudussa. Joten vaikka idea onkin, että kyseessä on harvinainen piilossa pysyttelevä eläin, niin c'mon hei, hänen takiaanhan moni tämän kuitenkin ottaa katsottavakseen, joten hahmon tulisi olla muutakin kuin pienessä sivuosassa.

Tähdet: ***
Marsupilamin seikkailu

TV Thursday: kuka sinä olisit?

"...kuka tv-hahmo sinä haluaisit olla..."

I never wanted to do this job in the first place!

I... I wanted to be...

A LUMBERJACK!

Leaping from tree to tree! As they float down the mighty rivers of

British Columbia! With my best girl by my side!

The Larch!

The Pine!

The Giant Redwood tree!

The Sequoia!

The Little Whopping Rule Tree!

We'd sing! Sing! Sing!

Oh, I'm a lumberjack, and I'm okay,

I sleep all night and I work all day...

Genetically mutated bats escape and it's up to a bat expert and the local sheriff to stop them

Tällä kertaa kirpparilta tuli ostettua Bats, joka on silkkaa roskaa ja paras seikka koko elokuvassa on kannen nurinkurinen nimi.
Seven Commandments of Kung fu, joka tietenkin kertoo shakkimestareista tai jotain.
Tohtori Jekyll'in salaisuus, jonka nähdessäni totesin spontaanisti "uuh!" ja nauroin kun näin hintalapussa tekstin "mykkäelokuva. Ei edes musiikkia."
Dark Cityn bluversio, sillä halusin päivittää aiemman levyni ekstrojen osalta.

Valitettavasti ystävättäreni osti elokuvat The Hottie and the Nottie ja Mr. Bean lomailee, mutta onneksi myös Million Dollar Babyn. Itse asiassa hän osti Million Dollar Babyn spessuversion, josta olen hieman kateellinen.
Niin ja mukaani lähti myös John Barryn kokoelmalevy nimeltä Zulu ja vaikka minun mielestäni esimerkiksi King Kongin musiikki sopi hyvin torimunkin taustoittajaksi, niin kuskin mielestä ei.

Drugstore Cowboy (1989)

Bob (Matt Dillon), Dianne (Kelly Lynch), Rick (James Le Gros) ja Nadine (Heather Graham) ovat narkkareita ja yksi keino jolla he hankkivat huumausaineita on ryöstellä apteekkeja. Siis ei mitään ammuskelukeikkoja, vaan yksi hämää apteekkaria kun toinen tekee ratsian. Poliisi Gentry (James Remar) on väsynyt jahtaamaan pikkunilkkejä kuten Bob ystävineen, mutta jotenkin he vain pääsevät luistamaan suuremmista ongelmista. Osa ryhmän onnesta juontuu juuri Bobin taikauskosta, jonka avustuksella he osaavat ainakin omasta mielestään vältellä epäonnea. Kun Nadine kuolee yliannostukseen uskoo Bob heidän saaneen kirouksen päälleen ja on se totta tai ei, niin tästä eteenpäin elämä voi vain valua viemäriin. Kenties kyse kuitenkin on vain väistämättömästä kohtalosta jonka narkomaani kokee, jolloin onni on jo syntyessään virhepainos. On siis aika ainakin kokeilla toisenlaista elämää.

Siirtykäämme ajassa aivan 90-luvun alkuun ja näemme siellä jossakin tilanteen peruskouluajaltani kun oppilaille esitettiin huumevalistuksena tämä Gus Van Santin teos. Elokuvan jälkeen oppilailta kysyttiin mitä opimme huumausaineista ja niiden vaikutuksesta ihmiseen, ja kun olin yksi heistä sattumanvaraisesti vastaamaan joutuneista/päässeistä, niin en usko opettajan saaneen haluamaansa vastausta, sillä totesin elokuvan olleen aivan sairaan siisti. Tietenkin ymmärsin etteivät huumeet olleet hyvästä, mutta jos tällä elokuvalla haluttiin järkyttää ja säikäyttää ihmisiä, niin olisivat sitten valinneet jonkin toisen elokuvan esitettäväksi. Tässä kun on hieman sama ongelma kuin Trainspottingissa, siis jos sen haluaa ongelmana nähdä. Eli vaikka molemmat esittävätkin addiktion ymmärrettävän negatiivisessa valossa, niin molemmissa on jotain aivan liian coolia, jotta se toimisi varsinaisesti vierannuttavana ja kauhistuttavana pahekertomuksena. Trainspottingissa se cooleus oli tietenkin Underworldia, Iggy Popia, New Orderia, etc. Kun taas Drugstore Cowboyssa se on puolestaan Matt Dillonin James Deanmäisyys ja vaikka elokuva edeltääkin grungea, jo pelkästään siksi että se sijoittuu 70-luvun alkuun, niin tätä katsoo kuin kuuntelisia Mad Seasonia. Aivan liian makeeta. Elokuvan epävireinen jatsaava score ja melkeinpä Twin Peaksmäinen väärän oloinen lähiötunnelma tekevät tästä Dilloniin yhdistettynä kuin Taistelukalan sisarteoksen ja ainakin omasta mielestäni se on vain hyvästä. Joten vaikka mukana tietenkin on huumeiden aiheuttamaa kärsimystä, niin en usko tätä tarkoitetunkaan minkäänlaiseksi valistusteokseksi ja täten opettaja joka Drugstore Cowboyn aikoinaan minullekin esitti, teki mielestäni hyvän valinnan näyttäessään erinomaisen elokuvan, mutta jos hän todellakin tarkoitti sitä jonkinlaiseksi varoittavaksi esimerkiksi, niin olisi sitten vaikka odottanut Reindeerspottingin ilmestymiseen saakka.

Matt Dillon tekee yhden uransa parhaimmista roolisuorituksista ja tuo hahmoonsa sellaista paloa, että tekee mieli pistää Velvet Undergroundia soimaan. Lynch, Remar ja muut ovat myös varsin hyviä rooleissaan, vaikka jäävätkin aikalailla Dillonin sekä elokuvan ääni- ja kuvakielen peittoon. Varsinkin siinä vaiheessa kun Nadine kuolee, muuttuu elokuva melkeinpä soolokeikaksi.

Jos aikoo eläessään katsoa vain yhden Gus Van Santin elokuvan, niin sen tulisi olla Matkalla Idahoon. Mutta jos aikoo katsoa kaksi, niin Drugstore Cowboy on se toinen.
Muutenkin jos pitää Van Santin rosoisemmista elokuvista, niin tämä on varmasti herkkua heille. Kuten myös sille ihmisjoukolle jotka teininä ahmivat Bukowskia, Baudelairea ja Burroughsia, sillä Samurai Fictionin puffitekstiä siteeraten:

Cool! Funky! Peace!

Tähdet: ****
Drugstore Cowboy

The Wiz (1978)

Kun esimerkiksi tietää Michael Jacksonin  samaistuneen Peter Paniin niin vahvasti, että jopa langetti kirouksen Steven Spielbergin päälle kun hän ei antanut laulajalle roolia Hook-elokuvastaan, niin ei varmasti ihmettele Jacksonin pitäneen muistakin ns. saduista ja tällöin Ihmemaa OZ myös vaikuttaa hänelle sopineelta kertomukselta. Liekö se mikään ihme, sillä tunnetustihan hän eli aikuisena lapsuutta jota ei saanut aiemmin kokea ja tällöin OZ:n fantasiamaailma keltatiilikatuineen on jotain jonne mieluusti ajatuksissaan pakenisi, jopa lentävistä apinoista ja noidista huolimatta. Silti kun katsoo tätä kuvaa:

niin ei voi muuta kuin miettiä, että wtf?

Eräänlainen vanhapiika Dorothy (Diana Ross) on jumiutunut elämässään. Vain ihan kelvollinen työpaikka, eikä edes miestä, joten olisiko se aika viiltää ranteet auki. Onneksi suuren kiitospäivän illallisen jälkeen Dorothy joutuu juoksemaan koiransa Toton perässä lumitornadoon ja lentää suuren Z-kirjaimen läpi... öö... hirssipuurolautaseen? Graffitit heräävät henkiin ja kiittävät Dorothya siitä, että hän pudotessaan tappoi puisto-osan ilkeän noidan. Kyllä, nyt Dorothy on saapunut maagiseen slummiversioon OZ:n ihmemaasta, jota lippiksiä vinossa pitävät Grandmaster Flashit asuttavat. Ymmärretävästi hämmentynyt neiti kaipaa kotiinsa, joten kodittomalta tölkkirouvalta vaikuttava Ykkönen (Thelma Carpenter) neuvoo etsimään OZ-maan taikurin nimeltä Vel (Richard Pryor), joka voi sitten auttaa eksyneen lampaan kotiinsa.
Matkalla Dorothy kohtaa aivoja kaipaavan Variksenpelättimen (Michael Jackson), sydäntä kaipaavan Tinamiehen/Peltimiehen (Nipsey Russell) ja rohkeutta haikailevan Leijonan (Ted Ross) ja he kaikki näyttävät pikemmin kaipaavan vain niitä aivoja. Kenties Vel voisi auttaa jokaista, joten matkaa jatketaan yhdessä.
Vel ei kuitenkaan suostu auttamaan joukkiota, elleivät he käy tappamassa toista ilkeää noitaa (Mabel King), joten viemäriin vie tie ja sieltä hikipajaan. Mutta ilkeällä noidalla on apunaan lentäviä apinoi.... HYVÄ LUOJA!

TAPPAKAA NE TULELLA!
No kuitenkin, onneksi noita on kuolettavan allerginen vedelle ja on varustanut hikipajansa tehokkaalla sprinklerijärjestelmällä. Hups!
Kuten kaikki tietävät, niin OZ-maan taikuri onkin oikeasti vain tavallinen mies jolla ei ole maagisia voimia, mutta Dorothy sentään saa osoitettua ystävilleen etteivät he tarvitse sydäntä, aivoja taikka rohkeutta, sillä he voivat pyrkiä poliittiselle uralle. Näin ollen on tämän happotripin päätepysäkki näkyvissä ja Dorothy pääsee kotiinsa vain ajattelemalla sitä. Mutta sinä et ollut siellä, etkä sinä, etkä sinä.

Tässä ollaan niin Phantom of the Parkin, Rocky Horrorin, Hedwigin ja vastaavien hyvässä seurassa, että The Wizia katsoessa ei voi kuin nauttia näkemästään ja kuulemastaan. Näin ollen elokuvan voi nähdä joko neronleimauksena, taikka silkkana riemastuttavana roskana.

Ihailen tekijöiden ajatusta yhdistää OZ:n fantasia urbaaniin miljööseen, jolloin Dorothyn matka tapahtuu kulkemalla rappeutuneesta slummista juppimaiseen pilvenpiirtäjäkaupunkiin, joka siis tavallaan kuvastaa rakennusprojekteilta ja jengiytymiseltä pelastumisesta. Joten elokuvassa on melkeinpä kuin post apokalyptinen tunnelma, jossa tuhotun maan todellisuudesta koetetaan päästä pois sinne horisontissa häämöttävään utopiaan (etsitään vesimaailmassa kuivaa maata) ja koska tämä kuvataan nimenomaan afroamerikkalaisten näkökulmasta, niin ideassa on tiettyä uskottavuutta. Tai siis olisi jos elokuva ei vaikuttaisi aivan kuin katselisi Black Dynamiten kaltaista parodiaa blaxploitaatiosta. Pimpmäiset varikset puhumassa "you know it clive"-tyylistä dialogia, aikansa heränneen hip hop-kulttuurin siekailematon pinnallinen hyväksikäyttö ja ylitsepääsemätön halpuuden tunne eivät juuri anna katsojalle mahdollisuutta ottaa elokuvaa tosissaan, eikä edes oikeastaan kunnon fantasiana. Kertoakseen tarinaa siirtymisestä köyhyydestä rikkauteen The Wiz näyttää alusta loppuun saakka enemmänkin halvalta kuin miltään muulta, eli matkalta alemmasta luokasta alempaan luokkaan. Varsinkaan kun lopetus ei oikeasti korjaa mitään Dorothyn elämässä, vaan hän on alusta loppuun sama oma itsensä samassa omassa maailmassaan, vaikka nyt hetken verran vieraileekin OZ:ssa.. Joten vaikka mukana on joitakin todella hauskoja ideoita, niin samoin kuin Rocky Horror, The Wiz näyttää siltä kuin sen perimmäinen tarkoitus olisikin vain imitoida Ed Woodmaisia elokuvia. Siis toki pidän todella paljon siitä, miten esimerkiksi kulunutta vuoristorataa käytetään osana keltatiilitietä, kuinka Variksenpelätin ja Peltimies ovat oikeasti kaatopaikkaromuista kyhättyjä ja miten ainakin stereotyyppisesti mustien kulttuuriin yhdistettäviä seikkoja tuodaan mukaan L. Frank Baumin klassikkotarinaan, mutta ne eivät muuta sitä seikkaa, että tämä vaikuttaa siltä kuin tekijänä olisi Albert Pyun ja kyseessä olisi jokin Cyborg-sarjan miljoonas jatko-osa.
Kun vielä lisäksi näyttelijöiden esiintyminen on nolostuttuvan huonoa ja todistavat vain sen, että esimerkiksi Diana Rossia ja Michael Jacksonia ei olisi pitänyt päästää elokuvan lähelle edes lipun maksaneina katsojina, niin ainakin he sopivat mainion huonosti kokonaisuuteen. Ja mitä tulee lauluihin, joita ymmärrettävästi löytyy musikaalista useitakin, niin paria poikkeusta lukuunottamatta laulut ovat aivan kauheita. Ne ovat sellaisia jotka tulevat painajaisiin pilaamaan tunnelmaa ja tämän elokuvan perusteella ei ikinä uskoisi Diana Rossin olevan ammatiltaan yhtään sen enempää laulaja kuin Paris Hiltoninkaan. Muutama hyvä bassotteleva funk-osuus kyllä löytyy ja eniten Jacksonin ääneen tukeutuva Ease on Down saa jalan nykimään.

The Wiz on mielestäni oikeasti kiehtova tapaus sen yrittäessään kertoa Ihmemaa OZ:n muodossa jotain tärkeää tosielämän rappiosta ja unelmien tärkeydestä, mutta elokuvaa katsoessaan sen saattaa unohtaa, sillä sitä vain miettii tekijöiden polttaneen liikaa crackia. Viimeistään siinä vaiheessa kun paheiden tielle houkutteleva prostituoitujen armeija astuu esiin ja Tinamies virtsaa silmistään Dorothyn päälle on viimeinenkin järjenhiven kadonnut kuin tuhka tuuleen.
Eli jos nauttii roskaelokuvista, niin tämä on ehdottomasti must see-elokuva.

Tähdet: ~ tai *****
The Wiz

Sailor Beware (1952)

Lapsekas Melvin (Jerry Lewis) on allerginen suutelemiselle ja lääkäri on määrännyt hoitokeinoksi merimatkan. Melvinillä ei kuitenkaan ole varaa risteilyy, noten hän päättää värväytyä laivastoon päästäkseen siten merille.
Melvinin ystävä Al (Dean Martin) puolestaan ei edes halua laivastoon, saati mihinkään muuhunkaan vastaavaan paikkaan, sillä hän käyttää värväytymistä keinona iskeä isänmaallisuudesta pakahtuvia naisia. Koska Alilla on ns. huono polvi, ei hänellä ole ollutkaan vaaraa sen vuoksi joutua hakemiinsa paikkoihin ja sehän sopii hänelle. Valitettavasti kuntoisuusluokitusta on alennettu sitten viime kerran kun Al koetti värväytyä ja nyt hän pääsee sisään heittämällä.
Tottakai kaverukset päätyvät heti ääliömäisen kersantti Lardoskin (Robert Strauss) silmätikuiksi, mutta onneksi laivaston lääkäri Hilda (Marion Marshall) ihastuu Melviniin. Koska Melvin kuitenkin luulee suutelemisen koituvan kuolettavaksi kohtalokseen, välttelee hän sitä Hildan kanssa, joka sitten ymmärrettävästi asiasta tietämätöntä neitiä kiukuttaa. Suhdetta ei ainakaan paranna se, että Melvin eksyy televisiossa pidettävään kaupunkin suudeltavin tyttö-kisaan ja tuomariksi päätyvänä saa kaikki kaupungin huuliparit peräänsä. Vaikka tämä osoittaakin Melvinille ettei hän kuole suutelemiseen, niin Hildalle se tarkoittaa miehen olevan sika. Tämän jälkeen voidaankin sitten pistää tulemaan peräkkäin satunnaisia sketsiosuuksia, jotka ovat kyllä hauskoja, mutta eivät tunnu perustelevan läsnäoloaan kuin sillä että kyseessä on hyvä vitsi ja se voidaan jotenkin yhdistää laivastomaailmaan. Yhtä hyvin ne samat kohtaukset voitaisiin toteuttaa eri univormuissa ja vaikkapa sairaalaympäristössä, sillä esimerkiksi nyrkkeilyottelu johon Lewis houkutellaan, ei tietenkään vaadi juuri laivastoa seurakseen. Ei siinä ja muissakaan mitään haittaa ole jos ne kerran naurattavat, mutta tarina tuntuu pysähtyvän siihen aiemmin mainittuun suuteluongelman ratkeamiseen ja sitten ollaan loppuaika enemmänkin Jackie Chan-elokuvan lopputeksteissä.

Militaristisaiheisena komediana Sailor Beware tietenkin sisältää tuttuja Masimaisia vitsejä armeijakurista, sen puutteesta ja muuta sellaista. Siispä sinänsä esimerkiksi kohtaukset joissa Melvin luulee jotain tappokonetehtaan komentajaa ovimieheksi koska ei tunnista univormua, eivät ole mitään erikoista yhdenkin Vääpeli Körmyn nähneille, mutta ihan hyvin tämä toimii. Jopa niin hyvin, että tututkin vitsit jaksavat naurattaa useampaankin otteeseen. Osaltaan ne murisevat kersantit kastumassa ja vastaavat jutut naurattavat siksi, että joukossa on runsaasti aika vinksahtaneitakin versioita jo käytetyistä tilanteista. Nauroin etenkin terveystarkastusosuudelle jossa Melvinin ihmisyys alkoi herättämään kummastusta, kun miehestä ei löydy sydäntä ja verinäytteet koostuvat vedestä.
"Käännetään hänet ylösalaisin, ehkä veri virtaa eri suuntaan."
Lewis ja Martin esittävät tietenkin Lewisia ja Martinia, joten toinen on hassuttelija ja toinen komeaääninen naistenmies. Joten tottakai toiselle on annettu ne sooloilut joissa hän saa kompuroida ja toinen vastaavasti pääsee lauleskelemaan. Joten siinä mielessä hahmoissa ei ole mitään mitä ei olisi jokaisessa muussakin Lewis/Martin-elokuvassa nähnyt, mutta esiintyminen on varmaotteista ja tässä tapauksessa tuntuu olevan jopa normaalia innokkaampaa. Muut elokuvan hahmot sitten ovatkin joko statistiluokkaa (mm. James Dean), taikka sitten muuten vain antavat pääkaksikolle suurimman tilan.

50-luvulla tehtynä laivastoaiheisena elokuvana itse laivasto ei tietenkään saa mitään ilkeää huumoria osakseen ja ajoittain elokuva tuntuu värväysvideolta kaikkien patrioottisten laulujen, marssikuvioiden ja laite-esittelyidensä vuoksi, mutta kyseessä on nykyajasta katsottuna varsin sympaatisen kömpelöä sellaista.
Puolitoistatuntisena elokuvana tämä ei ole mitenkään liian pitkä, mutta tietenkin monet irrallisilta sketseiltä vaikuttavat osuudet ja jotkut varmasti jo tekoaikanaan kuluneet vitsit tekevät jonkinlaista hallaa kokonaisuudelle. Hauska elokuva tämä on kaikesta värväysvideomaisuudestaan ja tarinaan liittymättömistä kohtauksistaan huolimatta, että ei tarvitse edes olla Lewis/Martin-fani nauttiakseen Sailor Bewaresta.

Tähdet: ***
Sailor Beware

Jahti (Jagten, 2012)

Jokainen vähänkin enemmän blogiani lukenut tietää, että minulla on taipumus turvautua huumoriin kirjoittaessani suurinpiirtein mistä elokuvasta tahasta. Hyvää tai huonoa, niin huumoria kuitenkin. Tätä nyt vuorossa olevaa elokuvaa katsoessa ei varmastikaan ketään suuremmin hymyilytä, joten huumoria tekstistäni kaipaavat saavat tyytyä tähän:

Miksi kana ylitti tien?

No, nyt kun se on selvitetty, niin kehoitan jossain vaiheessa myös vilkaisemaan näitä blogeja:
Double Feature
It's Just a Movie
Movie Mania
Mutaa vai tähtiä
Sillä yhdessätuumin päätimme kukin kirjoittaa tästä samaisesta elokuvasta oman näkemyksemme mukaiset tekstit ja yllä olevista linkeistä pääsee siis lukemaan edellä mainittujen Jahti-arvostelut. Tässä vaiheessa kirjoitusta en itsekään tiedä mitä he Jahdista ajattelevat, mutta melkein uskallan sanoa etteivät he varmaan suuremmin omasta näkemyksestäni eroa, sillä Jahti on hyvin väkevä kokemus.

Avioero, huoltajuusriita ja koulun sulkemisen vuoksi työpaikan vaihtuminen päiväkotiin, niin liekö se ihme, että Lucas (Mads Mikkelsen) saa hieman kamppailla masennusta vastaan. Onneksi mies on kovasti pidetty niin aikuisten kuin lastenkin seurassa, joten ainakin heiltä saatu tuki jaksaa pitää miestä järjissään. Se kaikki muuttuu kun yksi päiväkodin lapsista, Klara (Annika Wedderkopp) haluaa antaa Lucasille lahjan, mutta miehen ystävällisesti kieltäydyttyä siitä, tyttö nolostuu ja menee sanomaan eräälle toiselle päiväkodin työntekijöistä saaneensa sen itse Lucasilta. Asia ei sinänsä ketään vaivaisi, mutta kun tyttö sanoo valheellisesti ohimennen Lucasilla olleen erektio, niin sehän lyö heti hälytyskelloja. Näin epähuomiossa sanottu valhe lyö miehen päälle leiman, kääntää koko kyläyhteisön häntä vastaan ja tässä vaiheessa on aivan sama mitä Lucas sanoo, se ei häntä pelastaisi.

Jahti on tarinaltaan niitä elokuvia jotka pelottavat minua enemmän kuin kauhuelokuvat, sillä nämä jutut ovat valitettavan totta ja siksi huomattavasti jotain jättivillisikoja pelottavampia. Varsinkin nykyään jokainen sosiaalisessa mediassa vieraillut, joka tässä tapauksessa tarkoittaa eritoten Facebookia, on varmasti nähnyt kuinka helposti ihmiset laittavat mitä tahansa esille ja näin ollen esimerkiksi jos jonkun vieraan näköisen hmisen on nähty käymässä soittelemassa lähialueen talojen ovikelloja, niin sen sijaan, että oltaisiin selvitetty mikä on asian laita, niin joku kuvaa salaa tuon henkilön, pistää kuvan Facebookiin ja kirjoittaa heti, että joku epämääräisen oloinen on selvästikin pahoilla teillä. Näin tuo henkilö on heti saanut negatiivisen leiman ja koita nyt siinä sitten selittää, että olit vaikkapa vain jakamassa vaalimainoksia, tms., sillä epäilys on jo lyöty päälle. Vastaavasti kun joku tyhjästä esiin pomppaava silikonibimbo tulee ja kertoo lehdille saaneensa seksiehdotuksia joltain poliitkolta, niin tämän jälkeen tuon poliitikon on aivan turha enää puolustella itseään, sillä vaikka hän kuinka saisi aikaiseksi oikaisuja mediassa ja tuon silikonibimbon myöntämään valehdelleensa, niin aina on ihmisiä jotka jäävät edelleen siihen alkuperäisen väitteen luomaan tilaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö edellisen esimerkin ovikellosoittaja ja jälkimmäisen poliitikko olisivat oikeasti ne tarinan pahikset, mutta näidenkin avulla näemme kuinka helposti jonkun ihmisen elämä voidaan pilata kenties valkoisiksi tarkoitetuilla valheilla ja välillä jopa hyvää tarkoittavilla varoituksilla.
Ja kun vastassa on aikuinen, niin lasta on aina helpompi uskoa jos kyse on Jahdin kaltaisesta tarinasta. Jopa kun Klara puhuu totta, niin sitä pidetään valheena ja se kertoo surullisen totta siitä kuinka helppo on uskoa pahaa hyvistäkin ihmisistä.
Jahti kuvaa dramaattisemman version aiheesta niin pohjoismaisen kolean uskottavasti, että välillä tekee oikein pahaa katsella elokuvaa. Lapsen vahinkovalhe ja siitä kiinni pitäminen ovat varmasti tuttuja kaikille, vaikka se sitten olisi ikkunan rikkominen taikka säästöpossusta rahan ottaminen ja se tulee tässä tapauksessa niin aidosti esille, että ajoittain saattaa unohtaa katselevansa näyttelemistä. Sitä voisi uskoa, että Klaraa esittävä Annika Wedderkopp oikeasti uskoo sanomisiinsa, eikä siis lue käsikirjoitusta. Ei näyttele, vaan elää.
Elokuvaan täydellisesti sopiva Mads Mikkelsen esittää syytösten kohdetta niin särkyvän epätoivoisena, että vaikka kuinka olisi aiemminkin pitänyt miestä hyvänä näyttelijänä, niin uskallan väittää tämän olevan mahdollisesti hänen tulevankin uransa todentuntuisin roolisuoritus. Etenkin kohtaus jossa hän saa tietää epäilyksistä ja koettaa jatkaa töitänsä, osoittaa pelkillä hiljaisilla kasvoilla sisäisen myllerryksen ja muistuttaa itseäni siitä kun minulla epäiltiin olevan aivokasvain ja koetin pitää sen tiedon sisälläni, jatkaen koulunkäyntiä normaalisti. Ei huolta, se osoittautui virhediagnoosiksi, mutta esimerkiksi sen vuoksi tunsin jonkinlaista yhteyttä siihen mitä Lucas tunsi tuossa edellä mainitussa kohtauksessa. Eihän se nyt sama asia ole, mutta jo tästäkin syystä minun oli välillä hyvin vaikea jatkaa elokuvan katselua.

Jahti on tarinaltaltaan liiankin todellinen, roolisuoritukset ovat kauttaaltaan uskottavia ja elokuvan luoma tunnelataus on niin väkevä, että kyseessä on niitä teoksia jonka voi helposti asettaa vaikkapa kaikkien aikojen parhaimpien elokuvien joukkoon. Samalla se kuitenkin on myöskin niitä elokuvia joita todennäköisesti ei koskaan tule katsottua uudestaan, sillä ensikatselun luoma tila on niin vahva, että tuntuisi vaikealta laittaa elokuvaa uudelleen koneeseen.

Erittäin hienoa elokuvan lopetuksessa on se miten asiat ratkeavat ilman, että siitä tarvitsee erikseen esittää, koska katsoja itsekin ymmärtää sen ilman selitystäkin. Todellisuutta mukaillen epäilys jääkin kytemään. Onneksi sitä metsäreissua ei päätetty siten kuten varmasti jokainen katsoja ehtii luulemaan. Ihan syystäkin, sillä se versio löytyy elokuvan lisämateriaaleista ja sen mukana olo itse lopullisessa elokuvassa olisi saattanut laskea pisteytystä.

Ei oikeasti pahaa sanottavaa, enkä aio edes etsiä.

Tähdet: *****
Jahti

Bullitt (1968)

San Franciscolainen kyttä Frank Bullitt (Steve McQueen) saa tehtäväkseen suojella todistajaa joka voisi kaataa suuren rikollisjärjestön. Tietenkin Frank hengailee mielummin muualla kuin suojeltavansa luona, joten annetaan pahiksien käydä tappamassa todistaja. Frank epäilee poliitikko Walter Chambersin (Robert Vaughn) olevan jotenkin tapahtuneen takana, sillä vaikka nimenomaan Chambers pyysi Frankia suojelemaan nyttemmin kuollutta todistajaa ja on järjestämässä sitä nimenomaista senaatin kuulustelua johon miestä tarvittiin, niin kyseessä on sen verran lipevän oloinen opportunisti, ettei hänen sanoihinsa voi luottaa. Frank saa pomoltaan käytännössä vapaat kädet selvittää tapaus ja sehän tarkoittaa takaa-ajoja tavallisilla ja kumisilla jaloilla, vakavia katseita, tiukkaa puhetta ja rystystervehdyksiä.

No oikeastaan vaikka Bullittin kohdalla otetaankin toistuvasti esille sen auto-takaajakohtaus (joka on edelleenkin vaikuttava), niin heille jotka odottavat runsaasti toimintaa saattaa elokuva osoittautua pettymykseksi, sillä pääosin tämä on hyvinkin rauhallisesti kulkeva ja toimintaa otetetaan esille vasta kun jännitystä on kasvatettu tarpeeksi. Eli kannattaa siis keskittyä niihin vakaviin katseisiin ja dialogiin joka on karsittu pelkkään asiaan.
Toki Bullitt on toiminnallinen, mutta se on sitä sillä keskittyvällä tyylillä joka ei koeta kaataa kaikkea kerralla niskaan, vaan uskoo pölykapselien lennätyksen olevan melkeinpä palkinto kärsivällisyydestä.

Steve McQueen hyödyntää Joe Cool-mainettaan tehokkaasti ja pitää Charles Bronsonin, Clint Eastwoodin ja vastaavien tavoin eleensä ja puheensa vähäisiä, keskittyen esittämään vain tarpeellisen ja nimenomaan se tekee hänen esiintymisestään tehokasta. Sama pätee oikeastaan kaikkiin muihinkin elokuvan esiintyjiin ja täten joku vilkkuvimpiin silmiin tottunut saattaa pitää Bullittia jopa jäykkänä, mutta ainakin se on sitä perustellusti. Jos ei kerran tarvita mitään ylimääräistä, niin ei sitten laiteta sitä mukaan. Tätä ajatellen jopa se autotakaa-ajo San Franciscon kaduilla tuntuu ylimääräiseltä ja päällekäyvältä, mutta tuntuu siltä enimmäkseen vain pituutensa vuoksi.

Olen muuten aika varma, että lopun lentoasemaosuus ja kenties muutenkin koko Bullitt on toiminut yhtenä suorimmista esikuvista William Friedkinin Elää ja kuolla L.A.:ssa-elokuvalle. Sen verran usein ja vahvasti sitä luo mielessään yhtäläisyyksiä elokuvien välille.

Ai niin ja jos on harkinnut Bullittin hankkimista, niin saatavilla olevista julkaisuvaihtoehdoista kannattaa harkita tätä kahden levyn versiota. Siinä tosin ei ole snapcasea kuten vanhemmassa, mutta kakkoslevyn ekstrojen vuoksi tämän nimenomaisen version saattaisi ostaa vaikk'ei sitä itse Bullittia haluaisikaan. Mukana nimittäin on kaksi elokuvaan liittymätöntä puolitoistatuntista dokumenttia jotka kelpaisivat mainiosti myös omina sooloesiintymisinä ja ovat tietenkin bonuksina enemmän kuin tervetulleita.

Näistä dokkareista ensimmäinen, The Essence of Cool kyllä käsittelee Steve McQueenia, että vaikka siinä vain ohimennen mainitaan Bullitt, niin sen läsnäolo on kohteensa vuoksi kuitenkin looginen lisä elokuvan oheen. Kyseinen dokumentti siis yksinkertaisesti kertoo Steve McQueenista ja siinä käydään läpi hänen uraansa, jonkin verran yksityiselämää ja kollegat sekä sukulaiset pääsetvät puhumaan niitä nitä. Koska dokumentin nimi on The Essence of Cool, niin jo se riittää kertomaan, ettei kyseessä ole siis mikään lokaa tonkiva kritiikki, vaan koko sisällön voi kiteyttää siihen, että kaikkien mielestä McQueen oli tosi cool. Mikä sitten alkaa jossain vaiheessa kyllä hieman kyllästyttämään ja sitä kaipaa edes hieman toista näkökulmaa. Toki siellä ex-vaimo taikka joku muu huomauttaa ettei McQueen nyt mikään hirveän ystävällinen mies aina ollut, mutta ne kommentit meinaavat hukkua sinne Robertien Culp sekä Vaughn ja Lawrence Kasdanin pulputtamaan hehkutukseen siitä kuinka loistava McQueen oli. Kuitenkin kyseessä on mainiosti rullaava dokkari jota katsoo mielellään, sillä ainakin McQueenin uran kannalta merkittävimmät elokuvat saavat sopivasti tilaa ja elokuvan aikana näkee miten mies kehittyi epävarmasta kuumapäästä vähäeleisyyteen uskovaksi itsevarmuuden malliksi.

Toinen bonuksena oleva pitkä dokumentti, The Cutting Edge: the Magic of Movie Editing onkin sitten hieman kiehtovampi, vaikka onkin edellistä vielä vähemmän kriittinen aihettaan kohtaan. The Cutting Edge nimittäin valottaa leikkaajien, ohjaajien ja tietenkin elokuvien kautta elokuvaleikkauksen kehittymistä ja materiaalia on aivan hemmetisti. Sitä on jopa niin paljon, että dokkari olisi kenties kaivannut agressiivisempaa leikkaajaa kohdalleen. Bullittiin tämä lisä ei liity sitten millään tavalla, ellei halua perustella sen mukanaoloa sillä, että tuon elokuvan takaa-ajokohtauksia pidetään arvossa leikkauksensa vuoksi. Mutta ei The Cutting Edgessa Bullittia käsitellä laisinkaan. Samapa tuo, sillä suurinpiirtein jokainen muu koskaan tehty elokuva vaikuttaisi olevan mukana. No, Bullitt sai kyllä Oscarin leikkauskesta, että kyllä se riittää perusteluksi The Cutting Edgelle.
Aiheensa vuoksi The Cutting Edge on todella kiehtovaa katseltavaa ja vaikka nimekkäistä ohjaajista (Martin Scorsese, Quentin Tarantino, Rob Cohen, Steven Spielberg, etc.) koostuva runsaslukuinen puhuvien päiden armeija jutusteleekin mukavia, niin heidän sijastaan on  paljon mielenkiintoisempaa seurata itse leikkaajien puheita, sillä vaikka hekään eivät mitään negatiivista esitäkään, niin heidän kauttaan huomaa ammatin merkityksen paremmin.
The Cutting Edge näyttää oikeastaan kaiken tarpeellisen elokuvataiteen kehityksestä leikkauksen kautta, miten tietyt pienetkin ratkaisut muuttavat näkemäämme, kuinka katsojaa manipuloidaan jotta elokuvasta saadaan paras mahdollinen ja miten leikkaajien itsensä arvostus elokuvantekijöinä muuttui nimettömyydestä välillä ohjaajiakin suuremmiksi. Erittäin mielenkiintoista on esimerkiksi se, että alunperin elokuvaleikkaajat olivat lähes pelkästään naisia, sillä kyseiseen työhön tarvittiin ompelijoita jotka olivat tottuneet yhdistämään pieniä osia (Walter Murch kertoo elokuvaleikkauksen olleen hänelläkin kuin ompelukoneen käyttöä) ja ompelutaitoiset olivat enimmäkseen naisia, mutta äänen tullessa mukaan elokuviin alkoivat miehetkin siirtymään enemmän leikkaajiksi, sillä äänipuolta pidettiin eräänlaisena sähkötyönä jonka puolella taas oli enemmän miehiä. Iso osa nykypäivänkin merkittävimmistä leikkaajista on edelleen naisia, että jos ohjaajien puolella joku vieläkin itkee sitä kuinka siellä miehet ovat vallassa, niin näiden samojen ohjaajien mukaan leikkaaja lopulta päättää millaiseen suorituksen ohjaaja tekee.
Tuollaisen ohella on myös hauska nähdä miten se itse leikkauslaitteisto on ajan saatossa muuttunut ja miten leikkaajat ottivat teknisen kehityksen haltuunsa.
Olisi tosin ollut mielenkiintoista nähdä sen ylistyksen joukossa joitakin elokuvia joissa pidetään nimenomaan juuri leikkausta epäonnistuneena, mutta ilmeisesti tälläisiä tapauksia ei uskallettu ottaa mukaan, sillä muutoinhan joku Tommy Wiseaun kaltainen ihminen olisi heti uhkaillut oikeusjutulla. No, ainakin James Cameron näyttää esimerkikin miten vääränlainen leikkaus olisi pilannut Terminator kakkosen ja siten osoittaa ettei leikkaus tarkoita vain elokuvan pituuden muuttamista.
Dokkari myös varmistaa yhden seikan jota on pidetty suurena syynä siihen miksi Steven Seagalin elokuvaura lähti aikoinaan syöksyliitoon ja miksi hän mielummin tekee niitä keskieurooppaelokuviaan kuin suostuu isojenkaan Hollywood-leffojen sivurooleihin. Kappaus merellä kakkosen leikkaaja Michael Tronick kertoo kuinka epämukavaa ja painostavaa oli kun Seagal tuli määräilemään leikkaushuoneeseen ja teki sen ilman ohjaajan läsnäoloa, sillä Seagal halusi päättää millainen elokuva on ja millaisena hän siinä näkyy. Seagalinhan sanotaan tekevän niitä halpiseuroleffojaan koska on niissä varmasti isoin nimi ja päätäntävallassa, kun taas suostumalla esittämään pientä roolia jossain suuressa jenkkileffassa hän joutuisi tottelemaan muita ja olisi tähtistatukseltaan korkeintaan muiden rinnalla, eikä korkeampana. Kuitenkin oletettavasti suostuminen muutamaan pikkurooliin isoissa leffoissa hän voisi saada taas jalkansa oven väliin ja pääsisi tekemään laadukkaampia ison rahan toimintaleffoja. Enemmän Machetea, vähemmän Against the Darkia.

Takakansi myös väittää, että kakkoslevyllä on Bullittiin liittyvä dokumentti nimeltä Bullitt: Steve McQueen's Commitment to Reality, mutta kyseinen tekele löytyy ykköslevyltä elokuvan ohesta. Kakkoslevyllä ovat siis vain elokuvan ulkopuoliset ekstrat ja elokuvalevyllä ovat ne Bullittiin liittyvät bonukset.
Tuo Commitment to Reality on tyypillinen puffidokkari joka on tehty elokuvan kuvausten rinnalla ja siinä kerrotaan aika ympäripyöreästi, mutta tietenkin kehuen millainen elokuva on tuloillaan.
Tämän ohella on tarjolla traileri ja ohjaaja Peter Yatesin lämminhenkinen kommenttiraita.

Yhteenvetona Bullitt on cool, vähäeleinen toimintaelokuva jossa pääosassa on enemmän jännityksen kasvattaminen kuin suora turpaanveto.

Tähdet: ****
Bullitt

TV Thursday: yhtäläisyyksiä

"TV-sarjoja on niin monia, että yhtäläisyyksiltä ja kliseiltä on vaikea välttyä. Eritoten hahmoista saattaa joskus väkisinkin tulla sellaisia, että he muistuttavat sinua jostakin toisesta - millaisiin hahmoyhtäläisyyksiin sinä olet törmännyt tv:n katseluaikoinasi?"

Heti ensimmäisenä mieleeni tulivat NCIS:n Abby ja Criminal Mindsin Garcia, mutta sitten tuumin, että missäpä kyttäsarjassa ei olisi aina se ns. erikoinen apulaishahmo. Siinä missä ennen ne hahmot olivat ehkä enemmänkin kaikkitietäviä nörttejä, niin nyt he sitten sitten ovat jotain kaikkitietäviä goottilolitoja.
Joten otetaanpa esille mielummin jotain mitä moni ei ehkä muistakaan/tiedäkään.

Kaikkihan kuitenkin tietävät kuinka Matt LeBlancin Joey sarjasta Joey on sama Joey joka oli Frendeissä, mutta kuinka moni muistaa Vinnie Verduccin? Jos ei nimi kuulosta tutulta, niin muistatteko kuinka LeBlanc oli muutamassa Pulmuset-sarjan jaksossa sellainen kauniskasvoinen amerikan-italialainen aivovaurio, joka muun muassa valitti ettei halua pitää kypärää ajaessaan moottoripyörällä koska ei voi silloin harrastaa silmäpeliä naisten kanssa. No, se oli Vinnie Verducci.
Kyseiselle hahmolle alettiin luomaa spin off-sarjaa ja näin ilmaantui seitsemän jakson pituiseksi jäänyt Top of the Heap-sarja (1991), jota esitettiin myös Pulmuset-nimikkeen alla. Ja tätä en itse aiemmin tiennytkään, mutta kun tuo spin off ei ottanut tulta alleen, niin vuonna 1992 samaa koetettiin uudestaan jälleen vain seitsemän jakson verran sarjassa Vinnie & Bobby. Nähdäkseni merkittävin ero sarjojen välillä on se, että Top of the Heapin pääparina olivat isä ja poika, kun taas jälkimmäisessä parhaimmat kaverukset.
Kun kuitenkin katsoi Joeyta, Frendejä, Pulmusia taikka Top of the Heapia, niin LeBlanc esitti kaikissa täsmälleen samaa hahmoa. On kuin Joey-sarjan ero Frendeihin ei olisi vain siinä, että Joey muutti maisemaa, vaan sama oli tapahtunut aiemminkin ja silloin Joey oli paikan lisäksi vaihtanut nimeäänkin, mikä olisi muuten sopivan Tom Cruisemainen idea hahmolle joka pyrkii tähdeksi elokuvataivaalle.
Vinnie, Joey. Molemmat ovat tyhjäpäitä joilla ei ole vaikeuksia saada naisseuraa.

Kun Frendit silloin aikoinaan aloitti niin ajattelin jonkun todella pitäneen Vinnie-hahmosta ja olleensa vakuuttunut siitä, että jossain vaiheessa muutkin ymmärtävät hänen vetovoimansa. Kyllähän Joey Frendeissä toimikin, vaikka ei sitten soolosarjassaan pystynyt vieläkään vakuuttamaan jaksavansa kantaa sarjaa vain omilla harteillaan.

Joey ei kuitenkaan ole ainoa hahmo jonka uskon vaikuttaneen jonkun mieleen niin, että kun yksi tv-sarja ei sitten hahmoa menestykseen saakka vienytkään, niin hänelle piti antaa uusintayritys. Joeyn ohella mieleeni tulee nimittäin sarja nimeltä Will & Grace (1998 - 2006), joka tuntui olevan uudelleenherätetty Ned & Stacey (1995 - 1997). Eikä vain siksi, että molemmissa sarjoissa Debra Messing esitti Matt LeBlancin esimerkin tavoin oikeastaan samaa hahmoa eri nimillä. Molemmissa on lähtökohtana yhdessä elävä pariskunta jotka eivät ole seksuaalisessa suhteessa. Heistä nainen on hieman epäonnisempi, epävarmempi, vähemmän varakas ja muotitiedoton, kun taas mies pukeutuu moitteettomalla hyvällä maulla, on menestynyt ja siten myös vauraampi, varmempi itsestään ja siinä missä Will on homo, niin Ned on hetero, mutta molempien kohdalla hyödynnetään heidän kliseisiä homovitsejä.
Will & Gracen vitsit olivat aika turvallisen kilttejä, kun taas Ned & Staceyssa päädyttiin useinkin silkkaan mitä happoa nämä ovat ottaneet-tyyliin (yksi kirjoittajista oli Charlie Kaufman) ja uskonkin juuri sen olleen syy miksei Ned & Stacey kestänyt tuota kauempaa. Mutta kun katsoo Will & Gracea ja Ned & Staceyta, niin uskon edellisen luojan pitäneen jälkimmäisestä ja päättäneen, että Ned & Stacey ansaitsee uuden yrityksen, vaikka sitten sitä pitäisikin hieman laimentaa.

King Kong (2005)

Juuri kun pääsin sen 70-luvun King Kongin kohdalla toteamaan, että olisin valmis antamaan uuden mahdollisuuden Peter Jacksonin versiolle, joka ei siis ilmestyessään tuonut tähän mutrusuuhun hymyä, niin eikös vaan kun tänään (12.11.2013) käydessäni hakemassa kirppiksellä jotain lukemista ruokatunnin ajaksi, siellä koreillut juuri tuo Jacksonin elokuva. Samalla muuten tuli ostettu Bullittin spessuversio ja tietenkin Roope-setä luettavaksi.

Hiukan epäonninen kellopelisilmäinen elokuvaohjaaja Carl Denham (Jack Black ) haluaa tehdä elokuvan ja kuvata sen salaperäisellä Pääkallosaarella. Niinpä hän matkustaa sinne mukanaan persoonaton käsikirjoittaja Jack Driscoll (Adrien Brody) ja menestyksestä haaveileva ontommanpuoleinen näyttelijänalku Ann Darrow (Naomi Watts). Niin ja on siellä jotain sopivan kasvottomia merimiehiäkin ja muuta sellaista kivaa.
Kallosaarella huhutaan asuvan jättipeto ja kohta iso gorilla, eli King Kong kaappaa Annin itselleen, joten viedään siitä hyvästä karvamöriläs New Yorkiin ihmisten pällisteltäväksi ja tapetaan pois. On katsokaas lama-aika ja Kongin lihalla ruokitaan monta orpolasta.

Kolme tuntia. Tsiisus!
Siinä on puolitoista liikaa.
Tarina on kuitenkin se sama ja sitä vielä enemmän alkuperäisen version kanssa kuin mitä tuo 1976 tehty oli ja sekin oli oikeastaan aivan sama. Siispä mennään kallosaarelle, karvamöllikkä ihastuu blondiin, karvamöllikkä tuodaan jenkkilään ja ammutaan hengiltä. Lisäaikaa elokuvalle Jackson ostaa tekemällä kaikesta aivan helvetin isoa ja näyttävää, joten sitä on myös tungettava silmille kuin oltaisiin feissari kaupungilla. Niinpä aikakautta esitellään kaikella lamamellakoista varietee-esityksiin ja kieltolain toimivuuteen taikka toimimattomuuteen saakka, ja muutoinkin kaikki mikä 30-luvulle kuuluu tulee näyttää. Tämän lisäksi Jackson tekee saman ajantappotempun kuin on tehnyt sormusten herraan liittyvissä elokuvissaan, eli kävellään ja katsellaan, kiirettä ei ole. Eikä siinä sinänsä mitään, sillä tokihan se on ymmärrettävä, että kun tehdään järjettömän kallista tehoste-elokuvaa, niin halutaan näyttää mitä ollaan saatu aikaan, mutta liika on liikaa ja sen tietää jokainen täytekakun yksinään syönyt. Visuaalisesti elokuva on siis hyvinkin näyttävä ja se on sitä välillä aivan naurettavuuksiin saakka, sillä ainakin minä uskon vähemmälläkin. Mutta toisaalta kun näkee jättiapinan melskaamassa, niin vaikeahan sitä on sillä hetkellä kiukutella.
Siihen ei kuitenkaan tarvita kolmea tuntia. Joten aika on varmaankin käytetty hyvin syventämällä henkilöhahmoja? Bullshit! Carl Denham on saanut ehkä Jack Blackin esittämänä enemmän Ed Woodmaista harhaista itseuskoa ja epäonnisuutta, mutta vaikka kuinka Black pyörittelee silmiään, niin aivan sama torikauppiashahmo on kyseessä. Ann Darrowin rahapulaa ja menestyksen halua ehkä esitellään tarkemmin, eli toisin sanoen neiti tuijottaa nälkäisenä kun muut syövät ravintolassa ruokaa, mutta siinäpä se. No, ainakaan hän ei ole bimbo kuten 70-luvun leffassa. Eikä Adrien Brodyn esittämä Driscoll ole edelleenkään mitään muuta kuin sankari jota tarvitaan koska sankaria tarvitaan, koska taas se on King Kong itse joka elokuvan oikea miespääosa on. Joten vaikka hahmojen dialogia onkin venytetty, mukaan on pistetty enemmän soolokohtauksia, niin niissä ei kerrota yhtään mitään sellaista mitä ei olisi ymmärtänyt ilman erillistä selitystä jo aiemminkin. Välillä tuntuukin kuin katselisi jotain prequelia jossa on katsottu tarpeelliseksi selittää miksi Michael Myers ja Leatherface ovat sellaisia kuin ovat, mutta nehän jo tiedettiin vaikka niitä ei oltu erikseen kerrottukaan. Tietenkin jos nämä kaikki venytykset otettaisiin pois, niin kyseessä olisi vielä enemmän vain nykytekniikalla tehty hiilipaperikopio alkuperäisestä elokuvasta, jota muun muassa siitä versiosta lainatut dialogipätkät vain korostavat. 70-luvun versio sentään sijoittui tekoaikaansa, että edes se oli tavallaan uutta.
Niinpä tämä elokuva on mielestäni hauskaa katseltavaa vasta kun Kong alkaa myllertää, sillä tuolloin en enää välitä aiemman toistosta, vaan antaudun ainakin hetkiseksi pelkkien tehosteiden valtaan ja saatan ihailla sitä ylitsevyöryävää visuaalista karkkia. Tuolloin on aivan sama onko elokuva syvällinen vaiko pinnallinen, uutta taikka vanhaa, sillä Kong vetää dinosaurusta turpaan ja se on hauskaa.

Se juoksukilpailu erään dinosauruspuiston asukkien kanssa vaikuttaa olevan mukana vain koska joku on jossain palaverissa sanonut, että ehkä tähän väliin kannattaa laittaa jokin vauhdikas kohtaus, vaikka se sitten saisikin elokuvan muistuttamaan Gordon Hon tuotoksia.
Niin ja ne kaikki hiton ökkömönkiäiset ja mäkäräiset ovat aivan naurettavan näköisiä. Tosin ne Deep Rising-pötköt ovat hauskoja ja synkemmällä tunnelmalla ne toimisivat kenties jopa kauhistuttavina. Enimmäkseen kuitenkin jättikoppakuoriaiset ja muut olisi voitu jättää pois, sillä edes täytteenä ne eivät ole kiinnostavia ja ovat enimmäkseen lapsellisen näköisiä.
Vaikka voi niin ei se ole silti pakko nyt joka ainoaa aivopierua päästää lopputulokseen saakka. Tätä menoa saamme kuulla Justin Bieberin esittävän Freddie Mercurya tulevassa Queen-elokuvassa.
Lisäksi siinä osuudessa jossa kaikenmaailman duudsonit hyökkäävät ihmisten kimppuun näkee sen miksi ei kannattaisi edes näin kalliissa elokuvassa antautua täysin tietokonetekniikan orjaksi, sillä se tuttu painottomuuden ja muovisuuden tuntu tekee etenkin silloin elokuvasta turhan pelimäisen joka vain vieraannuttaa siitä lähes väkisin kurkkuun työnnetystä todellisen maailman uskottelusta.

King Kong vuosimallia 2005 on tarpeeton remake, sillä vaikka se on ihan hienoa tehostevyörytystä, niin se on kuitenkin vain päivitetyillä efekteillä tehty kopio jossa ei ole mitään uutta. Kyllä tästä versiosta ja etenkin mukana olevista mittavista ekstramateriaaleista voi nähdä kuinka Peter Jackson todellakin rakastaa alkuperäistä King Kongia, joten ehkä hän siksi olikin väärä valinta ohjaamaan tämän elokuvan, koska halusi näemmä vain tuoda vanhan leffan uudelle yleisölle ja siihen ei olisi tarvittu kuin sen vanhan nostaminen esiin hyllystä. Meillä on jo tarpeeksi Marcus Nispeleitä ilman Jacksoniakin.
Mutta kyllä minä tästä osittain pidän ja ainakin enemmän kuin ensikatselulla, sillä nyt en ainakaan enää kasaa sen päälle odotuksia. Jos elokuva ei olisi pitkä kuin nälkävuosi ja saisi siksi sormeilemaan pikakelausta, niin ehkä, mutta siltikin vain ehkä.

Melkeinpä paras syy hankkia tämäkin Kong kokoelmiin on se, että ainakin itse jättigorilla on erinäköinen jokaisessa kolmessa elokuvassa.
Ensimmäisessä elokuvassa Kongilla on sellainen lapsekkaan hämmentynyt ilme (katsokaa Kongien silmiä), toisessa versiossa hän on itkuisen oloinen ja tässä kolmannessa taukoamatta v*ttuuntunut kaikkeen. Jacksonin Kong vetää varmaan itkupotkuraivareita aina kun ei saa tikkaria.

Tähdet: **
King Kong