maanantai 16. lokakuuta 2017

Roope-setä 1978-2017

Lokakuun ja koko vuoden pelottavin uutinen saapui tänään postitse kun Sanoma ilmoitti lopettavansa Roope-sedän nimikkolehden julkaisemisen joulukuun numeroon ja korvaavansa sen uudella Ducktales-aviisilla. Mehän muistamme kuinka pitkän ajan edellinen Ankronikka-albumisarja jatkoi kulkuaan ja tässäkin tapauksessa todennäköistä on, että uusi lehti on Ducktales vain koska se koki äskettäin uuden tulemisen aika kehutun animaation muodossa ja on suht' trendikäs ilmiö, mutta kaikesta muusta viis, tämä on aikakauden loppu. Lepää rauhassa, sinä rahamaailman selkärankaisin kaakattaja.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.7: The Evil Beneath Loch Ness (Beneath Loch Ness, 2001)

Amerikkalaiset oletan että mineraalitutkijat ovat skotlantilaisen Loch Ness-järven pohjassa kaivamassa kivenmöhkäleitä kun mittarit ja todellisuus ilmoittavat maanjäristyksestä joka nielee yhden tutkijoista. Tehtävää jatkamaan kutsutaan eräänlainen Indiana Jones-kopio, Case (Brian Wimmer) ja samalla huomataan, että järistys avasi väylän esihistorialliselle merimonsterille joka aikoo syödä kaiken... kaiken! Sopivasti jotain tällaista järistyksen tappama tutkija uumoilikin, sääli vain ettei ehtinyt sitä itse näkemään ja kenties jopa päätymään vesihirviön ruokalistalle. No kuitenkin, jonkin aikaa tuumitaan miten jättipedosta voisi hyötyä kaupallisesti ja sitten lähdetään mörisevän viinalle person merikarhun (Patrick Bergin) kanssa saalistamaan sitä ihan vain jotta se ei saalistaisi heitä.

Mukavan tunnelmallinen musiikki, joka kenties on liian usein sopimattoman romanttisen kuuloista elokuvalle joka on käytännössä jälleen yksi Tappajahai-kopio. Vesipeto pysyttelee piilossa ja popsii pahaa-aavistamattomia uimarantalaisia ja vaikka joku koettaakin varoitella asiasta niin määräävät tahot eivät usko, joten sitä lähdetään sitten ilman tukea omin ja kokemusten karaiseman veteraanimetsästäjän voimin saalistamaan lihaa syövää vedeneläjää. Mukana on jopa kohtaus jossa viranomaiset vakuuttelevat, että kaikki on nyt ok kun he kerran saivat saalistettua jonkin pikkukalan, vaikka tietävät syvyyksissä piileskelevän sen todellinen tappokoneen.
Rahanpuutetta ei ole korvattu mielikuvituksella taikka lahjakkuudella, eikä myöskäään menty tarkoituksellisen koomiseen suuntaan vaan lopputulos on itsensä turhan vakavasti ottavaa liukuhihnailua, mutta ainakin niin kauan kun vesihirviö pidetään järven varjoissa on se aika sopivasti kauhistuttava otus ja sitten kun se tuodaan paremmin esille sitä toivoo, että se palaisi sinne pimeyteen. Otuksen design ihan hyvä, tehoste ei.
Tämä on siten ainoastaan siedettävä lisä siihen ylitäytettyyn peto saalistaa-veneeseen joka on kovaa vauhtia matkalla uppeluksiin.

Hivenen pitkästyttävä, olisi ehdottomasti kaivannut tiivistämistä.

Tähdet: **

Ps. I'LL SWALLOW YOUR SOUL!

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.6: Black Death (2010)

Vuosi on 1348 ja rutto tappaa porukkaa oikealta sekä vasemmalta, mutta onneksi hurskas kansa ei usko kyseessä olevan Jumalan tekosia koska kyllähän nyt järjelliset olennot ymmärtävät ettei vitsauksessa ole mitään yliluonnollista mukana. Saatana on syypää mustaan surmaan. Siispä kun kirkon korkein johto kuulee, että on olemassa yksi pieni kylä joka on täysin säästynyt vitsaukselta on se ilmiselvä merkki kyläläisten liitosta demonin kanssa. Asiaa selvittämään eli tappamaan kaikki ja polttamaan koko p*ska maan tasalle lähetetään taisteluissa kyynistyneet ritarit johtajanaan tunteensa täysin sulkenut Ulrich (Sean Bean), mutta matkaan tarvitaan myös opas joka sitten on uskonkriisiä kokeva munkkinoviisi Osmund (Eddie Redmayne), jolla on toiveena tämän olevan se merkki joka siten vahvistaa hänen kutsumustaan. Koettelemusten jälkeen Ulrich tiimeineen löytääkin etsittyyn kylään jossa tuntuukin olevan jotain kovin pahasti vialla. Kaikki ovat hyvinvoivia, onnellisen oloisia ja ylen ystävällisiä vieraille, mutta niitä kaikkea aivan liiankin paljon ottaen huomioon ympäröivän maailman saastaisuuden. Vai voisiko olla niin, että kaiken sonnan seassa jo vuosia rämpineet soturit eivät vain enää erota tavallisen ihmisen hyvyyttä kaikesta jo kokemastaan negatiivisuudesta. Ei, kyllä tässä kylässä vallitsee pahuus ja se kiteytyy mahdolliseen noitaan, Langivaan (Carise van Houten) joka kovasti viehättää hämmentynyttä Osmundia.

Kuten monesti muulloinkin on myös Black Death julkaistu useammalla kansikuvavaihtoehdolla, joista mielestäni mielenkiintoisimmat eroavaisuuksiensa takia liittyvät kaikki Sean Bean-vaihtoehtoihin. Bean oli taatusti vielä vuonna 2010 Black Deathin näyttelijöistä nimekkäin vaikka joku muu kuin minä voisi nykyään sanoa sen olevan Eddie Redmayne, mutta juuri kasvo- ja nimitunnettavuutensa vuoksi mr. Bean oli looginen valinta kanteen, joskin itse elokuvan sisällön perusteella Redmayne olisi puolestaan ollut perustellumpi, hänen kuitenkin ollessa tarinan pääosassa. Bean esittää voisi sanoa eräänlaista henkivartijaa, tms. ja siten hänen naamansa kannessa on kuin jos se olisi koristanut Taru sormusten herrasta-julistetta Frodon sijaan. Tai ehkä kokonaisnäkyvyyden perusteella ehkä enemmänkin jos Mustan noidan kannessa olisi ollut Nicolas Cagen edessä Ron Perlman. Toki Bean on sisältöäkin ajatellen merkittävästi näkyvissä ettei tarkoitukseni ole vähätellä häntä, mutta siitä päästäänkin juuri niihin Bean-kansivaihtoehtoinen. Oma dvd-versioni pitää Beanin täysin etualalla jättäen kaiken muun pelkkään statistin osaan, mutta seuraavista vaihtoehdoista näemme miten esimerkiksi Carise van Houten on päässyt mukaan ja millä painoituksilla. Jokainen vaihtoehto antaa aika erilaisen käsityksen siitä kuka mahdollisesti olisi elokuvan tähti taikka ainakin kuka olisi tarinan tärkein seurattava roolihahmo. Erityisen hauskaa on se, että yksikään niistä ei tuo Redmaynea esille kuin jonkinlaisena ai niin ja sitten meillä on vielä tämä.
Samalla voidaan todeta, että käytännössä kaikki ritariryhmän jäsenet ovat yhtälailla esillä.

Uskonkriisiä, uskonpropagandaa, vainoharhaa, pakanameininkiä, poltetun maan sekä ennakoivan iskun taktiikkaa, verta ja väkivaltaa, synkkää niin kovin synkkää eikä valosta ole tietoakaan. Tämä on aika hyvä, ylettömän kyyninen kuvaus ajasta jolloin pelko tuntemattomasta johti kuolemaan ihan vain varmuuden vuoksi, vaikka samalla tiedettiin kuinka hetki miettimällä voitaisiin kenties asiat ratkaista toisellakin tavoin. Kuulostaa muuten valitettavan paljon nykyhetkeltä. Menee samaan sarjaan Valhalla Risingin ja jo mainitun Mustan noidan kanssa, ollen kuitenkin vähemmän pohdiskeleva kuin edellinen ja hieman vähemmän toiminnallinen kuin jälkimmäinen, eli toimien melkein kuin siltana niiden välillä kaikkien kuitenkin kertoessa matkasta vieraisiin josta ei tiedä mikä siellä oikeasti odottaa. Enemmän Black Deathilla on kuitenkin yhteneväisyyttä Mustan noidan kanssa ja ajoittain tuntuukin, että pohjalla olisi ollut sama kertomus. Siinä vaiheessa kun päästään sinne kylään tulee mieleen myös The Wicker Man ilman valoa. Etenkin kyläläisten tapa välttyä rutolta on Wicker Manista tuttua.

Sopivan melankolinen visuaalinen ilme ja aiheeseen kuuluvan kyynisesti näytelty Black Death kärsii yhdestä rasittavasta seikasta: sen vahvasti käsivaraan nojautuva kuvaus on kuin seuraisi merisairaan humalaisen toikkarointia, eikä se oikein istu elokuvan vähäeleisyyteen pyrkivään masennukseen.
Lisäplussaa Black Death saa seikasta jossa painaa henkilökohtaisuus sillä itse tykkään lenkkeillä/harhailla/kompuroida metikössä ja tämän elokuvan saksalaiset metsämaisemat ovat mielestäni samalla tavalla upeita kuin ne paikat joissa itse samoilen.

Olen syvästi pahoillani tästä vitsistä:

Ja olen aika varma jotta Black Deathia on inspiroinut myös Werner Herzogin Aguirre:

Tähdet: ***

Ps. vielä yksi metsäkuva.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Lokakauhun ääniraita #2

Jo aiemmin mainittuun halloweenkokoelmaan sisällytin myös tämän. Siispä silmät kiinni ja korvat auki.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.5: Hidden (2015)

Siitä on jo lähes vuosi kun kolmihenkinen perhe, isä Ray (Alexander Skarsgård), äiti Claire (Andrea Riseborough) ja tytär Zoe (Emily Alyn Lind) piiloutuivat maanalaiseen pommisuojaan. Jonkinlainen virusepidemia pyyhkäisi maan ylitse ja.. okei, zombeja taikka raivotautisia, valitse itse. No kuitenkin, jos ylhäällä on rappeutunutta ja pimeää on sitä myös maan alla, eivätkä Ray perheineen voi tehdä mitään muuta kuin odottaa ja pelätä pahinta. Joskus heidätkin vielä löydetään ja joskus loppu tulee. Asiaa jouduttanee inhimillinen erehdys joka saattaa heidän olinpaikkansa paljastaa.

Riippumatta millaisena versiona on Richard Mathesonin I Am Legendin kokenut on niissä kaikissa yhteistä ainakin se, että päähenkilö pysyttelee öisin lukkojen takana ulkona olevaa vihamielisyyttä piilossa ja peloissaan odottaa aamun valkenemista jolloin uhka väistyy. Hidden on kuin se osuus I Am Legendista, ilman mitään päivittäistä monsterijahtia, ainoastaan peloissaan piilottelemista ja toivomista, että lukot kestävät tämänkin yön. Tokihan tässäkin tapauksessa ulkona (tai sisällä, hmm...?) on hirviöitä, mutta kyse on painotuksesta ja koska se ei ole toiminnassa on se tunnelmassa ja se puolestaan on lähempänä The Roadin nihilismiä kuin mitään joka voisi edes vihjailla valon olemassaolosta. Suljetun paikan paranoiaa, todellista fyysistä uhkaa ja täysin näyttelijöiden omistuneisuuden harteilla kulkeva elokuva joka toimii erinomaisesti ja on onnistuneen ankea kokemus. Erityisen yllättynyt olin Alexander Skarsgårdin kyvystä olla uskottava perheenisä joka koettaa pitää itseään kasassa vaikka on aivan yhtä rikki kuin muu perheensä, sillä vaikka en olekaan ajatellut Skarsgårdin olevan huono näyttelijä niin en myöskään erityisen hyvä, mutta ainakin tällaisessa tunnelmapalassa hän osoittaa olevansa varsin sovelias valinta muuhunkin kuin vain Tarzanin rintalihasten esittelyyn. Tilanteen raadollisuuden vuoksi liian nopeasti aikuistuvaa tytärtä esittävä Emily Alyn Lind on hänkin hyvä osassaan ja kun nyt jo mainitsin sen The Roadin niin Hiddenissä isän ja tyttären välilä on jotain samaa kuin edellisen isän ja pojan, mitä yhtäläisyyttä tietenkin korostaa Skarsgårdin riutunut rähjäinen ulkoasu joka noudattelee samaa tyyliä Viggo Mortensenin kanssa.
Hivenen tunnelmaa rikkoo äitiä esittävä Andrea Riseborough koska vaikka hänen masentuneisuutensa onkin tilanteen huomioiden perusteltu niin hänen mutrunaamaisuutensa tuo liiaksi mieleen kiukuttelun kuin todellisen epätoivon. Joskin hänenkin raskassoutuinen juoksunsa paranee loppua kohden.
Aivan yhtä musertavan synkkä kuin The Road ei Hidden ole, mutta ehdottomasti samaan sarjaan lukeutuva teos, joten varsinaiseksi välipalaksi ei tästä ole vaan se on täysimittainen ateria jonka jälkeen on odotetusti hivenen huono olo.
Ja mitä tulee kaikenmaailman virus- kautta zombie-epidemiaelokuviin johon tämänkin voi lukea on Hidden parasta mitä silla saralla on annettavanaan.

Twilight Zone-sarjoissa ja vastaavissa (esim. Äärirajoilla) oli käytössä toistuva teema jossa luullaan jotain ja lopussa tehdään päätös sen luulon perusteella, mutta oikeastaan poikkeuksetta se johtaa väärään, negatiiviseen lopputuleman. Jos Hiddenista olisi poistettu ne ns. pakolliset yllätyssäikäytykset sun muut vastaavat satunnaiset kovan äänen esiinastumiset ja pysytty täysin siellä piilossa pelkäämässä jotain jota ei ehkä olisikaan, olisi tämä voinut olla Twilight Zone-elokuva. Aika hyvin tämä pitääkin kaiken piilossa ja vaikka kärsivällisyys ei aivan riitä jättämään kaikkea pimentoon niin lopussa on sentään silkkaa nannaa erehdys on inhimillistä-karman naamapotkua. Tosin elokuva olisi pitänyt sitä ajatellen lopettaa 10 minuuttia ennen todellista päätöstään.

Mukana on tietokoneistettu kaurisefekti joka on yhtä surkea kuin Ring kakkosessa.

Tähdet: ****

Ps. ostin eilen halloweenkarkkeja ihan vain jotta sain itselleni sen pakkauksen, joka sitten oikeassa valaistuksessa näyttää aika makeelta.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Lokakauhun ääniraita

Kauan sitten minua pyydettiin koostamaan entisen opiskelupaikkani käyttöön soundtrack halloweenbileitä varten ja mietin tuolloin, että halutaanko nyt ääniraita joka olisi tunnelmallisen pelottava vaiko kokoelma tunnettuja kauhuleffatunnareita tyyliin Halloween, tms. Päätin kallistua kokoelmaan ääniefektejä ja musiikkiin joka ei olisi valtaosalle tuttuja ja josta ei tietäisi mitä odottaa. Palautteen perusteella porukka tykkäsi, joten hyvä niin.
Mukaan pääsi esimerkiksi tämä, joten silmät kiinni ja korvat auki.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.4: Headhunter (1988)

Afrikkalaisen savannin voodoomenoista miamilaisiin voodoomenoihin ja näin on päitä irroittava mörökölli manattu esiin, joka tietenkin ensimmäiseksi osoittaa kiitoksensa poistamalla noitapastorin pään muusta ruumiista. Tapausta tutkimaan päätyvät avioeron kourissa riutuva kyyninen Pete (Wayne Crawford) ja duon järkipuhetta edustava Kate (Kay Lenz). Jälkimmäistä tarvitaankin pitämään edellinen aisoissa sillä Peten vaimo päätti jossain vaiheessa ruveta lesboksi ja sehän se vasta miehisyyden päälle käy, varsinkin kun Petella on ihan viikset ja kaikkee. Ai niin, koska sieltä ruumiin löytöpaikalta löytyi kaikenlaisia voodookamoja kuten kananluita, alttaria, banaaneja ja sen sellaista niin tokihan uhrin epäillään olleen meksikolainen. Mihin viittaa myös suklaanruskea iho ja tieto hänen olevan nigerialainen. No mutta kuitenkin, pian pari muutakin santerialaista menettää päänsä ja mörkö lyö niin kovaa, että oikein kipänät lentävät. Tiedättehän, kun pää irtoaa on se aika salamoivaa touhua.
Okei, ensimmäinen tyyppi ei asiayhteyden antamasta mielikuvasta huolimatta tuolloin kutsunutkaan päänirroittajademonia esiin vaan oli ilmeisesti tehnyt sen joskus kauan sitten kotiseudullaan ja tämä ökkömönkiäinen oli sitten seurannut suuren meren ylitse etsimään ja tappamaan kaikki jotka silloineen noitapiiriin osallistuivat. Ilmeisesti muutkin kelpaavat ja Petestä tuleekin varteenotettava vastustaja jonka kanssa mitellä, vaikka eipä Pete juuri muuta tee kuin dokaa ja valittaa, mutta sehän se vasta vahvan ihmisen merkki onkin. Sitten alkaa moottorisahataisto, ou jea!

Tykkään siitä kuinka suomentaja oli päätynyt ns. vaikeiden sanojen kanssa käyttämään alkuperäistä siten kuin se suomalaisittain saatettaisiin lausua, jolloin esimerkiksi manaaja on eksorsisti ja kun edessä on täydellinen päivä on se tietenkin perfekti päivä. Mieleen nousee aikoinaan omistamani Star Wars ep. 1:n bootleg jossa Darth Maul oli Lordi Muul ja Jar Jar Binks vaikutti savolaiselta.
Erityisen mainio oli myös kohtaus jossa baptistikirkon seurakuntalaiset pitävät joen törmällä kastetilaisuutta ja ilmeisen huonosti repliikkejään muistavan pastorin pitäessä puhetta yksi opetuslapsimummeleista ei pysty pitämään pokkaansa vaan joutuu selvästi puremaan huultaan. Eli joo, kyseessä on aika kömpelösti tehty kauhuelokuva jossa tahaton koomisuus tuo muassaan viihdearvoa jossa kotoisat lisät ovat vain hyväksi. Ei niin etteikö Headhunter olisi viihdyttävää katseltavaa ilman sen lukuisia hölmöilyyn päätyviä hetkiäkin, pelkästään jo päiden lentelyn määrän vuoksi ei juuri tylsiä hetkiä pääse syntymään. Joskin jos on yhtäkään Wayne Crawfordin elokuvaa nähnyt niin tietänee ettei hän tunnu kovinkaan vakavissaan roolejaan ottavan, ei edes vaikka kuinka kärsivää ihmisrauniota esittäisi. Tai ehkäpä se pikemminkin on niin, että hän saattanee uskoa esiintyvänsä vakavissaan, mutta kun eleet ovat aina jatkuvassa hytkynnässä ja puhe nousee ärhäkkyyttä esittäessään Castafioren lauluun niin ei sellaista voi ottaa kovinkaan tosissaan.
Mutta kuitenkin, kyseessä on itse asiassa hieman kuin Predator kakkonen ennen Predator kakkosta ja vaikka en uskokaan tämän toimineen tuon esimerkin esikuvana niin voisin silti uskoa ensimmäisen Predatorin olleen Headhunterille jonkinasteinen sapluuna. Onhan molemmissa kuitenkin enimmäkseen näkymättömissä pysyttelevä yli-inhimillinen päitä repivä metsästäjä jolle kenestäkään ei tunnu olevan vastustusta, mutta onneksi yksi ihminen voi tiimityöskentelyn sijaan näyttää mistä kana pissii. Hyvä on, onhan niitä lukuisia muitakin elokuvia joiden voisi uskoa olleen Headhunterin tekijöiden mielessä ja kun lähellä ilmestyivät tunnetummat voodooelokuvat kuten Angel Heart (1987) sekä Käärme ja sateenkaari (1988) niin varmasti niiden teema on ollut ajatuksissa. Se Predator tuli nyt eniten mieleen osittain juuri kakkosen vuoksi joka kuitenkin ilmestyi vasta kaksi vuotta myöhemmin, mutta kun ensimmäiseen osaan yhdistyen mukana on myös kohtauksia joissa veriset ruumiit putoavat roikkumaan sankareiden eteen ja musiikissa on sellaista tribaalia rumpumeininkiä niin vaikea se on olla tekemättä janoja pisteiden väliin. Varsinkin kun siihen vasta tulevaan kakkos-Predatoriin löytyy sellaisiakin yhteneväisyyksiä kuin sankarin muuttuminen homo superiorista taviskytäksi, miljöön oleminen urbaani ja ollaanpa siellä yhdessä kohdin eräänlaisessa huonosti valaistussa junavaunussakin jahtaamassa hirviötä. Joten hei, ehkä Predator kakkonen saikin ideoita Headhunterilta. Joten vaikka Headhunter onkin täynnä hupsuja hetkiä niin sanoisin kuitenkin, että jos kaipaa nähtäväkseen Predatorin "halpakopiota" on tämä ihan kelvollisen kehno, mutta ehdottomasti kiva sellaiseksi. Tietenkin täytyy huomioida, että jos tämä olisi Predator (kakkonen) niin se olisi siten, että pääosassa olisi Dax Shepard.

Hauskaa miten tämän elokuvan kohdalla julistemallit voivat keskenään antaa sisällöstä täysin päinvastaisen kuvan, kun esimerkiksi tämä ilmeisesti kasetissa käytetty kuva on silkkaa visvaista monsterikauhua...
ja oman dvd-versioni kuva on jotain Jean Rollinin utuista lähes romantiikan puolelle ujuttautuvaa ns. taiteeellisuutta.
Kumpikaan ei pidä oikein paikkaansa, mutta ensimmäinen on sentään lähempänä todellisuutta.
Päitä irtoilee aika sikana.
Ja lopussa on ihan tolkuton tapa pohjustaa tekemätöntä jatko-osaa: uudessa rituaalitapahtumassa uusi wiccaporukka, tms. manaa headhunterin uudelleen esille ja henkiin. Miksi? Sen monsterin ainoa tehtävähän on tappaa hänet herättäneet. Tätä se koulutusmäärärahojen leikkaus aiheuttaa.

Tähdet: **

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.3: Demon Slayer (2004)

Ryhmä huonoille teille joutuneita nuoria tuomitaan yhdyskuntapalveluun hylättyyn pöpilään, siivoamaan se uudiskäyttöä varten. Voi, siellä on gootti ja punkkari ja bitch ja varmaan tuolla tummallakin tytöllä on jokin kliseepersoonallisuus.
Tuo yksi on sentään brotha!
Tokihan pöpilällä on menneisyytensä kuten esimerkiksi se, että siellä on ollut pöpejä. Paikan huoltajana toimii epäilyttävä tirkistelijäpappi, nuorten valvojana epämääräinen nilkuttajamies ja kohta nähdään näkyjä käärmeistä ja tunnetaan edellisten murhanhimoisten asukkaiden pahaa karmaa. Vedetään jointtia, sekstaillaan ja madafaka! madafaka!-puhetta riittää. Sitten oletan, että porukkaa rupesi kuolemaan syystä taikka toisesta. En ole aivan varma koska vaikka tiettävästi katsoin elokuvaa ja olin hereillä niin uskoakseni nukuin samalla ja unelmoin jostain paljon, paljon, paljon paremmasta, kuten vasaraniskuista kasseille. Ai joo, toi yks on joku demoni nyt. Onneksi Snakeplisskencheechmarinpappi osuu paikalle ajamaan pahuuden pois.
En kyllä muista onnistuiko hän.

Joko tämä elokuva on skaalattu väärin dvd-julkaisua varten taikka sitten kuvaaja on vasta opetellut ammattiaan koska toistuvasti rajaus tuntuu olevan pielessä, joko painottaen toista reunaa taikka ollen liian lähellä jättäen molemmat reunat leikkaamaan hahmoista osan pois. Noissa juonikuvauksen yhteydessä olevissa kuvissa sellainen on perusteltua koska tilaa oli jätetty tekstille, mutta samaa tapahtuu toistuvasti muuallakin ja hassuksihan se tekee tilanteet joissa keskustelijat ovat toistuvasti puolikkaita ihmisiä, tms.
Samapa tuo kun valon käyttökin on sitä luokkaa, että nyt se kaihi sitten peitti koko silmät.
Ei nyt sentään, mutta kyllä tämä näyttää ja kiitos esiintyjien rasittavuuden myös tuntuu tavanomaisen kömpelöltä halpaelokuvalta, vaikka erikoisesti on näemmä maksanut miljoonan verran joka on suurinpiirtein kolme kertaa tyypillisen Asylum-tuotoksen budjetti ja yksikään niistä ei sentään näytä perunalla ja ole sen kuljetussäkissä kuvatulta. Ehkä se miljoona oli sitten ruplina. Mielenkiintoisesti myös Asylum-tuotosten tavoin tämänkin pitäisi olla hauska elokuva, lukeehan genremäärityksessäkin horrorin ohella comedy, mutta jos edellinen tyylilaji on kaukana poissa niin jälkimmäinen ei koskaan paikalla vieraillutkaan. Kyseessä on vain yksi niistä nuoret pössyttelevät ja kiroilevat jossakin paikassa ja jokin mörökölli tulee pilkkomaan heidät-rutinointi, eikä edes mitenkään kiinnostava sellaiseksi. Se kuinka goottityttö on kovin dramaattinen ja näkee jotain visioita toi mieleen Blair Witch kakkosen, varsinkin kun sen lisäksi pöpilän atmosfääri yrittää luoda samanlaista kaikki me sekoamme-rakennetta, mutta jos jotain ja ainoastaan sitä niin tämän borefestin ansiosta Blair Witch kakkonen nousikin yllättäen vertailussa mestariteokseksi epäonnistuneen räpellyksen sijaan mitä se oikeasti on.

Kyllä minä oikeasti haluaisin tietää mistä se komedia-määritelmä on keksitty? Jos jokainen tahattomasti huvittava elokuva on vain sen vuoksi komedia niin silloinhan sen merkinnän voisi iskeä jokaiseen Steven Seagalin eurodonitsielokuvaan, Resident Evileihin, Twilighteihin, Avatariin, Scary Movie yksi viiva sataan, etc. ja luoja tietää ettei mikään niistä ole oikeasti hauska. Harva edes muutoinkaan viihdyttävä. Demon Slayerin kohdalla olen kyllä varma jotta se on sen komedialuokituksensa saanut nimenomaan siksi, että se on aika naurettava vaikka sen ei pitäisi olla. Se ei vain oikea tapa lajityypitellä elokuvia koska sillä tavoin voidaan puolustella itseään ja sanoa että joo, me tarkoitettiinkin se komediaksi. Jep, ja Martin Lawrence on hauska. Ei, ei ole.

Demon Slayer on... no, se on sontaa.

Tähdet: *

Ps. Jotta tästä kauhukuukaudesta joku saisi jotain iloakin päätin, että jokaista katsomaani kauhuelokuvaa kohden ostan kissanruokapakkauksen (monipakkaus) jotka lahjoitan paikalliselle eläinsuojeluyhdistykselle. Joten niitä tulisi vähintään se yhdeksän, joskin päätin myös motivoida itseäni vielä enempään ja ostaisin sanotaan vaikkapa 12 kissanruokapakkausta. Joten jos en kuukauden päätteeksi ole saanut katsottua ja kirjoitettua kahdestatoista kauhuelokuvasta hukka minut periköön, ja kehitellään sitten vaikka yhdessä jonkinlainen rangaistus epäonnistumisesta.
Hyväksytyt tekosyyt epäonnistumiselle ovat kaikkien raajojen menetys taikka eksyminen Haminassa.
Kissatalo kuitenkin sai jo omahaasteellisen osuuteni hedelmät koska tänä samaisena päivänä ne mainitut ruuat ostin ja epäonnistuin tai en niin en ainakaan siltä osin kaatunut.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.2: The Dawn (2006)

IMDb rating 2.2/10. Sehän on jo aika suuri harppaus edellisestä elokuvasta.
Ei muuten tasan tarkkaan ole.

Professori (jonka roolihahmon nimi on professori) opettaa oppilailleen... öö... ihmisuhrauksesta tai jotain ja siksipä on aika ekskursion jonka vuoksi siis niinku laimeeta-asenteen opetuslapset lähtevät opettajansa seuraksi hänen loma-asunnolleen ns. sivistyksen ulkopuolelle. Chilli hiphopbiitti kulkee koko elokuvan halki, vedetään jointtia ja nuoret puhuvat nuorisokieltä kuten oh no you didn't ja my nigga, sitten professori lietsoo itsensä johonkin tribaalimeininkiin ja se ei varmaankaan lupaa hyvää oppilaille jotka ovat tulleet katsomaan miten ennen kristinuskoa ihmisiä uhrattiin ties mille tulivuorelle tai jotain. No kuitenkin, joku rupeaa pilkkomaan nuorisoa metsässä.

En löytänyt oikeastaan mitään tietoja tästä elokuvasta, mutta sisällön perusteella kyseessä saattaisi olla onnekkaasti levitykseen päässyt harrastelijatuotanto, varsinkin kun koko elokuvan tekijätiimi on laskettavissa suunnilleen kahden käden sormilla ja monille tämä on ollut uran ensimmäinen elokuvatuotanto sekä ainoa tuotanto niin kaveriporukan oma huba (ilman iloa) tulee hyvin vahvasti vahvasti esille. Joskin kenties yllättäen idea ja valmistumisvuosi huomioiden kyseessä ei ole found footagea, mitä kyllä koetetaan takoa tajuntaan jo juonitiivistelmällä ja eritoten tämän nimenomaisen dvd-painoksen kannella. Ei, en tarkoita tuota demonineitoa jota ei tietenkään itse elokuvassa ole vaan mitä hittoa siellä oikeassa yläkulmassa oikein on?
Näyttää kovinkin tutulta.
Jep, tätä on ihan taatusti koetettu myydä Blair Witch-tyylisenä elokuvana ellei jopa suoranaisena kopiona, mutta yhteistä tässä on vain opiskelijat keskellä ei mitään. Samapa tuo mitä yrittivät, The Dawn on osoitus elokuvasta jonka olisi pitänyt jäädä koulutyöksi josta opettaja antaisi ei aivan hylättyä, mutta ei kovin mairittelevaakaan arvosanaa. Amatöörimäisyyden voi vielä antaa joiltakin osin anteeksi koska kyseessä ei selvästikään ole parkkiintuneiden ammatti-ihmisten (tai ammattieläinten. Hei, en minä tiedä vaikka siellä jokin lynx lynx olisikin ollut messissä) aikaansaannos, mutta vaikka ei välittäisi surkeista näyttelijöistä, surkeasta valaistuksesta (ilmeisesti suurelta osin rahanpuutteen vuoksi luonnonvaloa), surkeasta äänityksestä (ulkotiloissa luontoambienssi puurouttaa ikävästi dialogia) tai muusta sellaista, ei sitä kuitenkaan voi hyvällä omatunnolla antaa anteeksi pitkäpiimäisyyttä jota elokuva tarjoilee auliisti koko pituudensa ajan. Voi luoja kuinka tylsä tämä elokuva onkaan. Miten 80 minuuttinen elokuva on voitukin saada tuntumaan 180 minuuttiselta. Taito se on sekin. Lisäksi on todettava, että koska kyseessä on käytännössä jälleen yksi miljoonasta tappaja vaanii pusikossa-slasher niin kenties, ehkä, mahdollisesti hiphopahtava chill out-beatitude ei ole kaikkein onnistunein tapa nostaa pulssia. Se sopii paremmin niiden ruohonpolttelukohtausten taustalle.

Tähdet *

Ps. tänään piirtelin töissä kurpitsaan joten tähän loppuun luonnos ja tulos.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.1: Ancient Evil - Scream of the Mummy (1999)

IMDb rating 1.9/10.
Hyvin alkaa.
No mutta, kyseessä on sentään David DeCoteaun elokuva joten arvosana kuulostaa tehdasasetukselta.

Amerikkalainen yliopisto on saanut arkeologisen näyttelynsä avajaisia varten lainaksi hyvin säilyneen meksikaanimuumion ja kai se nyt on hyvin säilynyt kun hengityksestä päätellen on vain unessa eikä kuollut kuten professori taikka ääliöoppilaansa olettavat. Yksi persoonattomista miesihmisnuorista haluaa tehdä vaikutuksen vastakkaisen sukupuolen edustajaan ja kähveltää muumion rannekorun joka luonnollisesti johtaa toruihin sekä kielitoimintaan, mutta suututtaa myös Normanin (Trent Latta), koulun hikipinkonörtin joka ei oikeasti edes välitä kummastakaan äskeisen tapahtuman osapuolesta, mutta aikoo silti kostaa kaikille herättämällä muumion jonkinlaisilla auranpuhdistusliikeillään. Ai mutta tietenkin, Norman on viimeinen asteekkipapeista ja hänen tehtävänsä onkin herättää muumio koska... no kun vaan pitää niin pitää. Pääasia on, että muumio tappaa talossa ja puutarhassa, ja varsinkin silloin tappaakin jos joku erehtyy harrastamaan haureutta tai jotenkin muutoin iloitsemaan elämästä. Sitten tuleekin tosi kiire ja kaikki lopetetaan kuin seinään, koska mitä hittoa sitä muutakaan keksisi.

"Briefly spent time in the #1 slot on IMDb's "Bottom 250" list of worst movies."
Okei, onhan tämä ihan silkkaa roskaa, mutta sen verran hauskaa katseltavaa (tahatonta komiikkaa, tietenkin) ettei sitä mitenkään voi sanoa surkeimmaksi elokuvaksi edes IMDb:n näkökulmasta, koska oikeasti surkea teos ei edes hymyilytä. Huvittavaa on tapahtumapaikka joka yliopistoksi on hämmentävän paljon jonkin halvan motellin näköinen, kaljavatsainen tönkösti taapertava muumio, näyttelijät jotka DeCoteaulle tavanomaisesti eivät osaa näytellä edes elossa olevaa (eivätkä todellakaan kuolleita) ja heistä erityismaininnan ansaitseva Normania esittävä Trent Latta jonka voisi vannoa olevan sama kaveri kuin Troll kakkosessa:
Ei tietenkään ole, mutta ehkäpä esikuva on nähtävissä.
Mainion ihastuttava sielusta kumpuavan näyttelemisen osoitus oli kohtaus jossa muumio lahtaa poikarukan erään neidon edessä ja ensinnäkin pojan tuskanhuudot ovat tasoa Futurama ("What are you hacking off? Is it my torso? IT IS! MY PRECIOUS TORSO!"), mutta tilannetta chillisti katsova neiti jaksaa sentään kiltisti odottaa paikoillaan vuoroaan reagoida ja sanoa repliikkinsä vasta kun muu tilanne hiljenee. Ei siis yritystäkään esittää kauhistunutta tai vaikkapa koettaa paeta paikalta. Odotan rauhassa, no nyt se edellinen on pilkottu palasiksi ja äänet ovat vaienneet, on siis minun vuoroni saada puheeni kuuluviin ja kiljua keuhkoni pihalle.
Mukaan aavemainen pianonpimputus (myönnettäköön tosin, että ajoittain pidin elokuvan musiikkia oikeasti hyvänä), kliseinen nonstop-ukkonen uu! uu! ja muut kauhutunnelman luojat suoraan 30-luvun uutuuksista.

Ancient Evil on halpaa trashia ja sellaisena luonnollisestikin kömpelö, typerä ja ruma, mutta sentään ihastuttavan pölhö tapaus jonka katsoo mieluusti läpi ja naamupalmuilee siihen malliin, että kasvot puutuvat enemmän kuin juurihoidon aikana. Juuri sellaista roskaa kuin roskan tulee ollakin, eli elokuva jonka tekijät ovat uskoneet tekevänsä vakavasti otettavaa kauhua eivät jotain joka saisi Ed Woodin hyväksynnän.
Ainoa kerta kun muumio ääntelee elokuvan nimen mukaisesti kuulostaa se vanhan papan istumisähkäisyltä.

Tähdet: ~ (tai *****)

lauantai 30. syyskuuta 2017

Everyday is Halloween

Tuolla toisaalla houkuteltiin kansaa pyhittämään lokakuu kauhulle ja siksi koostamaan teemaan sopiva elokuvapaketti, joka ideana rupesi hivenen uteloittamaan minua. Ei niinkään siksi, ettäkö lokakuu olisi kauhumaratonille, tms. jotenkin erityisen poikkeuksellinen ajatus sillä kiitos Halloweenin moni harrastaa vastaavaa toimintaa nimenomaan tuossa kuussa, ja viimeistään AVGN Monster Madnesillaan takoi tajuntaan koko kuukauden kuuluvan kauhulle. Kuitenkin tuumin, että miksipä ei ja rupesin miettimään jotenkin realistista kauhupakettia jonka jaksaisi käydä kuukauden aikana läpi, mutta mikä parasta, jonka avustuksella voisin haastaa muitakin mukaan.
31 kauhuelokuvaa ei kuulosta toimivalta ellei projektia aloittaisi jo hyvissä ajoin ennen lokakuuta tai jos pystyy oikeasti varaamaan koko kuukauden ajan sellaisen läpikäyntiin, joten ajatellaan asiaa järkevämmin. Mitä jos mieli tekee katsella jotain muutakin, vaikka sitten esimerkiksi nollatakseen aivojaan? Mitä jos tuleekin tärkeämpää ajankulua eteen, kuten vaikkapa elämä taikka vessassa käynti? Mitä jos sitä ja mitä jos tätä? Mutta kaksi leffaa per viikko ei olisi mahdoton tehtävä edes Ethan Huntille. Siihen pystyvät kaikki. Joten hyvä on, vähintään kaksi elokuvaa per viikko ja keskeneräisiä viikkoja huomioimatta yhteensä ainakin kahdeksan elokuvaa, mutta kaikki sentään teemalla kauhu. Huom. ei Vin Dieseliä, se olisi jo liian pelottavaa.
Ja tässä mukaan tulette Te, juuri Te tätä lukevat ja olonsa kuin pahanteosta kiinni jääneet tuntevat. Tulkaa mukaan.
Jokainen voisi koota itselleen kahdeksan kauhuelokuvaa jotka katsoo lokakuun aikana ja jos bloggaatte niin viimeistään kuun päätteeksi kirjoitatte jonkinlaisen postauksen niistä. Jos ette bloggaa niin käykää vaikka täällä kertomassa jotain katsomistanne elokuvista. En siis edellytä mitään arvostelukirjoitusta vaan vain jotain, koska olisi veikeää, muikeaa ja nastaa lukea se jotain. Älkääkä kukaan väittäkö ettettekö muka keksi kahdeksaa kauhuelokuvaa katsottavaksi tai ette vain halua katsoa kauhua, koska osa pointista tietenkin on siinä että katsotaan jotain teeman mukaisesti ja sellainen saattaa tuoda muassaan jotain mihin ei normaalisti koskisi pitkällä tikullakaan. Itselleni kauhuelokuvat eivät luonnollisestikaan ole mikään epämiellyttävä vaihtoehto joten koostin oman pakettini elokuvista joita olen syystä taikka toisesta lykännyt ja taas lykännyt, joten nyt tämän mission ansiosta ne viimein päätyvät katseluun, halusin tai en.
Ei muita rangaistuksia epäonnistumisesta kuin henkilökohtainen tunne epätäydellisyydestä ja jos jokin palkinto on tarjolla niin se on tyytyväisyys maaliviivan ylittämisestä, joka sekin on asetettu aika lähelle lähtökuoppaa.

Lokakuu kuuluu kauhulle, kuulu sinäkin.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Diary of a Serial Killer (2008)

Sarjamurhaaja sarjamurhailee matkien aiempien sarjamurhaajien sarjamurhailuja.

Enimmäkseen niin lajityyppinsä rutiinikamaa ettei jaksa enää edes valittaa tunnelmaa laiskasti luovasta sumuvalosta taikka ylikorostetuista värivaihtoehdoista, varjoissa viihtyvästä kryptisestä tappajasta harrastamassa kissa et hiiri-leikkejä ja stressaantuneesta kytästä/toimittajasta joka on sortumassa pulloon ja lausuu maailma on hullu-sarjan dialogia. Näitä enemmän kiusasi se, että oudosti valittuna tehokeinona kaikki puhuvat koko ajan kuiskaten aivan kuin pelkäisivät naapurin heräävän. No, kyllähän puhe kuulostaa aina tavallaan vakuuttavammalta kun sen sanoo pehmeästi, mutta kun sitä temppua käyttää kaikessa ja koko ajan niin ei se nyt juuri sen parempi ratkaisu ole kuin Christian Balen naurettava Batman-mörinä.
Mutta tosiaan, pääosin kyseessä on elokuva joka on tehty vähintään sata kertaa aikaisemminkin. Usein paremmin, mutta vastaavasti monta kertaa myös huonommin ja yhtä hyvin. Mikä siis kertoo sen, että Diary of Serial Killer on aika mitäänsanomaton elokuva, mutta sen loppupuolella tulee esille jotain joka ei ole varsinainen käänne, yllätys tai mikään muukaan vastaava, mutta kuitenkin jotain joka saa miettimään aiemmin nähtyä eri tavalla ja valitettavasti se on rakenteeseen liittyvä alleviivaus joka toimii samalla tavalla kuin se, että joku kertoo sinulle tarinaa vaikkapa nyt Sannasta, mutta ei muista sanoa kenestä ja kun tarina on kerrottu joudut toteamaan "kenestä me oikein puhutaan?" ja vasta silloin ymmärrät mistä koko ajan olikaan kyse. "Ai, mä luulin, että sä puhut Simosta." Se ei kerro mitään uutta koska olithan jo kuullut koko jutun, mutta nyt tavallaan vasta heräsit ja tajusit että hei, tuopa oli typerä kertomus ja tämä vain korosti miksi. Koska Diary of a Serial Killer ei ole mitenkään erityinen niin näyttelemiseltään, juoneltaan kuin muunkaan toteutuksen osalta niin sitä ei ehkä katso silmät ludovicotekniikalla vaan ihan kuin mitä tahansa heppoista sarjamurhausjännäriä ja siten kun kyseessä on kopiomurhaaja joka näin ollen matkii kuuluisien sarjamurhaajien tekoja kuittaa itse tappopahtumien mahdolliset muusta poikkeavat värisävyt, maskeeraukset sun muut nimenomaan osoituksina kuinka tappaja pyrkii pääsemään esikuvansa nahkoihin ja toteuttamaan teot mahdollisimman uskollisina kopioina. Tästä johtuen ehdin kaikkien muiden puunaamaesiintyjien vuoksi ajattelemaan, että sarjamurhaajia näyttelevä kaveri on aika muuntautumiskykyinen, mutta eipä se sitten niin ollutkaan sillä kun päädyimme viimeiseen julkkissarjamurhaajaosuuteen niin huomasin ettei se olekaan sama näyttelijä vain eri peruukissa, tms., mikä tuntui oudolta kunnes tajusin tämän osion venyessä ja venyessä, että jokaista julkkissarjamurhaajaa esittikin eri heppu, mutta miksi jos kerran kyse oli kopiomurhista jotka suoritti yksi ja sama tyyppi. Siinähän se hölmöys tulikin esille kun oli kyseessä sitten Jeffrey Dahmer, Richard Ramirez taikka Ed Gein niin yksikään heidän murhiaan esittelevä kohtaussarja ei ollutkaan nykyhetkeen eli itse tähän elokuvaan kopiomurhaajaan liittyvä, vaan ne olivat nimenomaan oikean Dahmerin, Ramirezin ja muiden omia tekoja näyttävä jolloin siinä sitten menetettiin se kopioidea kun se jäi vain puheen tasolle ja elokuva muuttuikin eräänlaiseksi klippishowksi esittelemään muiden tapahtumia. Sinänsä se ei minua vaivaa, että tässä esiteltiin enemmänkin muiden murhaajien tekoja kuin väitetyn päähenkilön sillä olivathan he juuri tämän tappajan esikuvia, mutta kyllä sen ansiosta heitettiin vesilintua kopiomurhaamisella kun se ei enää liittynytkään koko tarinaan. Eli siinä se lopun juju oli, että kuulet tarinan ja sitten huomaat, että kertoja ei osannut pitää punaisesta langasta kiinni. Eikä sillä edes saatu ns. eurojulkaisun nimeä (jenkeissä Diary onkin nimenomaan Copycat. Silti parempi kuin Sigourney Weaverin Copycat) yhtään sen sopivammaksi koska ei tässä edelleenkään ole mistään tappajan päiväkirjasta kyse. Se loppupuolella oleva julkkissarjamurhaajan tekojen esittely pisti ikävästi silmään vieläpä sen vuoksi, että se on ajallisesti paljon pidempi osio kuin yhdenkään aiemman tapon esitys, mikä osaltaan paljasti sen etteivät ne edellisetkään olleet kopiomurhaajan tekemisiä. Niissä kun eri näyttelijöistä huolimatta oltaisiin voitu väittää kyseessä olleen sama esiintyjä, koska olivat tarpeeksi samanlaisia ruuminrakenteeltaan ja jokaisella oli erottuva maskeerauksella tehtävä look kun taas viimeinen oli täysin erilainen (ts. kuin olisi vaihtanut kanavaa). Pidin siis hölmönä sitä etteivät ne murhat olleetkaan tarinan väitettyjä kopioita (toki hän niitä teki, mutta tapahtumat olivat muka menneen ajan aitoja hetkiä), mutta en ehkä olisi ajatellut niin jos se olisi tehty selvämmäksi alussa (siis viittaus keskusteluun jossa et tiedä kenestä puhutaan koska sitä ei kerrottu) ja se tulee ilmi vasta kun lopussa on aiemmista erottuvasti pitkäksi venytetty pätkä joka saa epäilemään sen aitoutta. Se ei ole hyvästä elokuvalle, että kiinnostuu siitä vasta kun epäilee jonkin olevan pielessä. Eihän se että alussa oltaisiin jotenkin paremmin eroteltu menneet todelliset hetket nykyajasta ja lopputappopätkä olisi synkattu paremmin muun elokuvan kanssa olisi poistanut tylsiltä näyttelijöiltä ja kliseitä täynnä olevilta hetkiltä, mutta olisi se varmasti auttanut. Lisäksi lopun idea siitä, että kuka tahansa voi muuttua tappajaksi olisi ehkä ollut tolkullisempi jos vertailukohteina ei olisi väkivaltaisen murhaajaisänsä aivopesemä tappajapoika ja peloteltu reportteri joka itsepuolustukseksi ampuu tuon sarjamurhaajan, sillä jälkimmäinen ei varmaan sen itsesuojeluvaistoisen teon ansiosta muuttuisi kiiluvasilmäiseksi sekopääksi joka tapattaa itsensä alkaessaan perusteettomasti huitomaan pyssyllä poliiseja kohti kuten tekee nyt.

Joskin se Dahmeria esittänyt heppu oli kyllä tosi hyvä ja sen osuuden perusteella olisinkin kenties mielummin toivonut, että koko elokuva olisi kertonut Dahmerista.

Tähdet: *

maanantai 25. syyskuuta 2017

Assassination Games (2011)

Syrjään vetäytynyt ammattitappaja Roland (Scott Adkins) houkutellaan vanhan ammattinsa pariin kun kohteena on vankilasta vapautunut huumekuningas Polo (Ivan Kaye) joka aikoinaan saattoi Rolandin vaimon koomaan ja täten sankariamme motivoi perinteinen kosto. Toisaalla samaa keikkaa tarjotaan myöskin toimenkuvaltaan tappavalle Vincentille (Jean-Claude Van Damme) joka tarttuu täkyyn saadakseen fyffeä ja vaikka mies varakas onkin niin asunnostaan päätellen raha palaa aika nopeasti taidehankintoihin ynnä muuhun, joten liikaa ei ole tarpeeksi. Molemmilla tappajilla on kuitenkin sydän kultaa ja jos toisella tunteita nostattaa vaimo niin toisella se on naapurin pahoinpitelenä nainen. Rolandin epäonneksi koko juttu Polon ennenaikaisesta ehdonalaisesta tappomääräykseen oli vain keino saada hänet esille piilostaan koska korruptoituneet interpol tai jotain-agentit haluavat raivata entisen alaisensa (ts. Rolandin) tieltään koska ovat pahoja ja pahat tekevät tuhmuuksia. Tiedättehän, peruskamaa. Saman keikan aiheuttama törmäys saa Rolandin sekä Vincentin päätymään pienen jalkatyöskentelyn jälkeen yhteistyöhön ja tuplaisku onkin tarpeellinen kun pelkän Polon ja apulaistensa lahtaamisen sijaan on selviydyttävä myös niistä ilkeistä agenteista. Sopivasti Vincent vielä aiemmin vahingossa kylmetti Polon veljen, joten nyt on Polo tosi kiukkuinen ja lyöttäytyy siksi yhteen niiden tuhmien agenttien kanssa.

Scott Adkinsin esittämään rooliin kaavailtiin alunperin Vinnie Jonesia taikka Steven Seagalia ja en nyt spekuloi miksi edellinen ei sitä tehnyt, mutta jälkimmäinen herättää hieman enemmän mielenkiintoa. Oliko Seagalia mietittäessä Van Damme jo mukana projektissa ja koetettiinko hänen kohdallaan niin sanotusti kepillä jäätä, että saataisiinko tunnetut vihamiehet eräänlaiseen oman alansa De Niro kohtaa Pacinon Heatissa-yhteenliittymään, ja jättäytyikö Seagal pois nimenomaan koska Van Damme olisi vastanäyttelijänä? Tai sitten on niin ettei Van Damme edes ollut ajatuksissa samaan aikaan kuin Seagal. Van Dammen ja Seagalin kohdalla ajatus yhteisestä elokuvasta kun on yhtä kutkuttava kuin nimenomaan alunperin oli saada De Niro ja Pacino duetoimaan tai Stallone ja Schwarzenegger, ja varsinkin jälkimmäisestä duon ensimmäisen personan luomien The Expendablesien ansiosta sellainen alkoi kaikesta pahan veren historiasta huolimatta kuulostamaan mahdolliselta. Joskin vaikka viime vuosien haastatteluiden perusteella Van Dammen ego onkin ollut hivenen nöyrtymään päin ja hän ei kysyttäessä pahemmin enää Seagalia dissaakaan niin sama ei ole tapahtunut ainakaan toisella puolella sillä Seagal jaksaa edelleen vetää räppibattlea kun Van Damme tulee puheeksi, joskin nyt enemmän yksinpuheluna. Ottaen huomioon molempien uran samankaltainen entisen suurtähden pitkään jatkunut alamäkisuuntautuneisuus ja vertailukelpoiset pelastustoimenpiteet (Van Dammella vuonna 2012 The Expandables 2 ja Seagalilla vuonna 2010 Machete) niin uskoisi molempien arvostavan kun joku tarjoaa sovinnon kättä taikka yritystä nostaa miehet takaisin huipulle. No, Seagal ei ilmeisesti ottanut opikseen vaan on jatkanut sontaelokuvissa työskentelyä ja mitä ilmeisemmin tekee sitä jatkossakin koska saa olla niissä edelleen iso tähti vertailussa muihin mukana oleviin, ja siten edelleen ylläpitää valheellisia kuninkaan uusia vaatteita. Mikä on vain perseestä koska vaikka Seagal ei koskaan olekaan ollut mikään hyvä näyttelijä niin hän on halutessaan parempi kuin ne ripulielokuvat joissa ei selvästi kuitenkaan itsekään haluaisi olla, ei edes kanteen isolla kirjoitetusta nimestään ja donitsinaamastaan huolimatta koska muutoin tuntisi ylpeyttä työstään eikä vain tyytyisi istumaan takamuksellaan murjottamassa kuten käytännössä jokaisessa elokuvaan nykyisin tekee. Van Damme joka edelleen osoittaa oman navan olevan prioriteeteissa korkealla on sentään ymmärtänyt jotain oikein ja ilmeisesti siinä oli herättävässä asemassa kaksi kokemusta joista kumpikaan ei ollut edes lankeaminen suoraan videolle vaan kieltäytyminen Rush Hour kolmosesta koska olisi ollut vasta kolmantena nimenä Jackie Chanin ja Chris Tuckerin jälkeen (ts. sivuosassa) ja 2008 tehty fiktiivisomaelämäkerrallinen JCVD joka vakuutti suurimman osan kyynikoistakin siitä, että pahus, mieshän osaa oikeissa käsissä näytelläkin. Rush Hour kolmosesta olisi pitänyt kieltäytyä Tuckerin vuoksi ja lopputuloksen perusteella siksi, että kyseessä oli kakkaa, mutta se oli kuitenkin hiton iso elokuva ja Van Damme on julkisesti todennut katuneenssa kieltäytymistä koska se olisi ollut jo aika varma keino nousta takaisin pinnalle ja sehän sitten tapahtuikin viimein vastaavaan luokkaan kuuluvan The Expandables kakkosen ansiosta. Joten niin sekä Rush Hour 3- että JCVD-kokemus mitä ilmeisemmin opettivat Van Dammelle edes hieman nöyryyttä ja katso, vaikka Van Dammen elokuvat eivät edelleenkään ole mitään suurimmista suurimpia ovat ne nykyään huomattavasti lähempänä sitä mitä hän teki ennen ja mitä häneltä fanitkin halajavat. Seagal puolestaan on edelleenkin jossain Ukrainassa vetämässä melonia nassuun eikä suostu sanomaan edes omia repliikkejään koska sellainen saattaisi värisyttää hänen naamalleen kasvatettua karvadonitsia.
Siis ihan oikeasti, katsokaa nyt tätä:
No mutta kuitenkin, oli taustalla mikä syy tahansa niin Assassination Games ei sitten ainakaan ollut se Van Dammen ja Seagalin parittava elokuva, mikä ei oikeastaan ole huonokaan juttu sillä Adkins on varsin hyvä vastakappale Van Dammelle, osittain koska hän ensinnäkin osaa näytellä paremmin kuin moni muu lähitaistelugenrensä kollega, mutta myöskin siksi että toisin kuin Seagal varmasti olisi tehnyt, ei Adkins koeta egoilla itseään pariaan tärkeämmäksi vaan toimia yhteistyössä. Ja jos Seagal silti duoajatuksen vuoksi olisikin ollut kiintoisampi valinta Van Dammen rinnalle niin luojan kiitos rooliin ei päätynyt aiemmista vaihtoehdoista Vinnie Jones joka ensinnäkään ei osaa näytellä kuin kiviseinää ja sitäkin hämmentävän elottomasti, mutta joka olisi ollut kehno vaihtoehto jo siksikin että Van Dammelle sopii pariksi paljon paremmin joku joka pystyy liikkumaan oikein ja se oikein tarkoittaa nimenomaan jonkinlaisen muunkin taistelutaidon omaamista kuin vain jäykkänä paikallaan seisominen. Katsoessa Van Dammea ja Adkinsia yhdessä tulee aika pitkälle mieleen isä ja poika (joskin hyvin perheväkivaltainen versio) mikä on huvittavaa koska tässä elokuvassa esiintyy myös Van Dammen oikea poika, Christopher, joka muuten osoittaa sen, että jos joku kutsuu Van Dammea huonoksi näyttelijäksi niin hän on yksi hiton Jack Nicholson verrattaessa pökkelöpoikaansa joka saa jopa Wicker Manin wicker manin vaikuttamaan vähemmän puisevalta. Siis voi luoja, että hän oli huono.
Myös Jean-Clauden tytär Bianca on mukana, mutta hänen kohdallaan eleetön näytteleminen on enemmän ymmärrettävää koska hän esittää sitä Adkinsin koomassa lojuvaa vaimoa.

Toiminta on sujuvaa ja sanon jälleen saman asian jonka olen sanonut ennenkin Adkinsin elokuvien kohdalla, että on hienoa kuinka ainakin hänen elokuvissaan annetaan oikeasti kehon tehdä työtä eikä koeteta tyypillisen epäonnistuneesti huijata sillä modernilla lähitaistelutoteutuksella jossa leikataan kuvaa nopeammin kuin The Flash juoksee ja välkkyminen aiheuttaa kaatumataudin. Siihen tosin sorruttiin kyllä Adkinsin ja Van Dammen lyhyehkössä kaksintaistelussa ja uskonkin sen johtuneen siitä, että vaikka kuinka notkeasti Van Damme vielä jalkojaan heilutteleekin niin onhan se nyt selvää ettei hän jo ikänsä vuoksi varmastikaan liiku yhtä nopeasti kuin Adkins jolloin tasavahvuuden osoittamisessa oli järkevintä viedä kamera lähemmäksi sumentamaan tilannetta, tapa jota ei käytetä soolokohtauksissa joissa vertailuosat eivät ole näkyvissä ja vauhtieroa ei huomaa.

Assassination Games on Bukarestissa kuvattu ja kyllähän miljöö sekä aksentit vievät ajatukset tutun eurotrashin suuntaan, mutta Van Dammen ja Adkinsin esiintyessä yhdessä saati erikseen tuo fiilis mieleen enemmänkin edellisen 90-lukuleffat tyyliin Äkkikuolema taikka Kaksoisisku ja tosiaan, jos tämä olisi tehty niihin aikoihin löytäisi pääpahiksen roolista juuri jonkun Powers Boothen ja tyttöystäväroolista vaikkapa Pamela Andersonin. Se ei ehkä olisi massasta erottuva, mutta nyt pääduon ansiosta sinne menneeseen ajatukset vievänä siinä on jotain miellyttävän nostalgista ajasta jolloin old school-actionstarat kuten Stallone ja Schwarzenegger alkoivat tuntumaan menneeltä muodilta ja uusia tuulia edustivat Van Damme ja Seagal, kuten myös heihin verrattut lightversiot kuten Jeff Speakman tai Olivier Gruner. Joten tässä tapauksessa se itä-eurooppameininki ei ole niinkään leima halpatuotannosta vaan melkein ollaan siinä tilanteessa, että Assassination Games olisi kelvannut teattereihinkin.

Yksi asia mistä en todellakaan pidä Assassination Gamesissa on sen värivalinta joka saa elokuvan näyttämään samanlaiselta kuin alkuperäisen Game Boyn pelit, eli pahoinvoivalta. Sinänsä se on mielenkiintoinen ratkaisu koska vahvimmillaan se aiheuttaa samanlaisen mustavalkoefektin kuin Game Boy, mutta tietenkin värivalinnan vuoksi yrjömäisenä ja siten sitä ei oikein uskokaan, että tarkoituksena olisi ollut tehdä jokin Assassination Games noir vaan se väri varmaan vaan kuulosti tosi makeelta idealta, vähän kuin The Matrixissa tai jotain.

Olen takuuvarma, että John-Rhys Davies oli tekemässä ainakin viittä elokuvaa samaan aikaan kun Assassination Gamesin kuvaukset olivat meneillään, koska muutoin hän varmasti olisi esittänyt Poloa eikä siihen olisi tarvittu John-Rhys Davies-imitaattoria.

Tähdet: ***

perjantai 22. syyskuuta 2017

Death Train (Lasko - Death Train/Im Auftrag des Vatikans, 2005)

Sandran (Bettina Lamprecht) poika on kuolemansairas tai jotain eikä vakuutusyhtiö suostu maksamaan mistään ja siksipä neiti hyppää kirkon katolta heittäen lentolehtisiä joissa lukee, että poika on kuolemassa. Poliisien saapuessa paikalla kirkon edustaja sanoo, että chill dude, syytettä ei nosteta ja neiti saa liput pyhiinvaellusjunaan koska vain rukous voi pojan pelastaa. Toisaalla Lennartin (Arnold Vosloo) johtama huipputerroristivarkaiden ryhmä varastaa tappavan viruksen ja muualla munkkiluostarissa ex-supersotilas Lasko (Mathis Landwehr) etsii mielenrauhaa hyppimällä voltteja ja heiluttamalla hidastetusti keppiä. Arvannette varmaan, että kaikkien kolmen osapuolen tiet risteävät ja niinpä he kaikki päätyvät samaan aiemmin mainittuun hurmosjunaan. Lennart kavereineen on tietenkin naamioitunut papeiksi sekä nunnaksi, mikä on suuri virhe koska on selvästikin vaikea teeskennellä pappia jos aikoo kiroilla nonstoppina ja heilutella stilettiä vieraiden edessä, joten juna on kaapattava. Huvittavasti räjähdykset ja muut huomionkerääjät eivät saa valtaosaa matkustajista edes ihmettelemään jotain outoa olevan tekeillä, sillä kaipa se on ihan normaalia junamatkailua kun karatemunkki kenkii euroterroristin ikkunasta läpi ja ajetaan räjähtävän ambulanssin lävitse.
Anteeksi, mutta Lennart ei ole kovinkaan uhkaava nimi kylmäverille tappajalle. Eikö hän olisi voinut olla vaikka Killnart? Mutta haluatteko tietää kuinka paha tyyppi Lennu onkaan? No, hän muun muassa ajaa hidastetusti ylinopeutta lätäkön päältä ja kastelee jalankulkijat. Holy shit! Enpä tahtoisi kohdata Lennartia yön pimeydessä, varsinkaan jos on juuri äskettäin satanut.
Nyt Lennartin aikomuksena on myydä varastettu murhavirus jollekin tuhmurille ja kun juna on matkalla Paavin luokse niin vaarana on, että vatikaani tuhoutuu viruksen päästessä vapaaksi. Onneksi matkustajien joukossa on Lasko, tuo jokaisen taistelulajin ja tappokeinon taitaja ja onko se ihan pakko tehdä sellainen kovalakimainen dum duh!-ääniefekti aina kun joka sanoo tai tekee jotain muka dramaattista. Sitä tapahtuu arviolta 30 sekunnin välein ja dramaattiseksi hetkeksi riittää kaikki sellainenkin kuin kuka olet? Lasko! Dum-duh! Kuka? Dum-duh! No mutta kuitenkin, kuten asiaan kuuluu niin viranomaiset aikovat pommittaa junan atomeiksi joten aika on jo senkin vuoksi kortilla, mutta ei huolta, Lasko kyllä kickboxaa pahikset ketoon. Tietenkin ennen kuin liha mureutetaan pitää Lasko puheen siitä kuinka tuli luostariin etsimään rauhaa eikä enää koskaan sortuisi väkivaltaan, ei valtion eikä edes Jumalan vuoksi, mutta okei, tällä kertaa se on ihan jees.
Mielenkiintoista on se, että Lennart haluaa pysäyttää junan päästäkseen karkuun viruksen kanssa ja viranomaiset haluavat pysäyttää sen ennen kuin se pääsee perille, mutta samaan aikaan Lennart uhkaa tuhota vatikaanin jonka vuoksi junaa ei saa pysäyttää ja viranomaiset eivät aio pysäyttää sitä koska haluvat sen pääsevät perille sillä... no nyt yksi pahiksista ampui lämpöohjuksen räjäyttääkseen itsensä! Ja nyt Lasko pitää erkaantuvia junavaunuja käsivoimillaan yhdessä. Damn, son!
Niin ja pojasta puheen ollen, Lasko on varastanut varkailta rahat joilla lapsi palautetaan osaksi toimivaa yhteiskuntaa. Mitä, ei ihmeparantumista? Kaipa te kuitenkin muistatte kiittää Jumalaa lääkärin sijaan.

Kannessa ns. isona nimenä komeilee Arnold Vosloo ja lisäpontta tuo kuva räjähdystä pakenevasta junasta jonka päällä vedetään kungfua. Death Train vaikutti siis geneeriseltä B-toimintaelokuvalta jonka kohdalla ei tarvitse ajatella mitään, eikä jälkeenkään ole aietta etsiä mitään taustatietoa kunhan vain linkittää IMDb-sivun ja on keskittyy kirjoittamaan niin sanotun arvostelun jonka sisältö olisi maksimissaankin "toimintanelokuva, noin 100 minuuttia ja vaikkapa yksi tähti." Elokuva jonka aikana voi nostaa jalat ylös jo nuokkua rauhassa. Hitto, hyvät aikeet päällystävät tien helvettiin tai jotain kun tulin ennen Death Trainin katselua huomanneeksi, että IMDb:ssä elokuva on kirjattu saksankielisellä nimellä ja puntaroidessani sitä että miksi pistin merkille, että tämä mitäänsanomattoman oloinen B-ajantappo olikin näköjään saksalaista tuontantoa mikä selittää sen nimen ja ilmeisen suuri hittikin kun poiki peräänsä lyhytikäisen tv-sarjan (Lasko - Die Faust Gottes, 2009), ja mikä vielä merkittävämpää on se, että tämä YK-supersotilasmunkki Lasko - josta myönnettäköön etten ollut ennen tätä elokuvaa kuullutkaan - teki tuotantokotimaassaan niinkin kovan vaikutuksen, että päätyi paikalliseen sketsisarjaan (Switch: Reloaded, 2007) toistuvaksi parodiahahmoksi. Se on jo suht' huomioarvoista ja kiinnostavaa taustainformaatiota. Niin ja Death Train muuten on geneerinen B-toimintaelokuva jonka kohdalla ei tarvitse ajatella mitään. On tässä kuitenkin helppo nähdä miksi se synnytti tv-sarjan ja päätyi parodiahahmoksi, koska vaikka itse Death Train ei elokuvana olekaan juuri muuta kuin jokin Die Hard/Kaappaus merellä-sarjan krautkopio on sen John McClane/Casey Ryback-hahmo se minkä varaan jatkoyritelmät on rakennettu (eikä saa unohtaa Remo Williamsia). Varsinkin Steven Seagalin McClane-version eli Casey Ryback tuntuu toimineen esikuvana siinä mielessä, että kun Die Hardissa vastaava hahmo oli poliisin ammatistaan huolimatta ns. tavis joka ei ilman naarmuja ja epäonnistumisia etene maaliin niin Ryback oli kaikilta osin tavallaan paranneltu versio, mutta joidenkin valintojen vuoksi myös hivenen huvittavampi hahmo: supersotilashistorian omaava kokki joka nimenomaan ilman mitään vaaraakaan vahingoista jyrää itsensä voittoon. Pelkästään se ammatin vaihto vei hahmoa hieman huvittavampaan suuntaan (mistä tehdäänkin elokuvassa tarpeettomankin monta huomautusta) ja kykyjen maksimoiminen aiheutti sen, että ruvettiin liikkumaan jo homo superiorin kynnyksellä. Jos Rybackin kohdalla venytettiin mcclaneismia molempiin suuntiin, tehdään sitä luonnollisesti Death Trainin Laskon kohdalla vieläkin enemmän, koska hei, pitäähän sitä aina olla suurempi, vahvempi, kovaäänisempi, etc. kuin edeltäjänsä. Mutta kun siihen pyrkii elokuva joka on yhtä kuin Eddie Griffinin Blast on Die Hardille tai Linden Ashbyn Blast on Die Hardille niin tietäähän sen mitä siitä syntyy. Aivoriihin jossa joku toteaa "okei, me siis tehdään oma Die Hard, mutta pelkkä kyttä päähenkilönä on tosi laimee. Seagal sentään oli kokki, joten ehkä me voidaan tehdä jotain vastaavaa?" HEUREKA! MUNKKI! ...joka tietenkin on samalla supersotilas. Siinä hyvät naiset ja herrat siirryttiin sen tolkullisuuden harmaan rajan ylitse jossa taistelukokki vielä pystyi taiteilemaan ja päädyttiin naamapalmuilun punastelevaan maailmaan. Sehän se myös teki Laskosta ideaalin hahmon tv-sarjaan, koska aivan kuten MacGyver, Michael Knight ja monet muut viikoittain vääryyttä vastaan kamppailevat tyypit myös Laskolla oli jotain jolla erottua tavallisista poliiseista sun muista ja jolle voitiin tehdä jaksoja aina jostain muka vakavasta silkkaan komediaan ja epävireiseen musikaaliin. Samalla ideansa vuoksi Lasko oli myös täydellinen parodioinnin kohde, sillä c'mon, olen munkki joka haluaa vain namastea ja sitten vedän pataan kuin Gandhi UHF:ssä. Sehän on kuin oikeuden tuomari joka illan tullen riisuu silmälasinsa, vapauttaa pitkät hiuksensa ja ajaa moottoripyörällä nahkatakki natisen vetämässä pataan tyyppejä jotka päiväsaikaan vapautti. Ei kun ihan oikeasti, se oli Oikeuden puolustaja pääosassaan Re-Animatorin Bruce Abbott:

Ihastuttavan huonoa dubbausta joka on kuin suoraan italowesternien kulta-ajalta, pähkähulluja ideoita, kuvaus kuin Pulttiboisista, jokainen auto ja kaikki muu räjähtää jo pelkästä katsomisesta, toistuvia asiayhteyteen sopimattomia kristillisiä huomautuksia (joku sanoisi propagandaa), koominen sidekickmunkki kertomassa pikkutuhmia vitsejä ja tietenkin itse Lasko, rauhaa rakastava kungfumunkki joka pitää huolen ettei kukaan pahuuden edustaja pääse elossa määränpäähänsä.... joka on HAUTA!
Rakastettavaa roskaa jota ei voinutkaan sivuuttaa vain olankohautuksella. Pokka meinasi pettää kun eräs pahiksista hyppää räjähdyksen tieltä samalla tavalla kuin korkeushypyssä. Tiedättehän, se selkä kaarella-malli.
Ja tietenkin sopivasti lehtikasa johon hän putoaa joustaakin kuin paraskin vaahtokumipatja.

Tähdet: ~ (tai *****)