Kauan sitten koulussa tuli vastaan tehtäväksi kirjoittaa jatko-osa jollekin jo olemassa olevalle kertomukselle. Muistaakseni ainoa varsinainen vaatimus oli, että kyseessä oli novelli ja sellaiseksi sen verran lyhyt jotta opettajan oli mahdollista lukea se ensin tehdessään arviotaan siihen kirjoitetusta jatkosta. Tuohon aikaan olin vielä aika innoissani Clive Barkerista, mutta varsinainen syy miksi päätin kirjoittaa jatkoa yhdelle hänen tarinoistaan, eli kuten saatoitte arvatakin, Rawhead Rexille johtui siitä, että se oli mielestäni aivan jumalattoman p*ska, enkä täten voisi ainakaan kirjoittaa yhtään huonompaa tarinaa. Kyseessä oli aivan naurettavan luokaton tekele herätetystä demonihirviöstä joka juoksee nummilla mörisemässä ja samalla vedetään peliin mahdollisimman paljon uskontoa rienaavia huomautuksia. Koko juttu vaikutti siltä kuin Barker olisi suuttunut jostain ja yleisönosaston sijaan (nyk. some) purkanut ajattelemattoman tunnekuohunsa paperille joka sitten päätyi kirjaan saakka, sieltä elokuvaksi ja jopa jonkinlaiseksi kulttiklassikoksi, eli paikkoihin minne se ei olisi kuulunut eikä päätynyt ilman Barkerin nimeä. Rawhead Rex on siis twiitti jonka hän julkaisi, mutta jota ei olisi pitänyt (vrt. vaikkapa nyt trendikäs Trump). En tiedä, mutta sinänsä voisin tarinan kristillisvihasta päätellä, että ehkäpä Barker saattoikin kirjoittaa sen suutuksissa. Kenties kirkon homomvastaisuudesta? No kuitenkin, tuumin siis että siihen se kannattaa jatkoa kirjoittaa kun siitä on vain mahdollista parantaa ja koska alkuperäinen tarinakin oli vain kasa pillastuneen kiukkupussin vulgaareja ylilyöntejä, päätin pysyttäytyä samassa linjassa, mutta vetää huomattavasti överimmin. Painottaen jonkinlaista humoristisuutta. Ajatukseni oli, että jos vertailussa alkuperäinen novelli olisi ollut Texas Chainsaw Massacre niin tämä olisi sen Dennis Hopper-kakkososa ja jokainen sen elokuvan nähnyt tietää kuinka ylivedetyn parodiselle linjalle siinä mentiin. Valitettavasti kyseinen Rawhead Rexille kirjoittamani jatko-osa ei ole hallussani (kenties se jostain Jamilahden kansanopiston kätköistä edelleen löytyy. Joskin epäilen suuresti, jo pelkästään siitä kuluneen ajan vuoksi), mutta mainittakoon saaneeni kirjoituksestani täydet pisteet johtuen alkuperäisen tekstin kunnioittamisesta ja tarinan edistämisestä, kuten myös lajityypin onnistuneesta muutoksesta gorekauhusta kauhukomediaan. En pistänyt vastaan, enkä siten myöskään sanonut koettaneeni tahallisen ilkeästi pilkata alkuperäistä tekstiä pelkän parodioinnin sijaan, mutta tästä huolimatta olin sitä mieltä jotta kirjoitin paremman Rawhead Rexin kuin Barker. Juonelliselta idealtaan se oli tyypillinen jatko-osa, jossa menneisyyden haamut eivät jätä edellisestä osasta selvinnyttä rauhaan ja kas vain, niinhän se mörökölli tekee paluun.
Suhteeni Barkeriin on suurelta osin kunnioittava, jolloin vain tuo nimenomainen novelli (ja kuten kohta tulette huomaamaan, myös sen filmatisointi) oli mielestäni täyttä sontaa ja jos se olisi ollut ensikosketukseni Barkerin teksteihin, olisi se ollut myös viimeinen kosketukseni. Enkä tosiaan minkään muun lukemani Barkerin tarinan kohdalla sanoisi olevani häntä parempi. Joskin myönnän välillä väsyneeni hänen tapaansa koettaa tehdä splatteria sanoin, kun kyseessä on kuitenkin enemmän visuaalinen tehokeino eikä se siis aina jaksa lukiessa pitää valveilla.
Howard (David Dukes) on irlantilaisilla nummilla kirjoittaakseen kirjaan pyhimyksistä ja muista hokkuspokkusjutuista, kun samaan aikaan paikalliset maankaivajat ovat nostamassa monoliittia johon iskee salama ja näin on muinainen vähän Highlanderin Kurganin ja Mortal Kombatin Goron sekoitukselta näyttävä demonihirviö Rawhead Rex vapautunut.
Rex juoksee ähkien ympäri ämpäri pikkukylää ja tappaa porukkaa ja jostain syystä joka ainoa näyttelijä on näköjään saanut ainoaksi esiintymisohjeekseen huutaa yäägh! riippumatta siitä onko kyseessä hirviön hyökkäys vaiko hei, minäkin tykkään sinusta, saati siten pelkkä paikallaan istuminen. Howard perheineen päätyy Rexin silmätikuksi ja kun kirjailija menee kertomaan poliisille, että alueen murhaaja on päälle kaksimetrinen hevarilta näyttävä hirviö, eivät he luonnollisestikaan usko tähän. Kuitenkin heti kun Rex tappaa Howardin pojan uskovat he miehen sanaa, vaikka edelleenkään tappajan henkilöllisyydestä ei ole mitään muita todisteita kun Howardin sana. Sitten siellä on yksi pahan riivaama pappi joka kiroilee tosi paljon ja hän puheistaan huolimatta se tyypillinen hirviötä herranaan pitävä ääliö jonka roolihahmon nimenä voisi ihan yhtä hyvin olla Mr. En selviä lopputeksteihin saakka.
Sitten nostetaan jokin taikakivi ja druidivalot kaatavan Rexin.
Katsokaa nyt, eikö Rex muka näytä Zodiac Mindwarpin jäseneltä?
Rawhead Rex on yksinkertainen putkijuoksu jossa hirviö tappaa porukkaa joiden esittäjät eivät osaa näytellä kuin monotonisesti puunaamaillen, tehosteet ovat sysirumia jopa halpatuonnoksi, eikä edes se tieto kuinka joku on oikeasti nähnyt jonkinlaista vaivaa ja tehnyt fyysisesti koettavan Rex-maskeerauksen ole kehu kun lopputulos näyttää vähemmän ilmeikkäältä kuin William Shatner-naamari Halloweenissa. Ghanalaiset julisteet tuovat Rexiin enemmän eloa ja ovat myöskin paljon hienompia.
Ainoa esiintyjä joka tuntuu jotenkin eläytyvän rooliinsa ja osoittavan muutakin olemusta kuin rigor mortis on pahan valtaamaa pappia esittävä Ronan Wilmot, mutta valitettavasti hänen v*ttua sylkevä hahmonsa on kuin Manaajan Regan, edellytten että koko rooli koostuisi äitisi imee kukkoa-loopista. Tähän kun lisätään kristinuskoa pilkkaavat kohtaukset jotka tuntuvat olevan mukana pelkästään shokkitehojen vuoksi, niin mahdollinen perusteltu uskontokriittisyys muuttuu pelkäksi lapselllisuudeksi joka on verrattavissa elämänkoulun reputtaneisiin. Olisin valmis antamaan itse Rexin kohdalla sen jäykkyyden ja ääliömäisen ilmeettömyyden (en puhu kuminaamarista) anteeksi jos hahmo olisi nimensä mukaisesti raakalainen, joka ei siten olisi lopulta muuta kuin verenhimoinen, väkivaltainen peto joka ainoastaan tappaa ja tappaa ja tappaa kunnes tulee seinä vastaan. Ollen siis vastakohta harkinnalle, ajattelulle, kärsivällisyydelle ja ties mille muulle, ja pelkästään raakalainen joka ei osaa tehdä muuta kuin kulkea eteenpäin tappamassa. Sitä se toki tekeekin, mutta ei kaikesta murinasta huolimatta vain pelkkänä vaiston petona joka ei tiedostaisi ympäristöään ja osaisi olla suunnitelmallinen, vaan se tietää mitä tekee, miten tekee ja missä tekee. Harkitsevaisuus ei oikein istu siihen millainen Rex kaikesta pakanoiden palvonnasta huolimatta on: mölyapina.
Ehkä jos se hirviö ei olekaan muka pelkkä raakalainen olisi nimi pitänyt muuttaa vaikkapa muotoon Mediumcookedhead Rex.
Raakalainen on surkea kauhuelokuva joka tuntuu pyrkivän peittämään heikkoutensa mahdollisimman raflaavalla kielenkäytöllä, mutta pelkkä runsasmääräinen kiroileminen ei tee siitä kovin kiinnostavaa, kuten ei tee niistä energiajuomalla käyvistä Pikku-Pettereistä ja -Päivikeistä jotka seisovat ostarin oven edessä sylkemässä. Kuten heidän kohdallaan, kenties myös Barker olisi ollut yksinkertaisen selkäsaunan tarpeessa, kun selvästikään vapaa kasvatus ei sitä tolkullisuutta lisää.
Huono elokuva. Huono novelli.
Mielenkiintoista on se, että tämä on jo kolmas omistamani Raakalainen-kasetti ja jokainen niistä on ollut laadullisesti heikko, jolloin nauha on mennyt ruttuun jo ensimmäisellä katselukerralla. Huomautettakoon ettei syynä todennäköisesti ole katselulaitteen huonokuntoisuus, koska jokaisen kasettihankinnan välillä on ollut ajallisesti sen verran eroa ettei kertaakaan katselu ole tapahtunut samalla laitteella. Pistää siis miettimään, että oliko Raakalaisen videokopiot tehnyt yritys myöskin sitä mieltä, ettei se ansaitse mitään Silver Shadowia tasokkaampaa nauhaa osakseen.
Kasetista puheen ollen, sillä oleva versio on tunnetusti ollut tarmokkaan sensuroinnin kohteena, joten mitään seuraavanlaista en tälläkään kertaa nähnyt:
Neljättä kasettikopiota odotellessa.
Tähdet: *
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti