sunnuntai 29. joulukuuta 2013

The Human Centipede 1 & 2 (2009 / 2011)

THE HUMAN CENTIPEDE: FIRST SEQUENCE (2009)

Eläköityneellä tohtori Heiterilla (Dieter Laser) on unelma. Hän haluaa Martin Luther King Jr.:n tavoin yhdistää ihmiset, mutta ei ehkä aivan samalla tavalla. Tai no ehkä King Jr. myös halusi oikeasti toimia samoin, mutta ei ehtinyt. Tohtori Heiter haluaa nimittäin ommella ihmiset yhteen suu perseeseen-tekniikalla ja muodostaa siten elokuvan nimenä olevan ihmistuhatjalkaisen. Tämä ei ole hyvä idea ainakaan Saksassa lomailevien Jennyn ja Lindsayn (Ashlynn Yennie ja Ashley Williams) mielestä, jotka siis päätyvät myöskin samassa maassa olevan Katsuron (Akihiro Kitamura) kera Heiterin kaappaamiksi ja kyseisen ihmiskokeen koekaniineiksi. Älä nyt vaan kakkaa.

Syrjäinen metsätie, hullu tohtori, sivuhahmoja jotka puhuvat härskejä, rutiini-B-kauhuesiintymistä sieltä jäykästä käkikellosilmiin ja shokkiarvo. Jos näistä jälkimmäinen ei olisi se persesuuputki, johon siis liittyvät ulosteet, niin kyseessä olisi aivan kuin mikä tahansa peruskauhistelu jossa kenties muussa tapauksessa hullun tohtorin korvaisi sukurutsamutanttikannibaaliperhe. Siispä kyseessä on yksi niistä elokuvista jonka maine luo aika vääriä käsityksiä varsinaisesta elokuvasta, koska se ei ole koko totuus sillä se on kuitenkin vain se yksi shokkikohtaus, tms., mutta se on silti se joka jää kaikkien mieleen ja sitten vain siitä puhutaan. Hekin jotka eivät ole elokuvaa nähneet saattavat olla varmoja nähneensä sen, koska koko ihmistuhatjalkainen on sen verran väkevä visio, etenkin kun se esitetään aina muodossa "tosi ällöö" ja sitä on jo nyt parodioitu loputtomiin, että sitä on varmasti nähnyt sen vaikk'ei olisikaan. The Human Centipede on siis hieman kuin ensimmäinen Rambo, jonka monet muistavat todella väkivaltaisena, ts. raakana elokuvana ja totuus on aivan jotain muuta. Siispä kuten muut shokkitehoihin luottavat kauhuelokuvat, kun sen väitetyn shokeeraavuuden on kerran kokenut, niin sen jälkeen se ei enää vaikuta, mutta se saattaa silti jäädä ainoaksi muistikuvaksi koko kokemuksesta. Ei ehkä aina, mutta Serbian Filmista muistetaan vauvaraiskaus, Salosta p*skan syönti ja The Human Centipedesta suu ommeltuna takapuoleen. Ei se mitään, sillä kauhuelokuvan ideaksi ihmistuhatjalkainen on ihan hyvä hullun tohtorin toteutettavaksi ja vaikka elokuva ehkä jääkin ideansa varjoon, ollen siis muutoin aika tavallinen B-kauhistelu, niin Dieter Laserissa on onnistunutta sekopäistä kiilusilmäisyyttä, musiikki on sopivan uhkaavaa ja yleistoteutus on pätevää mielenvikaisuutta. Eli kyllä The Human Centipede on varsin katsottava elokuva ilman ompeluakin, vaikka ehkä sen ansiosta siinä on jotain epämiellyttävää mielenkiintoa myös muillekin kuin kauhuelokuvafaneille.

Niin ja heille jotka lähtevät katsomaan The Human Centipedea nimenomaan nähdäkseen jotain shokeeraavaa saattaa edessä olla pettymys, sillä jopa tuon kuuluisan yhteenompelun tulos on suurimmalta osin siteiden peitossa ja se on se pelkkä ajatus pökäleen fantastisesta matkasta joka tuntuu jossakin, ei sellaisen näkeminen. Pahiten vatsanpohjassa vaikuttaakin elokuvan jonkinlaisen selviytyjän kohtalo, joka noudattelee samaa linjaa Cary Elwesin Saw-summan kanssa.

Kuka muuten uskoo, että jos tämä elokuva olisi tehty vaikkapa 10 vuota aiemmin, tai edes nykypäivän B-jenkkikauhuna, niin tohtorina olisi ollut Udo Kier.
Ymmärtääkseni Kierin nimi tulikin esille siinä vaiheessa kun tuotantoyhtiö ryhtyi jonkinlaiseen palkkakiistaan Laserin kanssa.

THE HUMAN CENTIPEDE 2: FULL SEQUENCE (2011)

The Human Centipede on vain elokuva ja sen tietävät kaikki jotka ovat sen nähneet. Kun muut vain katsovat sen ja jatkavat matkaansa, niin hikinen pieni pyöreä Martin (Laurence Harvey) ei pysty samaan, sillä hänelle tuo elokuva on kuin vastaus siihen kysymykseen mikä hänen tarkoituksensa on. No se on tietenkin toteuttaa fiktiivisen tohtori Heiterin ihmistuhatjalkainen todellisuudessa. Äiti (Vivien Bridson) pitää poikaansa hulluna, mutta eipä se äitkään mikään mielenterveyden perikuva ole vaikka ei ehkä sortuisikaan samanlaiseen toimintaan kuin Martin, joka siis hankkii itselleen veren ja väkivallan avustuksella ihmisiä jotka aikoo elokuvan oppien mukaisesti yhdistää toisiinsa. Täydellisyyteen vaaditaan 12 ihmistä ja kolmen heistä tulee olla kunnianosoitus elokuvalle The Human Centipede, joten ainakin näyttelijä Ashlynn Yennie (Ashlynn Yennie) saa valmistautua toistamaan roolinsa.

Hellraiser kolmosen jälkeen ainoa vähänkään kiinnostava osa on mielestäni ollut laskutavasta riippuen joko seitsemäs taikka kahdeksas elokuva, eli Hellworld (joka siis ulostautui samaan aikaan todella kökön Deaderin kanssa. Hei c'mon siinä elokuvassa on ideana idioottijoukko jotka hankkivat ikuisen elämän tappamalla itsensä ja sitten heräävät elävinä kuolleina jotka tuntevat jatkuvaa kipua. Fiksua), jossa aika nokkelasti luotiin idea, että Hellraiser on fiktiota jonka elokuvan huumatut hahmot uskovat näyissään todeksi. Sääli vain ettei sitä ajatusta uskallettu pitää loppuun asti voimassa, vaan lopussa nyhveröitiin ja paljastettiin kenobiittien olevan totta. No, ei se toteutukseltaan ole korkeintaan kuin siedettävää keskitasoa, mutta lähtökohta oli varsinkin noin pitkälle jatkuneessa elokuvasarjassa varsin hyvä. Samankaltainen idea on Full Sequencessa ja se on loistava. Molempien elokuvien ohjaajan Tom Sixin mukaan kakkososan ajatus oli kuulemma lähtenyt siitä kun joku toimittaja oli kysynyt ensimmäisen elokuvan vuoksi, että mikä on hänen vastuunsa elokuvantekijänä jos joku menee ja toteuttaa oikeasti ihmistuhatjalkaisen. Onhan näitä tapauksia kun ollaan koetettu syyttää jotain elokuvaa milloin mistäkin, kuten nyt vaikkapa monien tietämä tapaus James Bulger, jossa hänen murhaajansa koettivat syyttää Child's Play kolmosta tekosistaan. Siispä tehdään elokuva siitä ja koska The Human Centipede on maineeltaan shokkielokuva, niin juuri sen vuoksi Full Sequencen idea on erittäin toimiva esimerkki elokuvien väitetystä vaikutuksesta todellisuuteen.

Mikä tosin ei ole toimivaa, on suurin osa elokuvan näyttelijätyöstä. Jos ensimmäisessä elokuvassa on lajityypilleen tuttua rutiiniesiintymistä jossa luonnollisesti mukana on pyöriviä silmiä ja toisessa päässä silkkaa patsastelua, niin tässä osassa osa esiintyjistä on niin hysteerisen ylinäyttelemisen lumoissa, että jos joidenkin ihmisten suut tulisi oikeasti ommella kiinni perseeseen, niin osa heistä näyttelee tässä elokuvassa.
Full Sequencen näyttelijöistä annan suurimmat peukut pääosan Laurence Harveylle, jonka hahmo on toki todella kärjistetty olemalla nonstophikinen, sellainen ähkivä pikkurunkkari jonka läsnäolo saa vanhemmat viemään lapsensa äkkiä turvaan jonnekin maakellariin, mutta kaikesta tarkoituksenomaisesta epämiellyttävyydestään huolimatta ja kenties juuri sen vuoksi Harvey esittääkin roolinsa erittäin onnistuneen epäilyttävästi. Hän ei metelöi, tunge itseään esille, vaan on nurkassa kuten se yksi Blair Witch Projectin tyyppi ja on valmis masturboimaan hevoskuvalle johon on liimattu seepran naama.

Elokuvan rujo mustavalkoisuus ja teollisuushälyäänimaailma tuovat tietenkin mieleen jonkin Eraserheadin, mutta ne toimivat hyvänä erotuksena ensimmäisen elokuvan fiktiivisestä maailmasta. Lisäksi loppupuolen oksettavuudet ovat vaikuttavampia ilman ruskean ja punaisen sävyjä, ollen siten tavallaan tyylikkäitä mutta edelleen visvaisia.
Kaaottinen tunnelma ja elokuvan hiekkapaperirunkkaus tuovat mieleen myös Tetsuon ja sen kieroutuneeseen seksuaalisuuteen yhdistyvän sekasorron.
En minä nyt usko Full Sequencen päätyvän samanlaiseksi arvostetuksi taideklassikoksi kuin Eraserheadin,  enkä ehkä Tetsuonkaan tasolle, mutta heistä jälkimmäistä tämä elokuva voisi kyllä lähennelläkin. Hitto jos tässä ei olisi niin hemmetin kehnoa näyttelemistä mukana, niin ideansa, ahdistavan tunnelmansa ja Harveyn vakuuttavuuden ansiosta paikka aiempien esimerkkielokuvien rinnalla olisi aika varma.
Tietenkin tämän elokuvan tarinan toimivuuteen vaaditaan ensimmäinen elokuvan kokeminen, jolloin Full Sequence on full vasta sen jälkeen ja esimerkiksi Eraseheadin tavoin omillaan pärjääminen ei ole niin itsestään selvää. Siltikin elokuvana tämä toinen osa on mielestäni ehdottomasti kiinnostavampi kuin ensimmäinen.

Koska Tom Sixilta on valmistumaisillaan kolmas The Human Centipede, eli Final Sequence, niin mies saattaa helposti jäädä oman maineensa vangiksi. Varsinkin kun kolmatta tuhatjalkaleffaa näyttäisi seuraavan teos nimeltään The Onania Club, joka sekin kuulostaa joltain Jörg Buttgereitilta, eikä täten ainakaan anna kuvaa siitä kuinka tulevaisuudessa voisi olla edes mitään Steven Seagal-käsityksen mukaista massaelokuvaa. Enkä minä nyt tarkoita, ettäkö Sixin tulisi edes pyrkiä tekemään suuren yleisön elokuvia (tai edes pienen suuren), mutta uskallanpa väittää että etenkin Full Sequencen idean perusteella miehellä olisi mielikuvitusta jota kannattaisi hyödyntää muuhunkin kuin itsensä rajoittamiseen ns. ällöleffojen tekoon. Final Sequence kyllä kuulostaa omassa mielessäni vielä varsin nokkelalta ajatukselta, että jos ensimmäinen on se maineensa vangiksi joutunut kauhuelokuva, kakkonen osoitus siitä kuinka se maine voi vaikuttaa ihmismieleen ja sitten kolmonen olisi ehkäpä irvailua siitä kuinka jenkeissä tehdään kaikesta omat vesitetyt versionsa. Tai hitto enhän minä oikeasti tiedä millainen se tuleva kolmas osa on, mutta heti kun näin mukana olevan Eric Robertsin ja Tommy Listerin, niin toiveikas ajatukseni oli, että nyt Six pottuilee näille Recistä Quarantineksi-remakeille. Koska jos Final Sequence osoittautuukin vain rutiinikauhisteluksi ilman edes jonkinlaista shokkiarvoa ja sitten perään tulee jokin hemmetin onanointileffa, niin ehkä sen uran olisi pitänyt tyrehtyä Full Sequenceen.
Suositeltavaa kuitenkin on, että jos aikoo katsoa First Sequencen niin katsoo myös Full Sequencen. Sillä vaikka kakkososa ei enää ehkä houkuttelekaan samalla idealla, niin sen kertomus siitä kuinka ensimmäinen elokuva onkin fiktiota, mutta joku katsojista on John Hinckleymaisesti obsessoitunut siitä niin, että haluaa toteuttaa sen todellisuudessa on erittäin hyvä veto ja vaikka idea toimiikin nimenomaan ehkä vain yhdistettynä ensimmäiseen elokuvaan, niin kuten Imperiumin vastaisku, on Full Sequence lopulta kiinnostavampi tapaus kuin edeltäjänsä. Sitä paitsi kun kerran yhden elokuvan hinnalla saa tämän minullakin olevan tuplajulkaisun, niin ensimmäisen elokuvan ostavien ei tarvitsisi kahdesti miettiä kakkososan hankintaa.

Tähdet:
The Human Centipede: First Sequence ***
The Human Centipede 2: Full Sequence ***

5 kommenttia:

Mörri kirjoitti...

Tuli hommattua kans toi tuplajulkaisu ja yhdelle kaverille näytin ekan osan ja sit toista osaa pyysin kattomaan myös toisen toverin. Ei tullu mieleenkään, miten tärkeetä sen ekan näkeminen kokemukselle on, kun ite oon nähny nää jo useempaan otteenseen ja lyhyesti vaan priiffasin ekan osan juonen. No ei ollu Anna mielissään! Siis se oli varmaan vaan tyytyväinen ettei sen _tarvinnu_ nähdä kuin kakkososa, kun ei tykkää ihan tuon luokan kauhusta ja on sen jälkeen monesti sanonu, ett kun aina pakotan kattomaan sen jotain sairasta, eikä ikinä katota kivoja elokuvia, kuten Kaappari. :D

My Nightmare, My Dream... kirjoitti...

Ykkönen ja kakkonen ovat hätkähdyttävän erilaisia. Tässä tuleekin mieleen, että mitä kolmonen tuo tullessaan.

...noir kirjoitti...

Mörri:
kakkonenhan se oikeasti on näistä kahdesta kipeämpi, joten sen rinnalla ykkönen on kuin kevyt tuulenhenkäys nänneillä tai jotain.

My nightmare...:
kakkosleffan ekstroissa Tom Six kertoo, että kolmonen tulee olemaan se kaikista hätkähdyttävin, mutta jotenkin epäilen sitä tuon Full Sequencen tehokkuuden jälkeen. Ehkä hän todellakin haluaa tehdä vieläkin rajumman elokuvan, mutta jo pelkästään jenkkituotantona oleminen estää häntä pääsemästä sinne, sillä varmasti tuotantoporras pakottaa häntä tekemään kompromisseja ja sitten saamme myöhemmin lukea vuodatusta, kuinka Hollywoodkoneisto pureskeli hänet ja sylki ulos.

Occo kirjoitti...

Ykkönen olisi toiminut palttiarallaa vartin lyhärinä. Kakkosta en ole saanut tsiigattua. Itse haluaisin Hellraiserin jatko-osista kehaista pikkunäppärää Infernoa.

...noir kirjoitti...

Ehkäpä sitten ne kakkosessa näytetyt pätkät ykkösestä riittävät joillekin.