Kuollut saapuessaan (D.O.A., 1950)
Tapanani ei ole murehtia vanhoja kirjoituksiani ja niinpä en myöskään ole halukas kirjoittamaan uudestaan jostain elokuvasta joka on jo saanut paikkansa tässä blogissa. Syytä toki saattaisi olla sillä eivät kaikki kirjoitukseni omastakaan mielestäni ole mitään henkevyyden riemuvoittoja ja varsinkin ne elokuvat jotka olen katsonut ja joista olen kirjoittanut selvästikin väärässä mielentilassa ansaitsisivat jo pelkästään siksi remakearvostelun osakseen. Puhumattakaan niistä alkupuolen teksteistä joiden aikana olen vielä etsinyt omaa tyyliäni, vaikka olinkin taatusti jo sillon varma siitä, että olen paras ja kaunein ja varmaan nopeinkin (sori leidit tuosta jälkimmäisestä). Jokainen niistä kuitenkin on sen ajan ja hetken todiste, ja historiaa kirjoittavat uudestaan vain siitä oppimattomat sekä aikamatkustajat jotka koettavat salamurhata Hitlerin. Joten jos kirjoitinkin jostain elokuvasta ollessani väärässä mielentilassa niin se oli kuitenkin silloin kuitenkin se oikea ja sitä elokuvaa todennäköisesti tarvitsi päästääkseen pois siitä väärästä mielentilasta, jolloin se olikin aivan oikeassa hetkessä, oikeassa tilassa. VAU! Ja jos oli teksti millaista tahansa, mutta pystyn silti seisomaan sanojeni ja annetun pistemäärän takana olisi remakekirjoitus yhtä tarpeeton kuin Kate Hudson. Kuka? Onko hän se näyttelijä Greyn anatomiasta? Ei, hän on Ellen Pompeo ja joo, en minäkään ymmärrä miksi kukaan katsoo Greyn anatomiaa.
On kuitenkin yksi elokuva josta tekemäni kirjoitus vaivaa minua hieman normaalia enemmän ja se on tämän Kuollut saapuessaan-elokuvan remakesta tekemäni arvostelu. Ei pelkästään se, että kyseessä on blogin haparoivien ensiaskelien aikana kirjoitettu arvostelu ja siten jo syntyessään jalkapuoli (jaarittelen sen yhteydessä kuin Fidel Castro päivän kestävässä puheessaan ja luettelen elokuvan tapahtumia enemmän kuin sen käsikirjoitus), mutta etenkin se että annoin sille aivan liian alhaisen pistemäärän on aina kiusannut minua. Kyseessä on samperin tehokkaasti rullaava jännityselokuva joka on loistoesimerkki siitä miten uusintaversion avulla voidaan onnistuneesti päivittää jotain mitä vain, mutta jostain syystä minä uskottelin itselleni että vaivaiset neljä tähteä on tarpeeksi. Neljä! Miksen samantien sylkenyt Dennis Quaidia kasvoille.
No, nyt kuitenkin on sen alkuperäisversion vuoro.
Frank (Edmond O'Brien) kävelee poliisiasemalle tehdäkseen ilmoituksen murhasta: hän itse on uhri.
Vielä pari päivää sitten Frankin elämä oli ihan samanlaista kuin kenen tahansa muunkin. Kelvollinen duuni kirjanpitäjänä, hieman seestynyt mutta mukava suhde nätin Paulan (Pamela Britton) kanssa ja muutenkin elämä oli jännityksestä vapaata, mutta ainakin varsin miellyttävää. Lomamatka tapaamaan kollegoita muuttaa kaiken, sillä viinanhuuruisen illan kääntyessä aamuksi saa Frank todeta ettei tämä olekaan ihan normaalia krapulaa mitä tunnen. Ilmenee että Frank on myrkytetty, mutta kuka ja miksi. Elinaikaa on ehkä päivä, hyvällä säkällä kaksikin viikkoa, joten jos Frank haluaa vastauksia ei aikaa ole tuhlattavaksi. Kenties se herra Phillips joka oli koettanut tavoitella Frankia tietäisi jotain asiasta. Ehkä, jos ei itse olisi yllättäen kuollut ihmeellisessä itsemurhaonnettomuudessa. Frankin askeleet johtavat vain lisäsolmuihin ja pian tuntuukin siltä, että vain hänellä, myrkytetyllä miehellä itsellään ei ollut mitään tekemistä koko päivänvaloon nousevan asian kanssa, vaan kuollut herra Phillips on jokaisen mysteerin keskipiste. Hän vain ei kerro mitään... koska on kuollut.
Olen sanonut, että tämän elokuvan remake on lajissaan siksi harvinainen, että se on parempi kuin alkuperäisversio ja vaikka sellainen kuulostaakin pyhäinhävistykseltä, etenkin kun ottaa huomioon tämän orginaalinkin olevan varsin erinomainen elokuva, olen silti edelleen samaa mieltä. Pienet tarinalliset muutokset hahmojen ammattien taikka motiivien suhteen eivät ole niinkään merkityksellisiä, koska molemmissa versioissa ne toimivat varsin hyvin, mutta varsinkin yhdessä asiassa remake onnistuu niin paljon paremmin, että vaikka juuri tämän leffan vuoksi rupesinkin aikoinaan diggaamaan Edmond O'Brienista ja hän tekeekin onnistuneen roolisuorituksen, on uusintaversiossa se myrkytyksen vaikutus konkreettisemmin läsnä, tehden sekä uhrista että elokuvankulusta sellaisen, että tehtävää on mutta aikaa ei. Se myrkytyksen vaikutus tulee remakessa paremmin esille jo heti alussa, kun siinä missä O'Brienin Frank kävelee reippaasti karsinaan ja esittää asiansa tomerasti, on Quaidin esittämä päähenkilö epävarma askelissaan ja puheessa on turhautumista tilanteeseen. Viimeisiä henkosiaan vetäväksi henkilöksi Frank on aivan liian energinen.
Lisäksi olen sitä mieltä, että uusintaversiossa ollut motiivi myrkytykseen on parempi kuin tässä originaalissa, johtuen siitä että se osoittaa paremmin sen kuinka äärimmäisyyksiin voidaan ajautua käytännässä aivan turhan vuoksi, teema toki tässäkin käytetään avuksi, mutta remakessa se on turhauttavamman arkinen ja siksi parempi. En myöskään oikein arvosta tämän alkuperäisversion humoristisia kevennyksiä, kuten alkupuolen baariosuudessa olevia kännikaloja jotka vaikuttavat kuin olisivat pyrkimässä Reefer Madnessin esiintyjiksi kuin esittämässä oikeasti juovuksissa olevia. Mutta se nyt johtunee osaltaan aikansa tavasta esittää asiat, sillä tällöinhän yksi jointti vei suoraan helvettiin, kun nykyään se jättää enää ovelle kolkuttelemaan. Vaikka se motiivi nyt osoittautuukin aika rutiinijutuksi, varsinkin film noir-ajan tarinoille (jep, aviopetos), on elokuvan tarina kuitenkin aivan loistava mysteeri jossa availlaan lukkoja sopivan harvakseltaan ja O'Brien on sopivan tavallinen ihminen keskellä suurta erehdystä. Ehkä liian voimaintunnossa ollakseen kuolemaisillaan, mutta juuri se jokamies-fiilis joka hänessä on tekee hänestä täysin sopivan tähän tarinaan.
Lopetus olisi muuten hyvä, mutta se miten tarkalleen Frank ehtii kertomaan asiansa nanosekuntia ennen kuolemaansa on kyllä nolo. Aivan kuin pommin purkaminen ja oikean johdon katkaiseminen viimeisellä sekunnilla. Ei Frank kuitenkaan ole Bond, James MacGyver.
Tähdet: ***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti