Jännityskirjailija Sian (Meg Foster) lähtee hakemaan työrauhaa ja inspiraatiota sopivasti sivussa olevalta pieneltä kreikkalaissaarelta, jossa saisi sitten ohitettua kaikenlaiset häsläämiset, kuten miesystävänsä Johnin (David McCallum) halipusut. Paikka on mukavan idyllisen hiljainen ja kaikki vaikuttaa sähkövalaistuksen puutetta lukuunottamatta soveliaalta työskentelyyn, joten kunhan ollaan ensin päästy eroon pikkutuhman oloisesta vuokraisännästä Eliaksesta (Robert Morley) ja hänen hourailevasta varo tuulta, se voi tappaa taikka hyväillä vartaloasi-puheesta voidaankin ottaa rennosti. Aah, Kreikka ja sen fetajuustoinen musiikki. Tuntuu ihan siltä kuin nimen perään pitäisi laittaa liite papathnapoulous tai jotain muuta yhtä venytettyä. Hmm, Elias kertoi ettei paikallisissa taloissa ole sähkövalaistusta kiitos museoviraston joka valvoo että kaikki pysyy entisaikojen muotissa ja sitten kuitenkin tuossa näyttäisi roikkuvan sähkölamppu joka sytytetään sähkökatkaisimesta, että kuka tästä nyt on vastuussa? No, kenties se toimii tuulivoimalla kuten ne kaikki muutkin taloissa näkyvät valot jotka eivät ainakaan huoju tyypillisen liekkivalaistuksen tavoin. Nyt tuuleekin ja kovaa, mitä sitten korostetaan sopivan lennokkaalla pölyllä (joka tosin lienee hiilihappojään höyryä).
Sian tapaa hieman vaarallisen oloisen talonmies Philin (Wings Hauser) ja kun neiti näkee miehen kaivamassa jotain keskellä yötä, herää heti mielenkiinto ottaa selville että mitä sinne haudattiin. Kenties Elias, joka katsoi tarpeelliseksi nöyryyttää palkollistaan. Koeta siinä nyt keskittyä kirjoittamiseen kun vaikuttaisi siltä kuin olisit kahdestaan autiolla saarella murhaajan kanssa ja kahdestaan siksi, että se seuralaisesi tappoi kolmannen tietämäsi henkilön. Puhelimetkin reistailevat ja onkin varmaan hankala saada puheesta selvää kun keskustelijoina ovat Sian ja John joiden nimet lausutaan hyvin samankaltaisesti.
Ai siellä on generaattori joka sen valaistuksen hoitaa? Okei, mutta miksi sinne sai kuitenkin vetää seiniin sähköjohdot, kun miten se nyt oikeastaan eroaisi siitä että virta tulisi ulkoisten sähkötolppien myötä? Siis tarkoitan, että nämä johdot sun muut eivät ole teipattuna seiniin, tms., vaan vedetty seinien ja katon sisältä, jolloin se on ihan sama tuleeko virta polkumyllystä vaiko atomivoimalasta kun siinä on silti puututtu historiallisen talon rakenteisiin ja jos kerran jonkin museovirasto sanoo ettei rakennukseen saa tehdä muutoksia, niin mitä hittoa noi ovat olevinaan? Mistä puheen ollen, miksi aiemmin totesin puolustavasti että ehkä se virta tulee vaikkapa tuulivoimasta (jonka sanoin vain elokuvan tuulivoimaisen nimen ja mukaidean vuoksi), kun jo senkin olisi pitänyt ärsyttää, sillä tuli se energia mistä vain niin taas oli vedetty jokin seinä auki sen vuoksi. Ja miksi se kiinnostaa minua enemmän kuin se, että nyt Wings Hauser juoksee hidastetusti sirppi kädessä jahtaamassa Meg Fosteria joka vetää näköjään kännit.
Onneksi huolestunut John siellä kaukana Amerikassa saa soitettua kreikkalaisen poliisin, eli Kreikassa asuvan amerikkalaisen poliisi Kesnerin (Steve Railsback) tarkistamaan tilanteen. Tietenkään juuri silloin mikään ei vaikuta olevan nurinkurin ja ehkäpä Sian puhuukin vain puppua. Mutta hei, jos kerran ollaan kreikassa niin miksei siellä voisi olla joku paikallinen Evangelos Odysseas Papathanassiou, kun nyt siellä on jenkkiläinen kirjailija, jenkkiläinen psykovaanija, jenkkiläinen kyttä ja se Eliaskin oli britti. Hitto, lopussa paikalle eksyy kaksi turistia ja hekin jenkkejä. Tämä on kuin Pattaya jossa on enemmän suomalaisia kuin Pälkäneellä.
Hieman Takaikkunaa ja tavanomaisempaa slasherstalkerointia, siitä on Kuolontuuli tehty. Vaikka ääniraidalla soikin kerran pari jokin kreikkalainen pampulapäähinemusiikki ja muutama paikallinen kivitalo näytetäänkin, niin elokuvan voisi sijoittaa ihan mihin tahansa syrjässä olevan talon luokse ja sisältö pysyisi ihan samanlaisena (uskonkin syyn tarinan maantieteellisen sijainnin johtuvan yksinomaan siitä, että ohjaaja on kreikkalainen). Ei se nyt kaikkein huonoin psyko vaanii yksinäistä naista ja osa ajasta vietetäänkin uhkaavien puheluiden äärellä-elokuva ole, mutta tässä tunnutaan nyt menettäneen aivan liian hyviä juttuja pelkän tasapaksuuden vaatimuksesta. Oli nimittäin mainion oloista se, että koska Sian on jännityskirjailija niin pariin otteeseen hän epäileekin mielikuvituksena laukkaavan valtoimenaan ja sitä olisi voitu käyttää enemmän siihen Takaikkuna-tunnelmaan jossa ei tiedettäisi kuinka paljon Sianin näkemään voisi uskoa, kun ne saattaisivat olla pahasti asiayhteydestä irroitettuja ja siten mielikuvituksen paikkaamia. Tässä vain tehdään heti ensikättelyssä selväksi, että joo, toi on se tappaja ja toi uhri ja niin edespäin, ettei oikealle jännitykselle jätetä laisinkaan tilaa. Erityisen pahasti tunnelmaa rikkoo se kuinka Meg Foster joutuu käytännössä yksinään (mikä on näille stalkerelokuville tavanomaista) kantamaan sitä kertovaa hahmon osaa ja muutoin ihan hyvin hän suorituukin roolistaan, mutta kun jostain syystä ohjaajakäsikirjoittaja Nico Mastorakis oli katsonut tarpeelliseksi jotta Fosterin hahmon tulee kertoa kaikki mitä tapahtuu aivan kuin seuraisi näkövammaisille suunnattua elokuvaa. Siispä jos Sian vastaa puhelimeen, hän sanoo vastaavansa puhelimeen ja jos hän näkee jonkun hautaavan jotain, hän sanoo jonkun hautaavan jotain. Onko tämä audiokirja vai häh?
Meg Foster-faneille suositeltava teos kuitenkin, sillä hän saa reippaasti ruutuaikaa ja tekee parhaimpansa, vaikka ei saakaan uskoteltua Freeway-colan olevan muuta kuin tummaa pissaa. Mutta se ääni ja ne silmät, ne silmät.
Niin ja se tuuli. Se on vain tuuli. Ei mitään mystistä.
Kansikuva on hieno.
Tähdet: **
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti