maanantai 11. joulukuuta 2017

Jack the Giant Killer (2013)

Brittiläisellä maaseudulla uusioperheensä luona asuva Jack (Jamie Atkins) saa täysi-ikäisyyden saavuttaessa pussin joka sisältää kaksi isoa papua ja niiden pitäisi paljastaa totuus hänen hulluna pidetystä isästään joka katosi jo vuosia sitten jonnekin korkeuksiin. Jack heittää pavut pois ja katso! pian siitä versoaakin pavunvarsi joka yltää yli korkeuksien. Luonnollisesti Jack päätyy pilvien yläpuolelle, löytää sieltä toisen maailman ja 18 vuotta sitten kadonneen isänsä joka ei ole vanhentunut päivääkään koska täällä aika on pysähtynyt. Siellä asustaa myös kuningatar Serena (Jane March) joka kantaa kaunaa maalaisille ja aikoo pistää kaiken hyrskyn myrskyn cthulhumaisilla pedoillaan, mutta onneksi Jack on rakentanut mechan jolla taistella vastaan.

Jack the Giant Killer on Asylumin tuottama samana vuonna 2013 ilmestyneen Jack the Giant Slayerin mockbuster, mutta se herättää kysymyksen että mikä hitto oli Jack the Giant Slayer? Eikö Jack Black tehnyt jonkin Jaakko ja pavunvarsi-elokuvan, onko se siis tuo Jack the Giant Slayer? Ei, vaan se elokuva jonka suosiolla ratsastava mockbuster tämä nyt vuorossa oleva on toinen niinkin isoilla nimillä kuin Bryan Singer, Ewan McGregor ja Warwick Davis tuotettu teos ja mitä ilmeisemmin sen suosio oli kyseenalaista ottaen huomioon, että 195 miljoonan dollarin budjetti keräsi vaivoin maailmanlaajuisesti kustannuksensa takaisin.
Ottaen huomioon Asylumin tuotantojen suuruus olen aika varma ettei heidän versionsa kohdalla käynyt ainakaan näin:
Niin ja se Jack Blackin elokuva oli Gulliverin matkat.

Mutta palataanpa Jack the Giant Slayeriin, joka siis on Jaakko ja pavunvarsi-filmatisointi, mutta ei yhtä hyvä kuin Mikki Hiiren vastaava. Jo kahdesti lyhyen ajan sisällä tässä blogissa esiin päässyt ohjaaja Mark Atkins jonka käsialaa ovat siis myös Dragonquest ja Dragon Crusaders on nyt edelleen jättihirviöiden parissa, mutta vaikka nytkään ei olle varsinaisen komiikan seurassa niin jonkin verran edeltäviä iloisemmissa merkeissä kuitenkin, mistä on pitkälti kiittäminen esiintyjiä (tai pikemminkin vain yhtä) kuten isän roolissa olevaa Harry Dyeria jotka tuovat mukanaan sellaista rentoutta jota kaipaa seikkailulliselta satuelokuvalta (Dyerista tulee mieleen vanhempien aikojen Doctor Who). Lisäksi lentävä kellopelilinna, Jackin mechaluomus ja muut vastaavat jutut ovat viemässä elokuvaa enemmän kevyeen mielikuvituksellisuuteen kuin yritykseen koettaa tehdä fantasiasta arkista. Muutoin kyllä kyseessä on edelleen tyypillistä B-roskaa joka äkkisilmäykseltä on vain sitä eikä mitään muuta, jolloin näyttelijät ovat enimmäkseen puisevan monotonisia, tehosteet halpatuotantoa ja muuta tuttua, mutta silti jokainen kerta kun kuvaan pääsee lentävä linna taikka jokin muu jonkinlaista oikeaa mielikuvitusta käyttävä hetki tulee mieleen ajatus, että 20 tai jotain vuotta sitten olisi tämä voinut nousta elokuvaksi joka otettaisiin myöhemmin esille Päättymättömän tarinan vertaisena lämpimiä muistoja herättävänä nostalgiasatuna.
Näkemättä Bryan Singerin elokuvaa on vaikea sanoa millainen se on, mutta tämän perusteella uskallan silti väittää ettei se ainakaan viihdyttäjänä voi olla parempi vaihtoehto.
Ja oli efektien tasosta mitä mieltä tahansa niin onhan se aika hubaa, että perinteisen jätti-ihmisen sijaan jätit ovat kuin H.P. Lovecraftin luomuksia.
Musiikissa on selvästi haettu vaikutteita Danny Elfmanilta ja samanlaista lastenlorumaista triangelihelinää onkin mukana joka kieltämättä kuulostaa mukavalta satuelokuvan puitteissa.

Tähdet: ***

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Age of the Dragons (2011)

Lohikäärmeiden aika vaikutti olevan jo ohitse ja ne elivät enää vain kansantaruissa, kunnes eräänä kauniina päivänä suuri varjo lankesi yli maan ja katso! tulensyöksijä teki paluun. Tuolloin nuorena miehenalkuna Ahab (Danny Glover) näki kuinka lohikäärme lopetti hänen siskonsa hengen ja tuliaallon seurauksena oma iho paloi karrelle ja joo, tämä on Moby Dick lohikäärmeellä. Sittemmin Ahab on siis omistanut elämänsä tuon suuren pedon metsästykselle ja pakkomielle on se mikä hänet lopulta tuhoaa.

Pidän kovasti Melvillen alkuperäistarinasta ja (esimerkiksi Frankensteinin tavoin) se on varsin helppo siirtää moneen eri yhteyteen koska pohjimmiltaan se on tarina pakkomielteestä, riippuvuudesta ja halusta saada jotain josta pitäisi päästää irti, eikä siten filmatisointi siitä vaadi osakseen niin merta kuin valastakaan koska riittää maanisuuteen sortuva henkilö ja tavoite. Tämä Age of Dragons osoittaa juuri sen kuinka tarina voidaan pitää käytännössä alkuperäisenä ja silti äkkikatselemalta täysin erilaisena, ja niin kovin monen Moby Dick-filmatisointien jälkeen se on samalla huomautus siitä kuinka jotain voidaan uudelleenfilmatisoida ilman pelkkää yksinkertaista kopiointia, ollen tavallaan kuitenkin myös nimenomaan sitä. Tämä oikeastaan pistääkin miettimään, että miksi esimerkiksi Moby Dickia ei ole useammin elokuvattu samalla tavalla että pidetään nimet ja tilanteet samoina, mutta vaihdetaan tapahtumapaikka, aika, kohde tai vastaavat, vaan aina tehdään se sama merimies näin käy merta päin-elokuva Outland tavallaan osoitti miten Sheriffi pystyttiin siirtämään sellaisenaan avaruuteen ja Mr. Stitch teki vastaavan tempun Frankensteinille, molempien ollen selvästi tarinoidensa uudelleenfilmatisointi, mutta silti oma erilainen näkokulmansa. Moby Dickin kohdalla ne vastaavat ns poikkeavat toteutukset ovat usein sellaisia (esim. The Pledge) joissa joutuu jo hieman vakuuttelemaan, että joo, on se, tai sitten ne ovat käytännössä aina samanlaisia niitä mainitsemiani meriseikkailuja. Siksi Age of Dragons onkin aika piristävä ilmestys koska se on selvästi sama vanha tuttu tarina ja hahmot ovat nimiä sekä luonteitaan myöten ennallaan, mutta sitten ollaankin maalla kulkemassa jollain steampunkpanssariajoneuvolla ja metsästetään lohikäärmettä eikä tehdä sitä edes vitsaillen vaan alkuperäisen kertomuksen vakavuudella ja samoilla pohdinnoilla ihmisluonteesta. Surku vain ettei positiivisesta kulmakarvojen kohotuksesta huolimatta Age of the Dragons ole kovinkaan hyvä elokuva ja vaikka esimerkiksi itse lohikäärmetehosteet ovat hyvää keskitasoa niin elokuvasta paistaa valitettava halpahintaisuus muilta osin jonka vuoksi jo esimerkiksi pelkästään puvustuksesta tulee liiaksi mieleen kotikutoiset naamiaisbileet. Hahmojen habituksissa on muutenkin sellaista hällä väliä-henkeä, että se tekee kokonaisuudesta ikävän huolimattoman oloisen, aivan kuin sillä ei olisi väliä mitä kameran edessä on kunhan vain muistatte kirjan tekstin oikein. Ikävin hällä väliä-ajatus tulee Danny Gloverista ja se potuttaa aika pahasti koska hän esittää Ahabinsa sen vaadittavalla karismaattisella pöpiydellä, mutta koska hän on ollut kuvauksissa vain vessatauon ajan niin turhan iso osa roolista on tehty naamaansa piilottavan sijaisnäyttelijän avustuksella ja se on yhtä uskottavaa kuin Bela Lugosin kiropraktikko Plan 9:ssa. Huoh!
Sen mitä Glover on kuvassa ja on sitä kyllä ihan mukavan verran, että ehtivät kuitenkin aika paljon kuvata lyhyessä ajassa hän dominoi kuvaa ja häntä seuraisi läpi myrskyjen kunnes viime hetkellä tajuaa että tämä tyyppihän on ihan nuts.

Ilman jatkuvia hidastusten käyttöä Age of the Dragons taitaisi pudota ep:ksi pitkäsoiton sijaan. Ne ja kirjan tekstiä sellaisena lainaaminen tekevät elokuvasta aika hitaan ja jopa pitkästyttävän, mikä tuntuu aika oudolta ajatellen millä metsästäjän matkaavat ja mitä saalistavat, asioita jotka molemmat huutavat elinvoimaisuuden puolesta. Age of the Dragons onkin siis enimmäkseen hyvä ja mielenkiintoinen yritys kuin oikeasti hyvä taikka mielenkiintoinen. Sitä varten on Kunniasanalla.

Tähdet: **

perjantai 8. joulukuuta 2017

Dragon Crusaders (2011)

Keskiaika tai jotain sinne päin ja maamerirosvot ryöstelevät kyliä ja tappavat kansaa, mutta onneksi joukko temppeliritareita saapuu aina sopivasti myöhässä paikalle. Ritarit löytävät hylätyn ajankohtaan nähden hämmentävän modernin purjeveneen ja vapauttavat sen ilmeisen lukitsemattomasta sellistä, tms. nuoren neidon joka meni aikaisemmin hölmöyksissään loitsimaan lohikäärmekirouksen joka muuttaa kaikki veneilijät monstereiksi, eli joko eläviksi kuolleiksi taikka minilohikäärmeiksi (no, gargoiliksi sanovat). Paha pomolohikäärme saattaa tosin syödä heidät ennen sitä. Siispä nyt ritarit, edellä mainittu neito ja mukaan lyöttäytyvä soturinainen lähtevät yhdessä lahtaamaan lohikäärmettä ja etsimään keinoa vapautua kirouksesta joka löytynee mustan noidan käsikirjasta. Eli tuttuun fantasialeffatapaan taas kuljetaan esittelemässä maaseutua.

Pari vuotta Dragonquestin jälkeen ohjaaja Mark Atkins palasi lohikäärmeiden pariin ja teki tämän Dragon Crusadersin joka tosin ei ole niinkään suoraa jatkoa edelliselle, mutta jonka voi silti sanoa olevan sitä ainakin siten, että se vaikuttaisi kuuluvan samaan maailmaan. DCU eli trendikkäästi Dragon Cinematic Universe. Ei nyt sentään, mutta samaa tauhkaa on kuitenkin tarjolla. Eikä tämä jäänyt viimeiseksi Atkinsin lohikäärmeilyksi, mutta myöhemmin sentään taisteltiin natseja vastaan.
Atkins on näemmä Asylumin luotto-ohjaajia minkä vuoksi minullekin on kertynyt aika liuta hänen tekemiään elokuvia, vaikka niistä ei nyt katsellessa näekään mitään persoonallisuutta jonka vuoksi nimi jäisi erityisen hyvin mieleen ja täten lukumäärä on enemmänkin sattumankauppaa. Kaikki ne kuitenkin ovat silkkaa roskaa, mutta parhaimmillaan sentään niin huonoja että hyviä. Jotkut sen verran tuskallista, että esimerkiksi Haunting of Wichester Housesta totesin seuraavaa: "Jos maailmassa on yhtään oikeutta, niin tämän elokuvan tekijät käsittelevät filmiä jatkossa korkeintaan vain teettäessään valokuvia." Se kannattaa pitää mielessä jos Atkinsin elokuvia lähtee katsomaan, tuolloin kun voi yllättyä vain positiivisesti. Sitä tavallaan Dragon Crusaderskin teki, tai ei ehkä sittenkään. Neutraali lienee paras termi kuvaamaan tätä elokuvaa. Se on tyypillistä halpatehtaan liukuhihnailua jossa Asylumia ajatellen mieleen tulee taas samat ajatukset kuin aina muulloinkin ja esimerkiksi edeltävää Dragonquestia miettien toteamukset, että samalla tavalla vähemmän koominen kuin olisi luullut, mutta ei missään nimessä silti kovin vakavissaan otettava. Eniten ajatuksia Dragon Crusaders herätti ulkoasussaan koska sen vuoksi tuumin, että tässä varmaankin on käytetty filtterinä digikameran posterisaatioefektiä sillä samalla tavalla värit ovat hieman luonnottomat ja feikillä tavalla akryylimäisiä (ts. enemmänkin levinnyttä ja sutattua kuin oikeasti maalauksellista). Ei se oikein stilleissä erotu, muta varsinkin itse elokuvan liikkeessä se piirtyy vahvasti tiettyjen värien kuten vihreä kohdalla.

Tykkäsin ideasta että ritarit ovat kirottuja, mutta olisin mielummin nähnyt sen enemmän samankaltaisena ideana kuin jossain Legenda haukasta taikka ihmissusimeiningeissä jossa vain osan ajasta voidaan yrittää vapautua kirouksesta kun samalla tiedetään sen kuitenkin ottavan säännöllisesti vallan. Toki se gargoileiksi muuttuminen on hieman samaa, mutta tässä tapauksessa kun sellaiseksi muututaan niin sellaisiksi jäädään ja se muuttuminen on ihan sattumanvaraista kun mainitsemani esimerkki olisi ollut kiinnostavampi ryhmähengen epäluottamuksen ja oman aikaa vastaan taistelun suhteen. Nyt se on joko tai, ei jatkuvaa pelkoa.

Elokuvan pelastus on Cecily Fayn esittämä soturineito joka sinänsä on hahmona aika perinteinen bad ass-chick, mutta hänen ilkikurisessa esiintymistavassaan on samaa cooleutta kuin Zoë Bellilla ja mieluusti näkisinkin samaan tapaan Fayn nousevan vastaisuudessa näkyvämmäksi näyttelijäksi merkittävämmissäkin tuotannoissa. Antamani kolmas tähti tuleekin yksinomaan hänelle ja kiitos Fayn Dragon Crusaders jää hyllyyn mahdollista toista katselukertaa varten kun esimerkiksi nuo kaksi edeltävää lohikäärmeilyä lähtevät kierrätykseen.

Tähdet: **(*)

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Dragonquest (2009)

Paha taikuri Kirill (Brian Thompson) herättää tulivuoren uumenissa uinailevan lohikäärmeen, ottaakseen sen ja joidenkin helyjen avustuksella koko maailman haltuunsa. Toisaalla laiska, vastuuton sikopaimen tai jotain Arkadi (Daniel Bonjour [ihan oikeasti, Bonjour]) tykkää kuluttaa päivänsä polttamalla pilveä ja tirkistelemällä naapurin tytön tissejä, joten luonnollisestikin hän on legendojen ennustama ihmiskunnan pelastaja ettei siinä ei ole mitään yllättävää. Arkadin on siis tehtävä matka tappamaan lohikäärme sekä pysäyttämään Kirillin pahuus ja tuon aikana hänen on voitettava myös omat epäluulonsa ja kaikkea muutakin sitä tyypillistä shittiä jota asiaan kuuluukin. Epätodennäköisin ja siten täysin todennäköisin sankari nousee ja siinä häntä auttaa se rahiseva vanha mestari, joka tällä kertaa on Marc Singerin esittämä jurottava patu Maxim. Toki mukana on myös se vaadittava romantiikan kohde, naissoturi Katya (Jennifer Dorogi) joka pitää Arkadia luuserina, mutta on tietenkin lopulta hänelle sopivaa vaimomateriaalia.

Edelliseen lohikäärme-elokuvaan eli siihen Dragon Hunteriin verrattuna Dragonquest on siinä mielessä aivan toista maata, että tämä on huomattavasti energisempi ja siten paljon viihdyttävämpi. Asylum-tuotantona se ei varmaan kuitenkaan ole ollut yhtään tai ainakaan merkittävämmän kalliimpi, mutta ainakin on käyttänyt rahojaan vähän paremmin. Efektit toki ovat asiaankuuluvan rumat ja fantasiaelokuvaksi Dragonquest on mielikuvituksetonta kierrätystä, mutta ihme kyllä tällaisen halpatuotannon tasoa voi nostaa jopa joku Thompsonin tai Jason Conneryn kokoinen nimi, joskin se tietenkin vertailussa vain siihen Dragon Hunteriin. Lajityyppifaneille kovin juttu lienee kuitenkin Marc Singer, sekin kiitos vahvasti koomisten Beastmastereiden.
Luonnollisestikin koska kyseessä on Asylum-elokuva niin sitä odottaa sen olevan heille tyypillinen puoliläpällä tehty mockbuster ja vaikka jälkimmäinen tuleekin muutamista hetkistä mieleen niin selvästikään Dragonquestia ei ole tarkoitettu vitsiksi vaan vähintään puolivakavissaan otettavaksi seikkailuelokuvaksi. Sellaisena tämä onkin ihan kelvollista perus B-kamaa joka ei heiluta suuntaan taikka toiseen, nouse miksikään tulevaisuuden klassikoksi, mutta on ainakin ihan mukavaa ajanvietettä ja siten kyllä se samalle yleisölle on suunnattu kuin mainittu Dragon Hunterkin.
Siihen mockbusteriin liittyen on se lähin vertailukohta tietenkin Sormusten herrat joista varsinkin varsin hobittimainen Arkadi tuo mielikuvia, mutta paria tiettyä hetkeä lukuunottamatta Dragonquest on pikemmin vain geneerinen fantasielokuva ja yhtä hyvin sen esikuva voi olla mikä tahansa miekka ja magia-seikkailutarina. Mielenkiintoisinta lienee se, että soturiprinsessa Katya on hämmentävän samannäköinen kuin Gal Gadotin Ihmenainen.
Tietenkin nyt katsottuna edellinen vaikuttaa vertailussa jälkimmäisen cosplaylta, mutta kyllä sitä hiukan miettii että onko kyse vain sattumasta. Onhan se mahdollista, että Katyan look pohjautuisi Wonder Womaniin, mutta vain ns. päivitettynä kuten Gadotilla, jonka vuoksi taas jälkimmäisen esittämän version modernisointi tuntuu siksi väriskaaloja myöten kulkeneen samoja latuja ja ehkä... ehkä hyvinkin samoja, epäilyttävän samoja.

Rakastan sitä kuinka ympäripyöreän sitaatin ovat valinneet elokuvan takakanteen muka kehuksi.

Tähdet: **

tiistai 5. joulukuuta 2017

Dragon Hunter (2009)

Örkkien ja lohikäärmeiden täyttämässä vaihtoehtokeskiaikamenneisyydessä veljekset Kendrick (Maclain Nelson) ja Darius (Erik Denton) ovat olleet kaksin jo pidemmän aikaa, josta syystä heistä jälkimmäinen eli isoveli on koettanut koulia ensimmäistä elämän raadollisuudessa. Jatkuvat taistelut sun muut vastaavat ovat kovettaneet Dariuksen tunteet, mutta Kendrick on vielä avoin näkemään maailmassa jotain valoisaakin joka on vanhemman veljen mielestä turhaa ja vaaraan saattavaa. Sitten matkataan kohti jotain lohikäärmemetsästäjien linnaa tai jotain ja tavataan muita sinne päin kulkevia. Ehkä nyt Darius oppii avaamaan sydämensä ja luottamaan muihinkin kuin vain itseensä. Tai sitten ei. Tämä kun on niin puuduttavaa jurnutusta, että jos jaksaa välittää mitä kenellekin tapahtuu niin täytyy olla aika pahassa jurrissa. Mitään kansikuvan kaltaista liekehtivää toimintaa ei todellakaan kannata odottaa. Paitsi no, se vasemmalla paikallaan seisominen on kyllä aika kuvaava, että ei se kansi täysin valehtele.

Mielikuvitus ei tunnetusti vaadi varallisuutta, mutta jos esimerkiksi kuten tässä tapauksessa elokuvaa tehtäessä sitä ei ole niin rahasta voi olla apua, varsinkin jos kyseinen elokuva luulee olevansa suuri fantasiaeepos Sormusten herran tavoin. Alle miljoonalla dollarilla ei saa aikaiseksi kovinkaan näyttävää elokuvaa joten ehkä olisi kannattunut pysytellä kauempana lohikäärmeistä sun muista rahaa vaativista tehosteista ja siirtää ajatukset tarinan hiomiseen ja sen mielikuvituksen käyttöön jotta ensimmäiseksi ei ajattelisi kuinka käsittämättömän kömpelöltä ja halvalta kotivideolta Dragon Hunterkin vaikuttaa. Tästä tulee mieleen puistossa hengailevat larppaajat bufferimiekkoineen joita joku kuvaa pokkarikamerallaan, sillä erolla tietenkin kuinka roolipelaajat kiitos sen mielikuvituksen näkevät omissa silmissään Skyrimin eivätkä Pongia, mutta elokuvana, kotiruudulta katsottavana Dragon Hunter on nimenomaan kaksi pystytankoa ja niiden välillä kimpoileva kuutio, joskin ilman samaa yksinkertaista hubaa.
Kuvaus perunalla (ihanaa kuinka kamerakulman aikana fokus on hakusessa aivan kuin kaikki olisi kuvattu ensiotolla ja oltu välittämättä siitä ettei kamera ehdi tarkentamaan), paikkana jonkun takapiha, esiintyjät puisevampia kuin metsän alkuperäisasukkaat, puvustus hoidettu sillä mitä omasta kaapista on löytynyt, ideat lainattu kaikilta muilta ja haettu tunnelma aivan liian vakava resursseihin nähden. Aletaan siis olla niin vahvasti tahattomassa koomisuudessa, että ryppyotsaisuus muuttuu jo melkein niin huonoksi että hyvä. Naamaläpsäisyn arvoista on kliseinen ye olde english-puhe ja erityisen mainio mauste hupsuuteen on massiviisuuden tavoittelu johon pyritään musiikin avustuksella, mutta vaikka pelkästään korvia käyttämällä siihen saatettaisiinkin ulottua niin viimeistään taistelukoreografiat jotka ovat tasoa silmät kiinni läpsimistä ei mieleen tule korkeintaan kuin ahdas pahvinen hautausmaa jossa vahingossa sotkeudutaan jalkoihinsa. Siispä ne näyttävät lohikäärmetaistotkin jäävät suurten puheiden tasolle ja se vähän mitä nähdään pidetään enimmäkseen varmuuden vuoksi sen verran pimennossa ettei vahingossakaan huomaisi muuta kuin oman orastavan kaihiongelmansa.
Toisaalta olen kyllä hyvilläni siitä ettei menty esimerkiksi sille Asylumin linjalle, että oltaisiin vedetty tarkoituksella läskiksi ja esitetty ettei elokuva olekaan tahattoman koominen vaan nimenomaan tarkoitettukin huvittavaksi, sillä vaikka se hyvin usein pelastaakin tällaisia elokuvia siten että ne jaksaa ainakin siksi katsoa, on se myös sen verran helppo ratkaisu ettei siihen haluaisi elokuvantekijöiden aina tukeutuvan. Joskin helppo vastaus tai ei olisi se varmasti auttanut Dragon Hunteriakin, joka nyt on todella pitkästyttävää katseltavaa juurikin tarpeettoman vakavuutensa vuoksi.

Jos haluaa nähdä fantasiakamaa jossa myöskin pääpaino on matkassa jonnekin, joka on tehty huomattavasti halvemmalla kuin Dragon Hunter mutta silti näyttää tuotantoarvoiltaan samanhintaiselta, mutta joka oikeasti tuntuu mielikuvitukselliselta ja on huomattavasti nautinnollisempi niin katsokaa vaikkapa Ninja Sex Partyn The Sacred Chalice.

Tähdet: *

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Gods of Egypt (2016)

Muinaisessa Egyptissa kuningasjumala Osiris (Bryan Brown) on siirtymässä syrjään ja aikeissa kruunata laiskuuteen sekä egoiluun kallistuvan poikansa Horuksen (Nikolaj Coster-Waldau) uudeksi valtiaaksi, mutta Osiriksen kateellinen veli Set (Gerard Butler) haluaakin kruunun itselleen, ottaenkin sen väkivalloin. Nyt on Osiris kuollut, Horuksen silmät revitty irti ja aiempi reilu johtajuus on Setin vuoksi muuttunut tyrannimaiseksi orjuuttamiseksi.
Niin ja nämä jumalat tietenkin näyttävät aivan yhtä ihmisiltä kuin me taviksetkin, mutta heidät erottaa siitä kuinka he ovat paljon pidempiä ja vaikka sillä ehkä ollaankin haettu jotain nefilim-fiilistä niin katsellessa elokuvan ihmisiä ja jumalia tulee mieleen enemmänkin hobitit Gandalfin seurassa, mutta paljon, paljon koomisempina koska nämä hahmot ovat pääpiirteiltään aivan samanlaisia ja siten osa näyttää joltain miniatyyreilta kuin aidosti kokoisiltaan. Kokoerosta tulee mieleen myös Kareem Abdul Jabbar versus Bruce Lee.
No mutta kuitenkin, nuori aladdinmainen varas Bek (Brenton Thwaites) haluaa aluksi vapauttaa tyttöystävänsä Zayan (Courtney Eaton) orjuudelta ja sen epäonnistuttua palauttaa hänet kuolleista, jonka vuoksi tarvitaan itsesäälissä rypevän Horuksen apuna. Bek viekin Horukselle hänen toisen silmänsä jonka sai saaliikseen eräällä ryöstöretkellään ja nyt yhdessä kuten Eddie Murphy ja Nick Nolte tai pikemmin kuten Owen Wilson ja joku muu kuka sillä kertaa Wilsonin pariksi laitetaan he lähtevät riidellen ja vitsaillen taistoon kammetakseen Set valtaistuimeltaan. Samalla tietenkin opitaan ystävyyttä ja vastuunkantamista.

The Crown ja Dark Cityn kohdalla tuumin, että Alex Proyas on varmastikin seuraava James Cameron. Ohjaaja joka onnistuu yhdistämään hemmetin isoissa elokuvissa viihteen ja ajatuksen siten, että elokuviaan pidetään jonkinlaisina arvostettuina merkkipaaluina joihin myöhempiä elokuvia verrataan. Todetaan kuinka tämä on kuin Proyasin se ja se elokuva, mutta se oli paljon parempi. Sitten tapahtui jotain ja se jotain oli I, Robot. Ihan viihdyttävä elokuva, mutta ei niinkään Cameronia eikä edes samalta suunnalta löydettävää Spielbergia, vaan pikemminkin Michael Bayta. Iso, näyttävä, viihdyttäväkin, mutta pohjalla olevasta mietintöjä herättävästä tarinasta huolimatta ikävästi epätasapainossa siten, että nyt pinta nousikin sisällön edelle ja sitä en todellakaan kaivannut ohjaajalta joka osaisi tehdä syvällistä popcornia. Se ei enää ollutkaan The Crow, ei Dark City, ei Terminator, ei Aliens, vaan se oli Avatar ennen Avataria, joka sitten olikin elokuva joka todisti ettei Cameronkaan ollut enää Cameron vaan nykyhetki on tiukasti Bayn ja muiden tulee olla kuten hän. Siksi meillä on McG tai Brett Ratner. Michael Bay. Bayhem! Onneksi I, Robot sentään oli bayasteikolla The Island, joten ehkä se oli vain pakotettu vääränlainen yritys tavoitella massayleisöä ja seuraavaksi näytetään taas kuinka ollaan merkittävä elokuvaohjaaja jolla on sanottavaa ja kykyä sanoa se. Sitten Tuli Nicolas Cagen tähdittämä Tieto ja vaikka siellä oli I, Robotin tavoin mukana tarina joka olisi ainakin luettuna hyvä niin ei, ei Proyas ollut enää luotettava, eikä taatusti mikään visionääri joksi häntä alunperin luuli. Proyas oli näin nopeasti muuttunut gun for hire-ohjaajaksi jonka nimellä ei ollut enää merkitystä ja siten ei enää myöskään tullut välitettyä mitä seuraavaksi olisi tulossa, ja jos sen seuraavan katsoisi niin aivan muusta syystä kuin ohjaajan vuoksi. Tämä Gods of Egypt tulikin ostettua vain koska se vaikutti visuaalisesti niin valoisalta ja lämminväriseltä, että se varmaankin sopisi paoksi syyspimeydestä, jolloin muusta sisällöstä viis kunhan se vain on oranssi ja keltainen kuin takkatulivideon päätähti. Ja onhan Gods of Egypt tosi kesäisen nätti elokuva, kuin riikinkukko päästämässä kultaista suihkua joka reiästään ja päälle on heitetty sateenkaarirypäs. Plussaa täytyykin antaa siitä kuinka suurella tarmolla elokuvaa on lehtikullattu, sillä jos tästä jotain jää mieleen niin nimenomaan aurum. Juuri muuta ei sitten mieleen tartukaan koska Gods of Egypt on tismalleen samanlainen elokuva kuin esimerkiksi Bayn Transformersit ja kyllä, jos kaipaakin vain vauhdikasta, visuaalisesti räjähtävää elokuvaa joka tuntuu siltä kuin katselisi jotain modernin konsolipelin let's playta on tämä siinä suhteessa erinomaista ajantappoa, mutta mitään sen kummempaa siinä ei sitten olekaan. Vaikka mieleen tulevatkin pelit niin sitä mieluusti välillä ottaisi itsekin ohjaimen käteen, koska kyllähän se hyppiminen on kivempaa kun itse syöksee hahmonsa tuhoon.
Niin ja joo, onhan siellä tietenkin ne pakolliset huumorivapaat vitsit joita elokuvan puinen nuori sankari heittää keventääkseen tunnelmaa jo valmiiksi painovoimattomissa tilanteissa. Siltikin sanon, että aivan kuten Transformersit tai vaikkapa John Carter on tämä hömppäviihteenä ja täysin unohtaen mitä Alex Proyas voisi ohjaajana olla varsin mukavaa ajantappoa. Se vain on nimenomaan silkkaa hömppää ja siitä pitävät huolen liiallinen tietokonetehosteisiin tukeutuminen (osa niistä kuten Anubis näyttää todella halvalta ja kömpelöltä näin suureellisessa elokuvassa), nolot puujalkavitsit, ontot hahmot joista tyypilliseen tapaan jostain syystä nimenomaan keskushahmoksi on valittu se kaikista tyhjäpäisin tollo, hivenen päälle kaksituntisena pituuttakin on rasittavan paljon pelkällä hölmöydellä ratsastamiseen, mutta sen mitä jaksaa kultaisessa auringonvalossa paistatella on Gods of Egypt silti kivaa shittiä. Erittäin tahattomasti hauskaa on se kuinka pirun vakavasti kaikki (paitsi tietenkin Aladdin) esiintyvät, aivan kuin olisivat valmistautuneet Kummisetään ja huomanneet vasta myöhemmin, että voi pökäle! tämähän onkin Jack.
Jotain Gods of Egyptin koomisuudesta kertonee myös se, että välillä siitä tulee mieleen Barbarella ja Lou Ferrignon Hercules-leffat.
Mutta jos Gods of Egypt olisi tv-sarja se olisi ehdottomasti Kevin Sorbon Hercules.

Gods of Egypt sai ilmestyessään osakseen paljon kritiikkiä valkopesusta kun roolituksessa oli kallistuttu ns. vähemmän etnisten näyttelijöiden suuntaan ja tuotantoyhtiö olikin esittänyt julkisen anteeksipyynnön tämän seurauksena, mutta kun katsoo elokuvaa niin mitään syytä anteeksipyynnölle ainakaan siltä osin ei olisi ollut. Koska kyseessä kuitenkin on silkkaa pintakiiltoista fantasiaa ei tuolloin ole merkitystä sillä kuka esittää ja mitä esittää, ja kyseessä on aivan samanlainen hupsu ratkaisu kuin vanhoissa maailmansotaleffoissa kun natsiksi riitti brittiaksentti. Jos kyseessä olisi vähän vakavampi elokuva kuin mitä tämä on niin ehkä silloin oikealla etnisyydellä olisi merkitystä, mutta nyt jos sankarit olisivat ratsastaneet delfiineillä ja sanoneet niiden olevan kameleita niin totta munassa ne ovat kameleita sillä Gods of Egyptin kohdalla ei järjellä ole mitään asiaa olla mukana. Joten jos joku meni loukkaantumaan niin olisi tehnyt sen edes oikeasta syystä kuten vaikkapa siitä, että tällaisia hahmoja olisi esittänyt oikeasta maasta kotoisin oleva näyttelijä.

Proyasilla on vielä sen verran vähäisesti elokuvaohjauksia taskussaan, että ehkä se suunta vielä kääntyy oikeaan, mutta en tosiaankaan pidättele hengitystä sen vuoksi.

Tähdet: *** mutta aina välillä täysin **

tiistai 28. marraskuuta 2017

The Woman in Black (2012)

Vaimonsa menettänyt alakuloisuuteen vaipunut nuori lakimies Arthur (Daniel Radcliffe) ei saa pomoltaan sympatiaa osakseen ja pitääkseen työnsä on Arthurin matkattava syrjäisen pikkukylän laitamilla olevaan vanhaan kartanoon selvittämään sen menehtyneen yksin eläneen naisen testamenttia. Läheisen kylän asukkaat eivät ota vierasta ilolla vastaan ja syystäkin, he nimittäin pelkäävät Arthurin läsnäolon herättävän tuon yksinäisen naisen paikalle langettaman kirouksen. Vuosia aikaisemmin naisen poika oli hukkunut kartanoa ympäröivään lietteeseen ja sen seurauksena asukkaat ovat saaneet nähdä kuinka mustiin pukeutunut nainen on houkutellut yksi kerrallaan alueen lapsia kuolemaan, kuin kostoksi oman jälkikasvunsa menetyksestä. Pian paikalle saapumisensa jälkeen Arthur havannoikin tuon mystisen naishahmon ja kohta lapsikuolleisuus osoittaa kasvua. Voiko kirouksen katkaista on kysymys johon on saatava selvyys ennen kuin Arthurin oma poika päätyy sen uhriksi.

Kymmenisen vuotta sitten tapahtuneen Hammer-tuotannon jälleensyntymisen myötä olemme saaneet nähtäväksemme muutamia varsin hyviäkin elokuvia, mutta liekö sitten kauhugenren ylikansoittumisen syytä tai ei, ei sieltä kuitenkaan ole tullut mitään lähellekään yhtä muistettavaa kuin ns. hammer horror-ajanjaksolta (pääosin 60-luku kokonaisuudessaan) joka toi muassaan kaikkien tuntemat Christopher Lee- ja Peter Cushing-elokuvat. Tämä kaikesta kunnioitettavasta menneisyydestä huolimatta vähälle huomiolle jääminen lienee myös syynä siihen ettei paluu ole sujunut kaupallisesti varmastikaan aivan odotetusti, mistä kielii tuotantojen vähäisyys joista niistä viimeisinkin, Woman in Blackin jatko-osa on sekin kolmen vuoden takaa. Hammerin paluuelokuvien kuten Let Me Inin ja The Residentin perusteella ainakin yksi asia näytti olevan kadoksissa ja se oli aiemmin tunnistettava oma tyyli joka aihepiiristä taikka ohjaasta riippumatta oli aina ennen heidän. Nyt Hammer oli kuin mikä tahansa muu tusinajännityselokuvia tuottava yritys, ei enää jotain jota pystyi suosittelemaan vain sanomalla että se on Hammer-leffa. Missä oli nimetön brittiläinen keskieurooppalainen miljöö jossa oltiin kyllä jossain historian havinoissa mutta missä siellä, missä oli hyytävän kolkko kauhuromanttinen musiikki, missä olivat äkkinäiset kylmät vedet kasvoille ja shokeeraavuuden tavoittelu (ts. veri ja tissit) ja ennen kaikkea missä oli kaiken sitova runollinen goottilainen henki joka näytti Cradle of Filthin levykannelta? Vuonna 2008 kun Hammer teki paluunsa olisi sellainen ollut enemmän kuin toivottua, mutta ei, sitä mielummin oltiin vain yksi heistä joka ei tahdo pitää itsestään ääntä taikka tulla huomatuksi. The Woman in Black ei ole se elokuva joka rymistelee paikalle metelöimään, mutta se oikeastaan näyttää siltä miltä niiden olisi pitänyt heti alusta alkaen näyttääkin, vaikka siitä puuttuukin ne verisimmät iskut ja huojuvat rinnat niin pahus vieköön se on pääosin juuri siltä mitä Hammer-elokuvan pitäisikin olla. On haalistuneet viileät värit jossa veripirskahdukset ovat näkyviä kuin Schindlerin lista punanuttuinen tyttö, tapahtuma-aika on jossain menneisyydessä mutta vaikea sanoa tarkalleen missä. Paikka, musiikki, jopa Radcliffen hieman pihalla oleva hermostunut nuori herra kuin suoraan Leen Draculoista. Radclifen kohdalla ainoa ongelma onkin Harry Potter-vision ravistaminen mielestä, mutta ainakaan itselleni se ei ollut kovinkaan vaikeaa koska en muutenkaan ole välittänyt Pottereista tuon taivaallista. Jos kuitenkin Radcliffe tuottaa oman itsensä vuoksi hankaluuksia niin ainakin muutoin näyttelijävalinnat ovat juuri sellaisia joita odottaakin näkevänsä tällaisissa elokuvissa, eli esiintyjiä joilla ei imago paina päällä ja jotka ovat mukana selvästikin uskottavuutensa kuin nimitunnettavuutensa vuoksi. Kaiken kaikkiaan The Woman in Black on elokuva joka tavoittaa erinomaisesti Hammer-lookin ja -fiiliksen vaikka onkin ehkä lyyrisempi toteutukseltaan kuin tunnetuimmat firman tuotokset. Väitän tosin, että viimeisin sekä tuorein ihan oikeasti Hammer-elokuvalta vaikuttanut teos oli vuoden 1999 Sleepy Hollow, joka oli tarkoitettukin jonkinlaiseksi pastissiksi ja joka olisi ilman mukaan ujutettua huumoria ollut aivan täydellinen hammer horrorin edustaja. Sleepy Hollow ei edes unohtanut niitä tyynyjä joihin haluaisi kasvonsa upottaa eikä sitä veristä pään irtoamista joka sen seurauksena tapahtui. The Woman in Black on enemmän Edgan Allan Poen runoutta. Kuitenkin, The Woman in Black on osoitus siitä, että kyllä Hammerilla vielä on verta suonissaan ja tämän olisikin pitänyt olla heidän paluunsa ensimmäinen tuotos vaikka sitten vain osoittamaan heidän edelleen olevan Hammer eikä jokin muu joka koettaa väkisin olla 2000-lukua. Nyt vaikka tämä nimenomainen elokuva saikin ilmestyessään suht' positiivista huomiota saattoi se olla liian vähän liian myöhään jotta tuotantoyhtiö olisi ottanut sille kuuluvan paikkansa. Toki ymmärrän kuinka goottihenkiset runolliset kauhuelokuvat saattavat olla nykyisessä lajityypin ilmapiirissä väärässä paikassa, mutta The Woman in Blackin henki osoittaa että siinä paikassa heillä ainakin olisi persoonallisuutta jota The Residentin kaltaiset mitättömyydet eivät omaa. Juoneltaan The Woman in Black ei kenties ole mitään muuta kuin perinteistä kummitustalomeininkiä ja sen toteutuksessa on sellaista hitautta joka hetkittäin tuntuu liialliseltakin löntystelyltä, eikä kaikesta hammermaisuudesta huolimatta pääse irti siitä ajatuksesta kuinka tässä olisi vähän turhankin tarkkaan laskelmoitu mitä fanit haluaisivat, mutta silti samalla ajateltu mikä saattaisi karkoittaa massayleisöä (siksi vähemmän näkyvästi verta, etc.) ja se tekee elokuvasta samalla hieman kopiomaisen että myöskin hivenen pelkurimaisen. Jälkimmäistä Hammer ei koskaan ennen ollut.
Historian painolasti on suuri, mutta siltikin, varsin positiivinen kokemus oikealla tavalla melankolisesta elokuvasta.

Tosin kaksi asiaa olisin poistanut ilman armoa: ne pari pakollista äkkisäikäytystä joissa pandanaamainen hahmo syöksyy kameraa kohti ja muka pelottavat nuket joita yksi kartanon huoneista on täynnä. Molemmat ideat ovat hakattu tylsästi kuoliaaksi jo ajat sitten.

Tähdet: ***

lauantai 25. marraskuuta 2017

White House Down (2013)

Henkivartijapoliisi John Cale (Channing Tatum) vie tyttärensä Emilyn (Joey King) vierailulle valkoiseen taloon jossa itsellään on samalla työhaastattelu salaiseen palveluun kun pahikset alkavat ammuskelemaan ja valtaavat paikan. Paikan ammattilaisturvahenkilöstö on tietenkin hätää kärsimässä, mutta ei huolta onhan siellä John jota jokainen esimies pitää huolimattomana luuserina joka ei ikinä tule menestymään elämässään. John tappaa pahikset ja hyvä voittaa jälleen kerran.

Mitä, onko nyt taas vuosi 1997 kun Con Air ja Air Force One olivat kuuminta hottia? Ei nyt ehkä tarkalleen tuo nimenomainen vuosi, mutta White House Down on niin 90-luvun puolivälin ison rahan, isojen tähtien toimintaelokuvaa, että jos tämä olisi tehty tuolloin olisi ohjaksissa ollut ihan taatusti joko Wolfgang Petersen taikka John McTiernan ja pääosassa joko Bruce Willis taikka Nicolas Cage.
White House Down on siis se toinen vuoden 2013 pahikset iskevät valkoiseen taloon ja superhenkivartija päihittää heidät lausuen ammuskelun välissä puujalkoja. Rahaa on palanut ja viihdearvot ovat tarkkaan lasketusti kohdillaan, mutta kuten Olympuksen kanssa kyseessä on käytännössä pelkkää ajantappoa joka ei vaadi ajatuksia sen enempää kuin päättäminen popcornin ja sipsien syönnin välillä. Katsoi sitten tämän taikka Olympoksen ei kummankaan kohdalla pety tai ylläty ja elokuvat saattavat helposti mielessä sekoittua yhdeksi ja samaksi (no, molemmat toki pohjautuvat samaan kirjaan), mutta ainakin meno on mukavan vauhdikasta. Kaunista tuhoa, jota osaakin Roland Emmerichilta odottaa.

Mukavaa ja yllättävän nostalgista ison rahan ammuskelutoimintaa, mutta tottakai sen verran harmitonta että aika nopeasti se rupeaa varisemaan mielestä. Ja jos vastaavat elokuvat kuten se Olympos on valloitettu vaikuttavat Die Hard-kopioilta niin tämä vieläkin enemmän. Poliittisen juonen ollessa käytännössä ryöstöyritys ohella Tatumin hahmon nimi, valkoisen hihattoman paidan paskannus, kulkeminen rajatuissa tiloissa hyödyntäen liikkeissä pahisten radiopuhelinta, (ainakin nimivalinnoiltaan) ulkomaalaiset pahikset joista Jason Clarken hahmon reaktio ystävänsä kuolemaan johtaa samanlaiseen kostonhimoon kuin Die Hardissa Alexander Godunovin Karlilla veljen potkaistua tyhjää. Pahisten tietokonenörtti avaa ovet ja suurieleinen klassinen musiikki soi tai se miten sankarin lähimmäinen paljastuu pahiksille. Teema, yksittäiset tilanteet, nimet... ehkei nyt enää pitäisi puhua inspiroitumisesta kuin uusintaversioinnista. Hitto, muistatteko kuinka Die Hardissa pahikset pysäyttivät poliisien panssariautoiskut raketeilla? No, niin tehdään tässäkin.
Ja tosiaan c'mon hei, John Cale, John McClane. Siinä ei edes koeteta piilottaa esikuvaa.

Sivumainintana pitää tehdä se päivänselvä huomio joka oli etenkin niissä 90-luvun supertähtien ison rahan actioneissa vakio. Eli muka jonkinlaisiksi yllätyksiksi tarkoitetut pahikset (ts. elokuvassa kukaan ei tajua heidän olevan pahiksia koska muka sulautuvat niin huomaamattomina joukkoon) ovat samantien eikä melkein tunnistettavissa pahoiksi koska he katselevat heti kuvaan saavuttuaan kaikkialle epäilyttävän ilkeästi.
Enää puuttuivat kippuraviikset joita olisivat hypistelleet nauraa hohottaen.

Suurin ja samalla ainoa yllätys itselleni oli tajuaminen, että Channing Tatum on vain päivitetty Brendan Fraser. Samanlainen hieman hassusti änkyttävä/värisevä komistus jolla kuitenkin on jonkinlainen lapsekas pullanössönaama ja nyt se viimein valkeni kun näki Tatumin olevan action-Hugh Grant puvussa jolloin hän jopa näytti Fraserin peilikuvalta.

Tähdet: ***

torstai 23. marraskuuta 2017

Calibre 45 (.45, 2006)

Iso-Al (Angus Macfadyen) kauppaa kaikkea leivänpaahtimista aseisiin ja käyttäytyy jokaista kohtaan luonteensa mukaisesti, eli on väkivaltainen m*lkku. Siksi naiset tykkäävät hänestä ja heistä etenkin tyttöystävä Kat (Milla Jovovich) on aivan miehen pauloissa, kuten myös nyrkin ja hellan haltioissa. Mutta hei, myös Kat on m*lkku ja niin ovat kaikki pariskunnan ystävätkin. Vieraatkin. Tässä maailmassa ihmisarvo mitataan moukkamaisuudella, näsäviisastelulla ja kamahuuruissa toikkaroimisella ja jokainen tuntuu olevan kisan voittaja.
Erään mustasukkaisuuskohtauksen seurauksena Al menee viimeinkin liian pitkälle ja Kat ymmärtää, että tämä suhde voi johtaa vain hautaan joten parempi lienee kivessä lukevan Alin nimi. Katin ystävät ovat myöskin keskenään pohtineet hänen ja Alin eroa, ja kukin heistä tuntuu olevan halukas toteuttamaan sen Alin hengen kustannuksella.
"Ole rohkea ja kokeile jotain uutta. Tapa ystävä."

Aina kun katson jotain Resident Evilia ajattelen, että Milla Jovovich on erinomainen actionstara sekä ruutupersoona ja hänestä olisi paljon, paljon, paljon parempaankin kuin aviomiehensä kakkapökäleisiin. Tämä Calibre 45 ei ole se ole paljon kertaa kolme, mutta se on silti osoitus siitä kuinka paljon parempi Jovovich voi olla kuin Resident Evilit yhteensä. Calibre 45 on hieman kuin jos joku olisi koettanut yhdistää Dazed and Confusedin ja Clerksin Scorsesen Sudenpesän kanssa. Slummien wannabegangsterit puhuvat paljon sontaa ja näkevät peilistä katu-uskottavuuden malliesimerkin, mutta ovat todellisuudessa vain löysäilijöitä jotka vain notkuvat jossain baarissa parantamassa maailmaa. Kun elokuvalla on sopivasti kieli poskessa niin sen luusereita seuraa varsin mielellään vaikkakin samalla toteaa, että kaikki ovat sen verran limaisia ihmissaastoja ettei heitä halua tavata edes valvotuissa olosuhteissa ja Jovovich istuu tähän suulaiden pilkkunilkkien maailman erinomaisesti osoittaen hänen tosiaankin vain tarvitsevan parempia elokuvia tuekseen ja tämä on hyvä askel sinne päin. Aika ajoin sekavuutta ja ylinäyttelemistä, mutta koska koko elokuvan tyylinä tuntuu olevan jonkinlainen vieroitusoire niin edellä mainitut vaikuttavat tarkoituksenomaisilta, mikä tosin ei vähennä hetkittäisiä päänsäryn enteitä. Siltikin positiivinen yllätys, eikä sitä vain Jovovichin ansiosta. Aikaisemmin vahvasti inhoamani Macfadyenkin voitti puolelleen vastenmielisen, mutta aina välillä jonkinlaista rakastettavuutta vilauttavan rentun roolissaan.
Ja varsin mielenkiintoista on se, että toimintatrilleriksi luokiteltu elokuva ei sisällä toimintaa juurikaan muualla kuin puheen tasolla ja siten juonen perusteella väkivaltaan kulkeutuvaa kostotarinaa, tms. odottava tulee hämmentymään sellaisen puutteesta. Nämä ovat slackereita, joten suu käy enemmän kuin kädet ja ne kädet eivät todellakaan pidä aseita kuten kansi menee väittämään.

Tähdet: ***

maanantai 20. marraskuuta 2017

Huora (Whore, 1991)

Liz (Theresa Russell) kertoo kameralle elämästään, kuinka nuorena naisena ihastui luuserimieheen joka oksenteli salaattiin ja miten päätyi prostituoiduksi kadulle ystävänään mies joka maksusta kävelee lasinsirujen päälle. Sutenööri esittää olevansa kultturelli maailmamies, mutta onkin vain yksinkertainen moukka ja asiakkaat ovat luonnollisesti kaikki  taskurunkkareita jotka saavat kiksinsä esimerkiksi mangohedelmästä tai sitten kuolevat kesken pökkimisen. Lisänä runsaasti hetkiä jotka saavat luulemaan ilmaan päässeen myrkkykaasua tai jotain, mutta okei, onhan ohjaajana Ken Russell ja ehkä hänelle jäi trippi päälle Muutostiloista koska ainakaan katu-uskottavuudessa eivät tämän elokuvan jalat pysy.

Jonkinlaiseksi Pretty Womanin vastaiskuksi tehty Huora on esittävinään sen todellisuuden mitä Julia Robertsin romanttinen prostituutiokomedia ei tehnyt, mutta kiitos näyttelijöiden teatraalisuuden se mahdollinen aitous on kuin Paul Verhoevenin Showgirls, eli tahattoman koomisuuden puolelle mennään eikä meinata. Jokainen panoa hakeva hahmo (joita on enemmän kuin 13 tusinassa) on kuin silmät päästään pullauttava susi Tex averyn animaatioista, Theresa Russell nyökyttää niskaa särkevästi päätään kuin villiintynyt metronomi ja vaikuttaa kuin jokainen repliikki minkä hän sanoisi olisi sormen heilautuksella säestetty "oh girl, no you didn't" ja vaikka mukaan onkin tungettu kaikki kliseet katutyttöjen raadollisesta arjesta niin toteutus on kauttaaltaan kuin katselisi pikemminkin parodista näkemystä Pretty Womanista kuin elokuvaa joka tahtoo osoittaa mitä se aitous sen pinnallisuuden takana oikeasti on. En oikeasti ymmärrä mistä Huoran draama-merkinnät kannessa, IMDb:ssä taikka Wikipediassa tulevat koska tämä on taatusti tarkoitettu komediaksi ja jos ei, niin sitten on on kyllä roiskunut aika pahasti käsille. Kun elokuva koostuu käytännössä vain tilanteista kuten eläkeläispapan piiskaaminen vanhainkodissa kun muut asukkaat ovat oven takana kannustavassa hengessä mukana, tai intialaismies pumppaamassa pyöränrengasta orgasmin pauloissa niin jos kyseessä todellakin on vakavaksi tarkoitettu elokuva ei se ole järin onnistunut tavoitteessaan. Jos lähtee katsomaan Huoraa ajatuksella sen olevan parodia niin se vaikuttaa tolkullisemmalta kun ylivedetyt eleet ja tilanteet tuntuvat olevan suunniteltuja ja siten se ei enää olekaan ehkä tahattomasti koominen vaan juuri sellainen kuten pitääkin. Ja komediana minä tämän katsoin josta syystä arvosanankin annan sen mukaan, joka on parempi kuin mitä se draamana saisi.

Sen verran kaupallisesti kannattava Huora ainakin oli, että kolme vuotta myöhemmin ilmaantui itsenäinen jatko-osakin. Joskin olen aika varma, että se menestys minkä Huora sai tuli eksploitatiivisen aiheensa vuoksi. Edellä mainitun Showgirlsin kanssa tämä muodostaa hyvän joskin hengenvaarallisen kaksoisnäytöksen, sillä samanlaisista WTF-elokuvista on kyse.

Tähdet: ***

perjantai 17. marraskuuta 2017

The Merry Gentleman (2008)

Masentunut itsemurhakaipuinen palkkatappaja Frank (Michael Keaton) on jälleen erään keikan jälkeen jälkeen aikeissa hypätä katolta kuolemaansa kun yrityksen havannoinut Kate (Kelly MacDonald) säikäyttää miehen karkuun, pitäen hänet siten vielä tämän päivän hengissä. Yksi päivä enemmän kuin mitä Frankin viimeisin uhri saa kokea ja koska tuo salamurhattu henkilö sattui työskentelemään samassa talossa kuin Kate ymmärtää poliisi pian, että hänen karkuun säikäyttämänsä itsemurhahyppääjä on juurikin tuo tappaja ja kenties Kate on nyt silminnäkijänä pulassa. Voisi ollakin jos Frank ei näkisi Katessa itsensä kaltaisen vaurioituneen ihmisraunion sillä Katen onnen tiellä on väkivaltainen sikakyttäaviomies Michael (Bobby Cannavale) ja kenties uuden ystävyyden kiitoksena voisi Frank ratkaista ongelman nimeltä Michael.

Ennen kuin Birdman palautti Michael Keatonin takaisin isoihin ja huomiota kerääviin elokuviin oli hän kokenut saman kohtalon kuin moni muukin suurtähti, eli ajautunut tehtailemaan keskinkertaisuuksia suoraan videolle tehden korkeintaan sivuosaisä-rooleja isoimmissa teoksissa. Eivät ne B-elokuvat tai miksi niitä haluaakaan kutsua välttämättä huonoja olleet ja usein Keaton oli niiden pelastava enkeli, mutta kauas oli päädytty lentävän rotan suuruustasosta. Tämä The Merry Gentleman lukeutuu juuri siihen aikaan kun Keatonia näki enemmän suoraan vuokraamoon päätyneissä elokuvissa ja johon sitten törmäsi vahingossa kun selaili muita kaltaisiaan, mutta jonka tietenkin valitsi katsottavakseen nimenomaan koska siinä on Keatonin nimi tuomassa muassaan jonkinlaista laadun käsitettä. Toki mukana on muitakin hyviä näyttelijöitä kuten Kelly MacDonald, mutta Keaton oli se syy miksi tämän katsoi ja hänen osaltaan merkitystä The Merry Gentleman saa vielä siitä, että tämän avulla mies teki myös uransa ajankohtaa ajatellen odotetunkin askeleen ohjaajaksi. Toista hän ei ole vielä ottanut, mutta siihen saattaa olla syynä se näyttelijästatuksen uudelleenkohoamisen aiheuttama aikataulutus kuin ohjaajankyvyt, sillä tämä The Merry Gentleman on tasalaatuisen pätevästi tehty elokuva. Toisaalta se on myös samalla ehkä hieman liiankin turvallisen tasalaatuinen samalla tavalla kuin esimerkiksi Robert De Niron A Bronx Tale-ohjaus oli, joka sekin osoitti näyttelijästä olevan ohjaajaksi joka osaa tehdä hyvää elokuvaa kameran takanakin, mutta ei oikein osaa tuoda kameran eteen mitään niin persoonallista jotta erottuisi kaikkien muiden "ihan hyvien" ohjaajien joukosta. Kenties siksi ei De Nirokaan ole ohjaajana suuremmin toiminut. The Merry Gentleman on siis aika kuluneesta lähtökohdastaan (taas yksi itsemurhahakuinen palkkatappaja, krooh-pyyh!) huolimatta varmalaatuisesti ohjattu jolloin näyttelijätyö toimii, tunnelma on kohdallaan ja Keaton on osannut pitää elokuvan rytmityksen kohdillaan eikä esimerkiksi hätäile turhanpäiten, mikä onkin hyvä asia koska tässä elokuvassa ihmiset puhuva aika vähän sekä hiljaisesti ja (todella hyvä) musiikki on surumielisen tyyntä jolloin tietynlainen hitaus on vain hyvästä pitämään kokonaisuus kohdillaan. Se rauhallisuus onkin tämän tämän elokuvan paras puoli ja vaikka mukana on murhaaja, naisenhakkaaja sekä muut toimintaan viittaavat elementit on The Merry Gentleman enemmänkin rauhaisa ystävyysdraama (kannen kuvat antavat täysin väärän käsityksen sisällöstä) ja hei, se sijoittuu jouluun sisältäen vieläpä ns. capramaisen joulun ihmeen joten tämä olisi ehkä pitänyt siirtää seuraavan kuun katseluun. Siispä vaikka Keaton ei ohjaajana teekään mitään niin merkittävää, että häntä rupeaisi ajattelemaan edelleen muunakin kuin näyttelijänä on hän sen verran hyvin perustellut kameran takana olemisensa jotta toivoisi hänen ohjaavan vastaisuudessakin. Lisäplussa siitä, että Michaelin ammatti on vain ohimenevä huomautus eikä siten johda mihinkään poliisinmurhaajajahtitoimintaan ja Katen musta silmä ei johda jatkuvaan hei mikä sulla-on juttuun yhtä rasittavan painotetusti kuin Samuel L. Jacksonin kiltti.

Ja ilolla kuuntelisin Kelly MacDonaldin puhetta aina ja ikuisesti. Hän voisi syytää suustaan vaikka mitä valkoinen valta-propagandaa ja kuulostaisi aina yhtä ihanalta.

Tähdet: ***

tiistai 14. marraskuuta 2017

Stash House (2012)

Nuori ja onnellinen pariskunta Amy (Briana Evigan) ja David (Sean Faris) ovat hankkineet ensimmäisen ihkaoman kodin kauniilta ja turvalliselta alueelta. Kaikki on yhtä romantiikan täyttämää auvoa, että se siitä sitten.
The end.
.
..
...
Mutta oho! talossa onkin ihan sikana heroiinia piilotettuna ja pahikset kuten Andy (Dolph Lundgren) sekä Ray (Jon Huertas) haluavat sen takaisin, minkä vuoksi Amy ja David päätyvät suojautumaan huippuluokan turvajärjestelmällä varustettuun taloonsa, mikä ei tosin tarkoita Yksin kotona-tyylisiä kompuroimisansoja vaan enemmänkin panssaroituja ovia jotka sulkeutuvat nenien edestä. Mutta toinen oho! se ei olekaan hepo millä ilkimykset haluavat ratsastaa vaan talossa on jotain muutakin ja kuten asiaan kuuluu ovat yhteydet ulkomaailmaan katkaistu joten nyt talosta ei uskalla postua eikä sinne pääse sisälle.

Aika hyvin suljetun paikan jännitystä luova Stash House toimii parhaiten kuten usein muulloinkin vastaavaa idea hyödyntävät tarinat: kun pidetään meteli ja väestö yhtä vähäeleisenä kuin tapahtumapaikka, ja niin kauan kun se jälkimmäinen pysyy suljettuna jolloin paine kasvaa kun sitä koetetaan avata. Vähän siis niin kuin säilykepurkki jota varten ei ole purkinavaajaa. Heti kun keksii keinon avata se huomaa, että hyi saatana, tämähän on pahaa! Siihen saakka sentään saattoi haaveilla kokevansa kulinaristista iloittelua.
No no, ei tämä nyt läheskään niin pahasti kompuroi alkujännityksen purkauduttua, mutta toki se väljähtää jonkin verran kun talon tilat avautuvat ja pihalla ravataan yhtä ahkerasti kuin kissa joka ei suostu hyväksymään suljettuja ovia. Siispä siihen avoimien ovien päivään mennään turhan nopeasti ja kun tilanteita ratkotaan käsigranaatein, etc. alkaa hipihipihiljaasuunitelma olemaan yhtä huomaamatonta kuin Ace Ventura, mutta onneksi sentään erittäin atmosfäärinen musiikki pyrkii pitämään tapahtumat enemmänkin karmivina kuin älämölönä, joskaan ei ymmärrettävästi pysty hoitamaan hommia yksinään. Kyse on siis jälleen kerran siitä ettei ole tuntunut riittäneen usko siihen, että pelkällä rauhallisuudella ja hiljaisuudella oltaisiin voitu saada aikaiseksi toimintaelokuva yhdyssanan ensimmäisellä osalla. Väärässä ovat olleet ja hauskinta on, että paras todiste siitä on hyvinkin tyynen oloinen Lundgren joka pysyttelee roolinsa vaatien sopivasti sivussa ja ei paukuta kattiloita tehdäkseen itsensä huomatuksi. Siltikin Stash House on tarpeeksi onnistunut suljetun tilan jännäri jossa varsinkin se pahisten todellinen motiivi pysyy kurissa tarpeeksi pitkään ja vaikka hermojen hillitsemiseminen ei olekaan kantanut loppuun saakka vie se niin kauas ettei kokemukseen oikeasti pety. Ja jos katsoo elokuvaa kanteen isketyn isoimman nimen perusteella niin Lundgren osoittaa osaavansa esittää muutakin kuin lihaksiaan ja niiden aiheuttamaa toimintaa. Näyttelemiseltään tämä onkin Lundgrenin parhaimmistoa.
Stash House melkeinpä onnistuu yllättämään lopussa ja muuttamalla Amyn kohtalo olisi elokuva noussutkin pisteissä korkeammalla nimenomaan juurikin loppuratkaisun vuoksi.

Kannen maininta David Fincherin Panic Roomista on aika osuva, eikä tämä ainakaan sitä heikompi teos ole. Seuraavaksi sitten hyperaktiivinen jatko-osa: Stat House.

Jos Tom Cruise päätyy jonkinlaisen biopicin kohteeksi tai ylipäätään tehdään elokuva jossa kaivataan Cruise-hahmoa niin Sean Faris lienee aika korkealla vaihtoehdoissa:

Tähdet: ***

torstai 9. marraskuuta 2017

Funky Monkey: apina-agentti (2004)

Superagenttiduo McCall (Matthew Modine) ja Clemens (simpanssi) vetävät parhaimmat Ethan Hunt/Mission Impossible-vaijeriroikkumisimitaationsa kun jälkimmäisen banaaninhimo johtaa ongelmiin, mutta onneksi kyse on vain harjoituksesta koska hehän ovat kuitenkin superagentteja jotka selviytyvät ongelmasta kuin ongelmasta. Siltikään McCallia ei enää kutsuta kun kiero agenttipomo Flick (Taylor Negron) antaa hänelle kenkää ja päättää lähettää Clemensin koe-eläimeksi tehdäkseen siitä aseen, täydellisen sotilaan vähän samaan tapaan kuin Kurt Russell Soldierissa taikka Jean-Claude Van Damme Universal Soldierissa. Tätä McCall ei suvaitse vaan menee ja noutaa parinsa vapauttaaksen sen vuoristosafariapinoiden seuraan, mutta pienen alkukantaisen hässäkän seurauksena Clemens löytää uuden kodin koulukiusatun Michaelin (Seth Adkins) luota ja kuten arvata saattaa karvainen kaveri (ei Robin Williams. RIP) opettaa nuorelle herralle rohkeutta, jenkkifutista ja naisten hurmaamisen taitoja. Samalla McCall ihastuu Michaelin vahvaan itsenäiseen yksinhuoltajaäitiin Meganiin (Roma Downey) ja kunhan paikalle löytävät pahisagentit on saatu läpsittyä nurin voidaan elää auvoisaa uuskädellisperheen arkea.

Vaikka Funky Monkey ei olekaan ns. A-luokan tähtiä täynnänsä on siinä kuitenkin sopiva määrä tuttuja nimiä (joskin myönnettäköön etten minä nähnyt Fred Wardia missään muualla kuin näyttelijälistauksessa), 30 miljoonan taalan budjetti ja nähtiinpä tekemisen suhteen sekin vaiva, että kun tuotantoporras ei ollut tyytyväinen lopputulokseen päätettiin valtaosa elokuvasta kuvata uudelleen ja lopputulos sitten suoraan videolle. Ei tämä kyllä näytä miltään 30 miljoonan budjetin tuotokselta ellei kyse ole ruplista, mutta ilmeisesti summaan lukeutuu se lähes koko roskan uudelleenkuvaus ja silloin puolet siitä kuulostaa jo oikeammalta, joskin tuolloinkin 13 miljoonaa ylihinnoitetulta. Tiedättehän ne kaikki heti uutena poistokoreihin päätyvät halvan oloiset kiusattu lapsi saa ystäväkseen puhuvan/yliälykkään koiran tai hevosen tai kaskelotin ja sitten estetään tuon eläimen perässä olevia ilkimyksiä tekemästä tuhmuuksia ja lopulta opitaan olemaan rohkeita-koko perheen elokuvat joita on kyllä kiva katsella, mutta joiden kohdalla näkee kuin muovikelmun läpi että nyt ei olla oikeasti edes yritetty mitään. No, Funky Monkey on juuri sellainen. Ei mitään särmää, ei mitään jännitystä, ei laisinkaan funky vaan ainoastaan pehmustettu vaahtokarkki jossa huumorin terävin kärki on jotain sellaista kuin anteeksi rouva, en huomannut teitä. Olipa siinä karvainen täti-nokkeluutta jonka vuoksi perheen pienimmät ja Sami Hedbergin fanit varmasti kieriskelevät lattialla haukkoen henkeä hysteerisen naurukohtauksen saaneina, mutta muille se on korkeintaan ihan kivaa ambienssia kuin meditaatiolevyn aallonliplatus ja samalla siten yhtä lempeään uneen tuudittavaa. Tätä ajatellen ei tullutkaan yllätyksenä se, että tuottajien joukosta löytyvät muun muassa Joseph Merhi jolla on pitkä historia viiden pennin elokuvia, moni niistä jonkinlainen puolittainen rip-off tunnetummasta teoksesta tai ainakin pikarahastus meneillään olevasta elokuvatrendistä ja näihin lukeutuvat myös perhe-elokuvat joiden kohdalla eläimiin sekaatuva kopiokone on ollut kovassa käytössä.

Tähdet: **

maanantai 6. marraskuuta 2017

Paranormal Movie: 30 Nights With the Devil Inside the Girl With the Dragon Tattoo (2013)

Tai 30 Nights of Paranormal Activity with the Devil Inside the Girl with the Dragon Tattoo ja kyllä, koska tämä on samoilta tekijöiltä kuin Knocked Up Movie: The 41-Year-Old Virgin Who Knocked Up Sarah Marshall and Felt Superbad About It on toivo hauskuudesta menetetty jo ennen kuin ehtii lukemaan loppuun väkinäistä titteliä. Onko tuollainen kulloisellakin hetkellä tunnettujen elokuvien nimien yhdistelmä jonkun mielestä oikeasti hauskaa? Siis jokin tällainen: A Bad Moms Geostorm Christmas Ragnarok Jigsaw Madea Halloween Movie Thor. Pelkkä nimien heittely ei tee siitä hauskaa ja niin pahalta kuin se tuntuukin sanoa jopa samanlaisia ns. leffaparodiapökäleitä tekevä Aaron Seltzer/Jason Friedberg-duo ymmärsi pitää jätöstensä nimet tolkuissaan. Eivät hekään kyllä hauskoja leffoja tee joten tuo kehu on kuin vaihtaisi iskut kasseista naamaan. Siltikin Paranormal Movie: 30 Nights With the Devil Inside the Girl With the Dragon Tattoo kertoo kyllä lähes kaiken tarpeellisen parodiaelokuvien alennustilasta johon juurikin edellä mainittu duo on suurelta osin syypäänä, eli riittää että kasataan vain joukko juuri sillä hetkellä tuttuja asioita (pinnalla oleva seurapiiritähti, hittibiisi, elokuvat, tms.) ja ladotaan niitä esille peräkanaa välittämättä juonesta taikka hiotuista hauskoista tilanteista/vitseistä, kunhan on vain Donald Trumpit ja muut ja jokainen pieraisee välillä jättäen märän jäljen. Ei yritystäkään olla enää muutaman viikon päästä muistettava, ei halua olla oikeasti hauska, vain pikainen taskuvarkaus ennen kuin katsoja huomaa rahojensa menneen hukkaan. Mutta tämä elokuvahan jo nimellään paljastaa aikeensa, joten ehkä osa ihmisistä oikeasti pitääkin ala-arvoista arvossa?

Varastojen metsästäjät ostavat konttivaraston ja sisällä on dildo, Adele sekä kasetti otsikolla Found Footage. Siitä sitten siirrytään katselemaan Paranormal Activitya jonka mukana seuraa runsaasti vitsejä joissa esimerkiksi ollaan vessassa kusella.

Paranormal Activity oli näemmä vuoden 2013 ykkösparodioinnin kohde päätellen siitä, että samana vuonna ilmestyivät sitä jollakin tavoin hyödyntäen myös Scary Movie 5, Wayans-veljesten A Haunted House ja Kevin Farleyn heh heh nokkelasti nimetty Paranormal Movie ja hei, jokainen näistä on ihan yhtä p*ska (huom. Farleyn elokuvaa en ole nähnyt, mutta todennäköisyys on sen paskuuden puolella). Inhottaa vahingossakaan ajatella klisettä, että ennen muka kaikki oli paremmin koska kyllä me tiedämme ettei se se pidä paikkaansa kuin joiltakin pieniltä osin, mutta jokainen kerta kun tällainen Paranormal Movien kaltainen saastakasa tulee vastaan on vaikea olla ajattelematta, että vähintään parodiaelokuvien kohdalla kaikki tosiaan oli ennen paremmin. Nämä ovat häpeäksi niin elokuvateollisuudelle kuin katsojillekin ja minäkin sain eniten irti tästä vain päästessäni haukkumaan sitä. Ohjaajakirjoittaja Craig Moss on myös Danny Trejon Bad Ass-elokuvien takana joten en sano etteikö hän pystyisi tekemään jotain viihdyttävääkin, mutta hänen parodiaelokuvansa eivät sellaisia ole ja uskonkin Mossin itsekin tietävän sen, ja tekeekin niitä yksinomaan koska joitakin ihmisiä voi huijata tarpeeksi pitkään ja sillä tavoin ehkä saa hieman rahaakin tehdäkseen jotain mitä oikeasti haluaisi tehdä (ts. Bad Ass-sarja). Jos näin on niin kylläpä sitä ihminen alentuu syvälle vain oikeuttaakseen jonkin paremman tekemisen.

Aivan käsittämättömän huonoa näyttelemistä ja laiskoja populaarikulttuuriviittauksia jotka ovat siellä vain koska on ollut mahdollisuus sanoa The Artist tai jokin muu ajankohtaisen elokuvan nimi riippumatta liittyykö se oikesti mihinkään ja se nyt ei välttämättä ole huono juttu koska monastihan täysin puun takaa tuleva vitsi voi olla hauska juuri yllättävyydessään, mutta kun tässä tapauksessa se ei ole ole yllättävää vaan nimenomaan odotettua koska riittää, että tietää mikä oli pinnalla Paranormal Activityn tekoaikana ja siksi se taatusti mainitaan jossain vaiheessa. Ehkä jos esiintyjät olisivat parempia voitaisiin saada niistä tyypillisistä pissa- ja kakkavitseistä jotain hauskaa aikaiseksi, mutta nämä tällaiset elokuvat ovat juuri niitä joihin palkataan joko vielä osaamistaan harjoittelevat epävarmuuden untuvikot ja ne entiset tähdet jotka joutuvat tyytymään siihen mitä saavat jolloin esiintyminen on juuri sitä olen niin kovin, kovin epätoivoinen, tapa minut, heti-masentuneisuutta joka ei naurata edes haudankaivajaa.
Ja miksi näissä modernin ajan parodiaelokuvissa uskotaan vakaasti siihen, että jos kerran tehdään vitsi joka on jo itsessään mahdollisimman yksinkertainen ja alleviivattu niin sitä pitää vieläkin korostaa tarpeettomalla naamanvääntelyllä, muka hassulla falsettiäänellä ja sanomalla ääneen mikä vitsi on meneillään. Eli jos komedian kultainen hetki on se kuinka joku kusee housuihinsa tulee toisen ihmisen sanoa pikkuoravamaisesti "kuset housuihisi" ja tehdä se kuin naama olisi juoksevaa muovailuvahaa. Ei siis riitä, että hahmo tehdään samannäköiseksi kuin ns. parodian kohteena olevassa elokuvassa vaan kyseisen hahmon kohdalla pitää erikseen sanoa katsojalle se elokuvan nimikin jotta varmasti tiedettäisiin mistä on kyse. Tässä tapauksessa yleisön aliarviointi on suurta vähättelyä.
Väsyneenä ja sen synnyttämässä oikeassa mielentilassa ollessaan voinee hymähtää ja jopa oikeasti naurahtaakin jollekin Paranormal Movien irtovitsille, mutta kyllä tämä silloinkin tuntuu 76 minuutin ajanhaaskaukselta (joka tosin pituutena kuulostaa armeliaalta) ja puolentoista minuutin traileri olisi riittämiin.

Lisämateriaalina olevassa tekodokkarissa yksi elokuvan päätähdistä sanoo seuraavaa: "tosi hauska. Hyvä popcorn-elokuva, jonka voi katsoa uudelleen ja jonka juttuja muistelee yhä uudelleen." Hänen täytyy puhua jostain muusta elokuvasta ja tuo on otettu irti asiayhteydestä jotta voitaisiin jälleen kerran kusta katsojaa siniseen silmään.

Tähdet: EI!