sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Leo the Lion (Leo the Lion: King of the Jungle, 1994)

Kuningasleijona Leosta kertova introlaulu kuulostaa joltain jamaikalaisversiolta Don Huonojen Seireenin kertosäkeestä. Se on,,, tuota,,, aika hiton hyvä juttu.
Kuningaskautensa aikana Leo on laiskistunut ja muuttunut itsekkääksi törkimykseksi joka vähät välittää muista navoista kuin omastaan ja jos joku sattuukin kritisoimaan hänen hallintatapojaan toimii Leo kuten oikeastaan jokainen pomoasemassa olevassa pikkusieluinen henkilö, eli suuttuu kuin lapsi ja vetää itkupotkuraivarit.
Nyt viidakkoon ovat saapuneet salametsästäjät jotka vangitsevat paikallistaa eläimistöä myydäkseen ne sirkukseen taikka ravintolaan, mutta onneksi jellonapentu pääsee pakoon joutuakseen eksyksissä harhailtuaan uudelleen salametsästäjien ansaan. Pieneläimen uudeksi onneksi Leo sattuu paikalle opettamaan elämän tosiasioita kuten sen, että "elämä viidakossa on kovaa, jokainen huolehtii itsestään." Viisaita sanoja kuninkaalta joka pitää huolen valtakunnastaan ja alamaisistaan. Jostain kumman syystä leijonanpentu kuitenkin rupeaa kaveeraamaan Leon kanssa ja pikkuhiljaa hän saa kuninkaan ilman sydäntä ymmärtämään millaiseksi on muuttunut, jolloin Leo ryhdistäytyy nousemaan jälleen arvostetuksi kansanjohtajaksi muun muassa haukkumalla alamaisensa.
Ottaen huomioon sen kuinka Leo on koko ajan kärttyisä ja miten hänet on piirretty epäilen kuninkaan olevan krapulassa.

Ei ole Dingo Pictures taikka Burbank Animation Studios, eikä edes Golden Films vaan nyt asialla on Goodtimes Entertainment joka ainakin osittain tuotantojensa perusteella vaikuttaisi liikkuvan samalla jos Disney tekee jotain, me hyppäämme mukaan-linjalla. Vaikka kuinka perusteltaisiin studion valintoja sillä, että nämä ovat kaikille vapaita klassisia tarinoita niin ei se kuitenkaan pelkältä sattumalta tunnu kun Disneyn ja Goodtimesin Pocahontasit kuten myös leijonakuninkaansa ja Notre Damen kellonsoittajat ilmestyivät hyvin liki toisiaan, ja muutoinkin siellä hyödynnetään aika rutosti niitä samoja ns. klassisia satuja, tms. Ehkä se osaltaan kertoo Disneysta sen etteivät he itse uskaltautuneet kovinkaan kauaksi tuntemattomille vesille, mutta Dingon, Burbankin, Goldenin ja Goodtimesin omien tuotantojen motiivit ovat aika selvästi samat kuin Asylumin. Ei se mitään sillä juuri se ajoittain hyvinkin pahasti kompuroiva imitointi on juuri näiden suurimpia mielenkiinnon herättäjiä, vaikka se samalla onkin suuri miinus harhauttaessaan sinisilmät väärään suuntaan. Tietoisesti sinne kulkeminen on paljon hauskempaa. "It's the end of the world as we know it and I feel fine" tai jotain.

Disneyn Leijonakuningasta Leo the Lion ei muistuta kuin parin satunnaisen hetken ja joiden kansikuvavaihtoehtojensa verran ja enemmänkin tästä tulee mieleen ne sellaiset kertomukset joissa eripurainen duo joutuu vasten tahtoaan toimimaan yhdessä (ts. Tappava ase, 48 tuntia, Keskiyön pako, tms.) ja huumoria synnytetään juuri kinastelevien kaverusten erilaisuudesta. Nyt kuningasleijona on iso egoistinen törkykasa ja pikkuleijona viaton isosilmä joka naiiviuudellaan saa edellisen muistamaan mikä on oikein ja mitä hänen asemassaan johtajana tulee tehdä. Ennen kuin tämä tapahtuu pitää ensin nähdä kuinka sikaleijona opettaa kaiken väärin kunnes itse oppii mikä on oikein. Vaikka idea ei olekaan mikään ennenkuulumaton niin silti pidän tästä tarinamuodosta koska eipä sellaista pahemmin tunnu tulevan vastaan ainakaan tämän tason lastenanimaatioissa ja Leon kohdalla tulee aika mainiosti esille se miten ääliö lapsenvahtina ei meinaa millään tajuta olevansa väärässä, jolloin humoristisia hetkiä syntyy esimerkiksi siitä kun Leo pyytää alamaisiltaan apua sekä anteeksi toteamalla heille "turpa kiinni!" Lisäksi nautin yllättävänkin paljon piirrostyylistä joka on kovin sarjakuvamaista samalla tavalla kuin ne olivat vielä 80-luvulla supersankaritarinoissa jolloin liukuvärjäystä oli aika vähäisesti ja ääriviivat tiukasti mustia. Aika yksinkertaistahan se piirros on, samaten animointi ja taustat säästeliäitä, mutta eivät missään vaiheessa ärsyttäviä vaan jälleen kerran pääosin sitä ihan ok-tasoa. Olisi kyllä mukava nähdä Leo the Lion parempana versiona kuin tämä Scanboxin julkaisema, joka toki on ihan kelvollinen, mutta selvästi halpatuotannolle leimallisen heikkolaatuinen jossa näkyy liiaksi naarmuja ja muuta roskaa, värienkin ollessa kuluneita samalla tavalla kuin kopion kopion kopion kasetissa.

Pari mainiota sivuhuomiota tuli tehdyksi musiikin kohdalla joista ensimmäinen oli tietenkin se vain omassa päässäni luoma yhteys Don Huonoihin, mutta sen ohella eräässä vaiheessa musiikissa lainataan aika vahvasti Carl Orffia, joskaan ei kuoliaaksi kulutettua O Fortunaa vaan muun muassa Badlandsista ja True Romancesta tuttua Gassenhauer-sävellystä, joka tässä tapauksessa varmasti vain tekoaikansa vuoksi vei ajatukset nimenomaan True Romanceen ja Hans Zimmerin You're so Cooliin. Leossa soiva musiikki saattaa hyvinkin olla ihan suoraan Gassenhauer-versiointi etten mitenkään syytä tässä muiden kopioinnista, sillä miksi leijonasta kertova animaatio koettaisi olla yhtenevä elokuvan kanssa jossa nuori rakastunut pari karkaa kera laukullisen huumeita?
Ääniraitaan liittyy kyllä Leon suurin ärsyttävyys, joka ei kenties yllättäen kuitenkaan ole se kehnojen dubbausten suuri synti, eli väkinäinen äänenmuuttaminen joka saa jokaisen päällepuhujan uskomaan parhaimman mahdollisen valinnan olevan aina ja vain liitutaulun viiltely, vaan nyt kaikki vedetään laiskan monotonisesti paperista lukien ja kiitos sen on ihan sama mitä ruudulla tapahtuu kun dubbaus koettaa pakottaa katsojan uneen.

Jossain päin maailmaa tätä on näemmä saanut audiokirjanakin:
Toivottavasti ei kuitenkaan suomeksi dubattuna.

Tähdet: **

2 kommenttia:

Tuoppi kirjoitti...

Leo näyttää tosiaankin tuossa ekassa kuvassa nauttineen muutakin kuin kansalaisluottamusta.

...noir kirjoitti...

Jotain leijonaa vahvempaa.