tiistai 18. elokuuta 2015

Hell Camp (Opposing Force, 1986)

Jenkkiarmeija järjestää valioilleen mahdollisuuden osallistua selviytymiskokeeseen, joka tunnetaan nimellä "tappokurssi" ja kyseessä on sen verran hankala koitos, että onnistumisprosentti on luokkaa nolla. Tietenkin innokkaita hakijoita riittää, sillä tokihan minä pärjään siinä missä nuo muut nyhveröt eivät-ajattelutapa on yleistä univormupukuisilla. Siispä onkohan se nyt 11 sotaväen edustajaa pudotetaan filippiiniläisviidakkoon ns. vihollisalueelle, jossa tarkoituksena on vältellä kiinnijäämistä ja muussa tapauksessa kestää vankileirin epäinhimilliset olosuhteet. Sinänsä kokeen pitäisi olla turvallinen kun vihollisroolissa kuitenkin ovat omat kollegat ja näin ollen leikin voinee jättää halutessaan kesken. Paitsi ettei kokeesta vastaava komentaja Becker (Anthony Zerbe) tunne dominoinnissaan turvasanoja ja Geneven sopimukset sun muut ovat korkeintaan vessapaperin arvoisia, jolloin kun nämä testin valiosotilaat jäävät heti eikä 15 päivä vangeiksi, saavat he huomata ettei paikalta poistuta kuin täysin tuhottuina ihmisraunioina taikka elottomana maantäytteenä, ja jossain vaiheessa tuo jälkimmäinen vaihtoehto alkaa kuulostaa aika houkuttelevalta.
Pääosin testiryhmä koostuu joukosta jotka ovat miespuolisia ja täynnä miehekästä uhoa, mutta onpahan siellä tietenkin mukana myös nainen, luutnantti Casey (Lisa Eichhorn) joka myöhemmän Demi Mooren tavoin haluaa osoittaa olevansa myös täynnä miehekästä uhoa, mutta ilman turvautumista sen tarpeettomaan äijämäiseen alleviivaamiseen. Ei siis ime Richardia, vaan enemmänkin henkisen kantin korostamista. Luonnollisesta ikääntyneen järjen ääntä on edustamassa ontuva veteraani, majuri Logan (Tom Skerritt), joka Caseyn tavoin on todistamassa ehkä enemmänkin muille kuin itselleen, että kyllä minäkin pystyn samaan kuin nuo jäntevät nuoret herrat.
Beckerille miesten väkivaltainen alistaminen on helppoa, mutta joukossa olevan naisen kohdalla hän joutuu jopa hetken puntaroimaan onko häneen asiallista käyttää samoja keinoa. Kuitenkin koska Casey on vaatinut samanlaista kohtelua kuin mitä muut saavat kokea niin Becker tulkitsee sen siten, että paras keino nöyryyttää on fyysinen kosketus ja tässä tapauksessa se on raiskaaminen. Se on kuitenkin jotain jota kaiken muun kestävä Logan ei sulata ja hän vaatii kokeen keskeyttämistä, mutta sellaiseen Becker ei ole valmis. Hän kuitenkin tiedostaa, että vaikka hänellä on vapaat kädet tehdä mitä tahansa vankiensa mielen murtamiseksi niin kenties vaginaalinen penetraatio on sotaoikeuden silmissä liikaa ja niinpä hän mielummin siivoaa ongelmat murhaamisella kuin antautumisella ja apunaan hänellä on sokkona johdetut sotilaansa.

Varsin hyvällä idealla varustettu Hell Camp on aika riivatun puuduttavaa katseltavaa ensimmäisen puolen tunnin verran, mutta rupeaa sitten saamaan moottoriaan sen verran terhakkaaseen vauhtiin, että lopussa sitä melkein olisi toivonut lisäminuutteja (muitakin kuin ilmeisen sensuurin mukanaan viemät). Alkupuoli kärsii etenkin siitä, että heti sinne vihollisalueelle päästyämme meidän tulisi kokea vaarantunnetta ja jännittää sitä kuinka kauan he selviytyvät vapaina, ja ehtivätkö luvattuun turvapaikkaan kun Zaroff koirineen juoksee perässä. Se on kuitenkin hieman vaikeaa, sillä vaikka vihollinen on tietoinen uhriensa liikkeistä ja vaikka uhrit (no, Casey ja Logan) tiedostavat ettei ole sekuntiakaan aikaa laskea keskittymistä, niin silti he koko ajan kulkevat leppoisasti rupatellen avioliitoista sun muista tunnepuolen asioista ja kaiken kruunaa nolostuttavan romanttinen ääniraita. Joten tässä vaiheessa sitä lähes toivoo katsovansa jotain tosi-tv-shittiä jossa selviydytään alastomina metsässä, sillä niissä tuntee Predatorin infrapunakatseen lämmön painostavampana. Ilmeisesti tarkoituksena on ollut tehdä seurattavista hahmoista, eli Caseysta ja Loganista hieman painotetun samaistettavia, heidän ollessaan ihmisiä pelkkien sotakoneiden sijaan ja siten sitten myöhemmän osuuden koittaessa olisi taatusti heidän puolellaan, hyväksyen väkivaltaisen vastaanpanemisen alistajiaan kohtaan. No, se ei ole mikään ongelma, mutta alkupuolen jonkinlainen löysä inhimillisyyden korostus on vain lässytystä joka ei kerro mitään sitä suorittavista ihmisistä, eikä se oikeasti siirappinen musiikki ainakaan saa kiinnostumaan päähenkilöistä muina kuin mahdollisimman pikaisina kuolleina. Huomattavasti parempaan suuntaan mennään kun sotilaat ovat vankeina ja he saavat huomata tuntemansa sivistyksen olevan kaukana poissa, koska tällöin kaikista vankeja suojelevista kansainvälisistä sopimuksista, tms. huolimatta on helppo uskoa, että noin heitä varmasti oikean sotatilanteen aikana kohdeltaisiin. Varsinkin jos ollaan jossakin jota kukaan ulkopuolinen taho ei ole ole tarkkailemassa, saati edes tietoinen sellaisesta paikasta. Näin ollen fyysinen ja henkinen kidutus vaikuttaa todenmukaiselta ja kun tutun Das Experiment-vankilakokeen tavoin vastapuoli koostuu meistä itsestämme jotka tekevät vain työtään, mutta joille on annettu liian vapaat kädet päätyä äärimmäisyyksiin, on myös valitettavan oletettavaa että joku Beckerin kaltainen ihminen uuden tilanteen (ts. naisen) kohdatessaan olettaisi kaikkien keinojen ollessa sallittuja kaikkien keinojen olevan sallittuja. Hyvin mahdollistahan olisi jotta nainen tälläisessä tianteessa kokisi seksuaalista väkivaltaa, joka muuten olisi varmasti tehokkaimpia keinoa nöyryyttää miehiäkin. Niin se ja Nickelbackin soittaminen. Joten vankileiriosuudella päästään huomattavasti ahdistavampaan, jännitystä ja ajatuksia herättävään elokuvaan, ja vaikka se hakkaaminen nyrkillä taikka peniksellä onkin kieltämättä helppo ratkaisu ja paras keino motivoida uhrit kapinaan, niin parhaimpia kurkkua kuristavia hetkiä ovat ne kun vangitsijat rupeavat kääntämään vankeja toisiaan kohtaan. Vihjaistaan jonkun saavan erioikeuksia, tms.
Beckerin apulaista esittävän Richard Roundtreen murehtiminen siitä, että tämä on vain p*ska duuni ja hän tuskin malttaa odottaa päivän olevan pulkassa, mutta meneminen silti tekemään työnsä on varsin onnistunutta käsienpesua ja ei kuulu mulle-ajattelua. Kunnes tietenkin eteen tulee jotain (eli raiskaus) jonka vuoksi on tehtävä jotain oikein. Mikä on liikaa kun paikalle saapuneen koekaniinit ovat siellä vapaasta halustaan ja olivat vain vähätelleet testin mahdollista ankaruutta sekä aliarvioineet kestokykynsä? Ja milloin vapailla käsillä toimivat vangitsijat menevät liian pitkälle kun maaliviivaa ei ole määritelty? Joten kyllä Hell Camp toimii siltä osin erinomaisesti pohdintaa herättävänä teoksena ja kun alun puuduttavuudesta sekä lopun pakollisesta ammutaan kaikki-ratkaisusta pääsee yli, niin keskiosa on sopivan raastavaa aivopeliä. Ääniraitakin muuttuu jossain välissä tunnelmaan sopivammaksi, vaikka sitä sopimatonta Yannia viljellään myöhemminkin, niin ainakin vankileirillä kidutukseen käytetty läpi yön soiva riitasointuinen ääniväkivalta osoittaa paremmin hermostuneisuutta ja on siten aiheeseensa sopivampaa.
Onkin suuri sääli, että alun jackiecollinsmaisuuden ja lopun murica fuk jeah-ammuskelun välissä oleva shit happens-kerronta jää juurikin väliinputoajaksi ja että sitä eivät lopulta täysin pelasta varsin pätevät näyttelijätkään taikka hyvä pohjaidea. Monet hyvät seikat kun kuitataan liian nopealla välinpitämättömällä huitaisulla ja se saa ajoittain hieman turhautumaan.
Skerrittin hahmo on tylsyyteen saakka hyveellinen vanha herra joka toppuuttelee huligaaninuoria ja toruu kun hattua ei nosteta päästä ja tavallaan hyvä niin, mutta heti kun se reilun pelaamisen ja hyvyyden puhtoinen henki todella mitattaisiin, ei tarvita kuin c'mon duud ja Skerritt on suurinpiirtein valmis repimään ihmislihaa hampaillaan. Kyse ei ole siitä raiskauksesta, koska sen kohdalla Logan ymmärrettävästi vetää hernepultit, mutta lopussa kun koko pakka on hajoamassa käsiin ja hän kollegoineen saa juosta luotisateessa pakoon, uskoo Logan vieläkin hyvyyden voittavan järjenkäytön avulla ja siksipä heidän olisi pysyteltävä piilossa sotapoliisiin tuloon saakka. Ovathan he sentään jo paenneet leiriltä, etc. Mutta Caseyn ei tarvitse sanoa muuta kuin ei se taida onnistua ja Logan ryhtyy pyssyleikkisille ampuen piilosta suojaamattomia sotatyöläisiä. Joten vaikka matkan varrella on esitelty monia syitä joiden vuoksi Loganin pasifistinen ajattelutapa ei nyt toimi, niin varsinainen lopullinen sykäys tappamiseen suoritetaan olankohautuksella.
Vastaava ongelma tulee Beckerin kohdalla, jonka kaikesta fasistisesta sadismistaan huolimatta annetaan ymmärtää olevansa vain käskyjä totteleva työläinen joka on saanut uskoteltua itselleen olevansa oikeassa ja kohtauksessa jossa hän miettii miten nainen tulisi ottaa vankina huomioon antaankin hyvän esimerkin siitä kuinka se ei aina ole helppoa paskiaisellekaan. Lopulta Becker kuitenkin jää sellaisesta moraaliongelmasta huolimatta tyypilliseksi psykopaatiksi jonka ainoa mahdollinen kohtalo on kuolema muulla kuin tuomarin päätöksellä.
Tässä välissä mainittakoon, että ainoat oikeasti kehnoa työtä tekevät näyttelijät löytyvät niiden persoonattomien intoa puhkuvien sotilaiden joukosta, mutta heillä nyt ei olekaan muuta virkaa kuin olla pullistelevia aaseja. Siksipä varsinaiset roolipettymykset tulevatkin juuri päähenkilöiden osalta ja niissä ei nyt sekään suoranaisesti huonon näyttelemisen vuoksi, vaikka esimerkiksi Skerritt vetääkin aika liukuhihnalta rooliaan, vaan hahmojen potentiaalin kadotuksen. Näistä pahin löytyy Lisa Eichhornin Caseysta.
Casey siis ilmoittautuu mukaan osoittaakseen olevansa aivan yhtä "hyvä" kuin miehetkin ja kun hänet raiskataan niin Loganin vapauttaessa hänet on nainen tyystin tunteeton, vastaten toteamukseen ettei hän näytä kärsivältä, että mitä sillä on merkitystä ja tämä on loistokohtaus näyttämään, että vaikka kohtelu oli selvästi yli rajojen, niin hän itse tietää mihin ryhtyi ja jos kuraa tulee niskaan, niin mitäs menin tilaamaan sitä laatikkokaupalla. Se tappaa tunteet kun tavallaan joutuu syyttää myös itseään. Eihän se kohtalo reilua taikka hyväksyttävää ole ja näin pois päin, mutta hän ainoana tuntuu ymmärtävän saaneensa juuri sitä mitä tietämättään tilasi, kun muut ottivat asiaa liiaksi leikillä. Tämä ilmeettömyys tuntuisi tosin hieman vakuuttavammalta jos hän ei olisi aiemmin liian persoonaton ja muutakin kuin vain joku nainen, vaan olisi oikeasti nainen jolla on nimi, Casey. Nyt se ei tunnu niin suurelta muutokselta kuin millaiseksi se on varmasti tarkoitettu. Itse asiassa kun huomaa miten merkityksetön se ero on, alkaa pitämään niitä aiempia romanttisia keskustelutuokiota Loganin kanssa vieläkin enemmän väärässä olevilta, kun nyt se ei ollut mikään ns.heikkouden tai keskittymiskyvyn puutteen merkki, vaan ulkoa opeteltua monotonista valhetta.
Vielä kun koko elokuvan loppuratkaisu heittää pöpelikköön mahdolliset todistusongelmat ja vastaavat ja vain todetaan, että ylennys kaikille, niin kieltämättä hyvistä, loistavistakin hetkistä huolimatta Hell Camp vaikuttaa hukkaan heitetyltä mahdollisuudelta.

Loistavaa on kylläkin se, että kyseessä on siltikin elokuva joka herättää pohdintaa ja kuten näette, lukuisan määrän sanoja joilla sitä käsitellä, ja kyseessä on sentään elokuva jota on markkinoitu näin:
Ei tämä ole mikään SS Experiment Love Camp.
Sehän jo nimessäkin, että Hell Camp. Siis vähän niin kuin rippileiri.

Tähdet: ***

3 kommenttia:

Tuoppi kirjoitti...

Miten minulla on semmoinen muistikuva, että olisin tämän joskus myös nähnyt. FilmNetiltä taisi joskus tulla ja sieltä sen sitten talletin katsottavakseni. Varmaksi en tosin mene sanomaan, sillä saatan hyvinkin muistaa jälleen kerran väärin. Sitä se varhaisiän dementia teettää... :D

...noir kirjoitti...

Minä en muista tähän ennen tätä kasettia törmänneeni, mutta onneksi se tapahtui, sillä yllätyin positiivisesti kun sisältö ei ollutkaan mitään Ilsa-apinointia.

Tuoppi kirjoitti...

Hieno hankinta ei käy kieltäminen, ja vieläpä sellainen johon itsekin toivon jonain päivänä lähitulevaisuudessa törmääväni.