torstai 15. tammikuuta 2015

Legend of the Fist (Jing wu feng yun: Chen Zhen, 2010)

Ensimmäisessä maailmansodassa pakolla taikka vapaaehtoisina avustaneet kiinalaiset eivät saa  tekemästään kiitosta, joten siirrytään eteenpäin katselemaan kuinka Shanghaissa rosvoparonit puntaroivat miten parhaiten hyötyä sodan aiheuttamasta kärsimyksestä. Vaikka yökerho-omistaja Liu (Anthony Chau-Sang Wong) ei arvostakaan esimerkiksi nousevaa Japanin uhkaa on hän kuitenkin valmis rahastamaan tilanteella, kun taas vastarintaliike pyrkii estämään maan jakautumista ja tässä avuksi tulee euroopan taisteluista palaava Chen Zhen (Donnie Yen) joka astuu mahdollisesti veljensä mutta ainakin entisen ystävänsä/pomonsa Liun palvelukseen ujuttautuakseen sisäpiiriin selvittämään mitä vehkeilyjä japanilaisten kanssa suunnitellaan. Osan ajasta Chen onkin parasta kaveria ja uskollista naistennaurattajaa, kun toisen puolen päivästään on vastarintaliikettä avustava naamioitunut sankari pistämässä konnia ketoon ja vakuuttamassa opportunisteille ettei kannata liittyvä vihollisleiriin. Siellä ei hirveästi digatakaan Chenin jalkatyöskentelystä.

Eli Chen Zhenin paluu koska kyseessä on näemmä jatkoa Bruce Leen Fist of Furylle, mutta jatkon sijaan kyseessä on kenties enemmänkin uusintaversio. Mukana toki on kohtauksia joissa muistutellaan aiemmasta tarinasta luoden näistä peräkkäisiä tapahtumia, mutta enimmäkseen kertomus vaikuttaa toisinnolta samasta kertomuksesta jossa japanilaiset öykkärit alistavat vähempiarvoisina pitämiään kiinalaisia ja Chen Zhen ei kauaa jaksa sellaista peliä katsella vaan pistää höpinää töppösiin. Mukana on jopa aiemmasta tuttu lopputaistelu nutsien kera, on miekkaa heiluttava viiksipahis, eikä Leen valkoista surupukuakaan unohdeta.
Vain päätös pysäytyskuvalla kesken hypyn puuttuu.
Sinänsä tätä voi kyllä pitää onnistuneena remakena siksi, että vaikka pohjimmiltaan se tuntuukin toistavan samaa tarinaa niin se myös muuttaa tarpeeksi monia asioita jotta sitä katsoessa ei liiemmälti vertaile elokuvia keskenään, vaan on ainakin näkevinään myös jotain erilaista. Sodan varjossa eskapismia tarjoava yökerhomiljöö ja jonkinlainen hauras puolueettomana alueena oleminen tuovat muistumia Casablancasta, kun taas selvästi Green Hornetiin yhdistettävä Chen Zhenin alter ego tekee tästä kovasti supersankarielokuvaa muistuttavan ja jännästi poplaritakit, mennyt aika, sateiset kadut sekä naamiosankari saavat ajatuksiin eräänlaisen Batman-tarinan vuodelta yksi. Joten vaikka siellä joukossa ovatkin ne samat jipot ylimielisistä japanilaisista sortamassa bussin takapenkille ajettuja kiinalaisia, niin lisäelementit tekevät Legend of the Fistista tarpeeksi erilaisen Fist of Furyyn verrattaessa ettei niitä vertailua ole tarpeen tehdä kuin vain muistuttaakseen mistä on kyse. Se ei tee tästä parempaa elokuvaa, vaan sopivasti erilaisen toimintakertomuksen.
Elokuvassa on hieman turhankin paljon silmää iskeviä viittauksia juuri Casablancaan, Fist of Furyyn ja esimerkiksi Green Hornetiin, että se alkaa vaikuttamaan ajoittain turhan itsetietoiselta, parodiselta ja neljännen seinä rikkomiselta, kun sellaiselle ei olisi niinkään tarvetta. Hienoa toki on, että perinnetietoinen vaijeri fu saa rinnalle kaikenlaisia sotajuonitteluja Mata Hari-meiningillä ja koettaa olla kovin puhelias dekkaridraama, mutta juuri sellainen tekstipaljous latistaa toimintaosuuksia, varsinkin kun juonellinen sisältö on aivan liiaksi viittailemassa muiden teosten suuntaan. Hetkittäin Legend of the Fist vaikuttaa kuin seuraisi Ready Player Onin kaltaista teosta jossa ei kuitenkaan olisi samanlainen tarkoitus olla jonkinlainen oman populaarikulttuurialan ensyklopedia ja koska näin ei varmastikaan ole päällimmäisenä ajatuksena ollut niin se lähteiden seuraaminen vie liiaksi huomiota pois elokuvasta itsestään. Ja jos se taas on kuitenkin ollut pääidea, niin tuolloin ne aika harvassa olevat toimintaosuudet taas ovat väärässä paikassa. Se ei ainakaan ole avuksi, että kyseessä on selvästi tekoaikansa efektinen elokuva ja näin ollen se mainitsemani perinnetietoisuuudesta vinkkaava vaijeri fu kärsii etenkin jenkkiläistyyppisestä epileptisestä totetuksesta jossa hienot koreografiat eivät pääse täyteen oikeuteensa strobotehosteisesti nykivän lähikuvaleikkauksen vuoksi. Kyseessä ei ole aivan yhtä pahaa mössöä kuin jenkeillä, mutta liiaksi sinne päin.
Vahva tietokoneistuksen tunne myös rappeuttaa ajankuvan autenttisuutta ja alkaa tekemään elokuvasta valitettavan muovisen.
Mukana on kuitenkin yksittäisinä hetkinä todella mainioita silmäniskuja, rentoa gangsteriparodiaa, umpisolmukieroilua ja sopivan vauhdikkaita toimintapätkiä, mutta edes kivojen värien, nätin musiikin ja muun mukavan ansiosta mikään tässä elokuvassa ei tunnu lähellekäään legendaariselta.

Idea Casablancasta jonkinlaisena supersankariversiona on kyllä mieleeni, mutta ehkä tässä tapauksessa kannattaa turvautua ennemminkin pallokorvaan. Ainakin sen version jännitys pysyy kasassa ensimmäisestä ruudusta viimeiseen.

Jet Li pitää mainita siksi, että sen ohella kuinka mies on tehnyt Fist of Furyn remaken, eli Legend of Fistin, niin hän on myös aikoinaan pukannut ilmoille elokuvan Black Mask joka myös tuo mieleen Bruce Leen Katon.

Lopuksi on vielä todettava, että on suuri miinus ettei levyllä ole mitään making of-dokkaria jossa puhuvat päät olisivat kertoneet esimerkiksi mitä kaikkea ovat käyttäneet referenssipohjina, sillä sen verran paljon nyökkäyksiä muualle tuntuu olevan.

Tähdet: **
Legend of the Fist

Ei kommentteja: